1979 Olen perheen iltatähti, nuorin neljästä lapsesta. Äitini on sanonut, että olen isän ensimmäinen lapsi. Isä oli neljäkymmentä, kun synnyin. Tuohon aikaan miehet tekivät paljon töitä, ja vasta kuopukselle jäi enemmän aikaa.
Ensimmäiset lapsuusmuistot liittyvät Norjan-reissuun. Ihmettelin, kun keskellä kesää oli talvi. Kun olin kolme, muutimme useaksi vuodeksi Irlantiin, äitini kotimaahan.
Isä kävi töissä Hämeenlinnassa. Muistan, kun seisoin ikkunassa odottamassa ja lauloin Aja hiljaa isi -kappaletta.
Kesälomamatka Norjaan perheen kanssa kuuluu Erinin varhaisimpiin lapsuusmuistoihin.
Meillä oli säännöllinen perhe-elämä. Kokiksi opiskellut äitini on ollut koko elämäni kotiäiti. Isä tuli kuudelta töistä ja söimme koko perhe yhdessä.
Isä on ihminen, joka menettää yöunensa, jos hän arvelee jonkun ajattelevan hänestä pahaa. Itse olen samanlainen, kusipään rooli ei luonnistu minulle. Äitini on sen sijaan suorapuheinen. Ihailen ihmisiä, jotka sanovat asiat suoraan. Itse olen liian diplomaattinen siihen.
Kuopukseni on vanhempieni kymmenes lapsenlapsi. Vanhin on 23-vuotias. Äitini auttaa usein poikien hoidossa. Välillä äiti on myös mukana keikkamatkoilla. Hän on ylpeä kiertueisoäiti, joka laittaa kuvia reissuilta Facebookiin.
Isä on jo lähes kahdeksankymmentä ja innostunut eläkkeellä ruoanlaitosta. Hän ei ikinä aikaisemmin tehnyt ruokaa. Nykyään pyydän isältä hyviä reseptejä.
Olimme Jonnan kanssa täysin noviiseja, kun aloitimme 17-vuotiaina keikkailun Nylon Beatina. Meillä ei ollut mitään käsitystä, miten lavalla piti olla. Meillä oli koreografiat biisien välissä. Näimme laulaja Miran keikan ja olimme, että vau, tuohan juttelee yleisölle. Sen jälkeen puheesta ei meinannut tulla lavalla loppua; jos meidät oli tilattu tunniksi, keikka kesti välispiikkien vuoksi puolitoista tuntia. Heitimme yleisölle juttuja täysin sen mukaan, millä tuulella olimme. Emme ikinä teeskennelleet.
Nylon Beat oli tunnettu myös räväköistä esiintymisistä ja haastatteluista.
– Emme ikinä teeskennelleet.
1999 Vuonna 1999 saimme bändin, se oli iso käänne. Emme joutuneet enää kahdestaan täyttämään koko lavaa. Myös juhliminen lisääntyi, kun takahuoneessa oli enemmän porukkaa ja bändillä meni lujaa. Olimme siihen asti olleet Jonnan kanssa tosi rauhallisia. Meillä ei ollut takahuoneessa viinoja – emme olleet ymmärtäneet, että voisimme sellaisia edes pyytää. Kerran lupasimme tekniikan pojille, että me hoidamme juomat. Toimme jokaiselle kaksi kaljaa.
Keikkatahti Nylon Beatin kanssa oli hurja, teimme 160 keikkaa vuodessa. Viimeisinä vuosina tuli tunne, että en saa tästä enää mitään irti enkä opi mitään uutta. Jatkuva keikkailu ja bilettäminen veivät energiaa. En kaipaa noita aikoja, mutta muistelen mielelläni. Aika aikansa kutakin.
Tapasin puolisoni Vesan vuonna 1999, kun hän tuli kitaristiksi bändiimme. Olimme työkavereita ennen kuin aloimme seurustella.
Meillä on ollut alusta asti selkeä roolijako; emme ole pariskunta, kun olemme töissä. Vesalla ei ole etulyöntiasemaa muihin bändiläisiin verrattuna, vaikka hän on kanssani naimisissa.
2011 Nylon Beatin jälkeen muutin Vesan kanssa Irlantiin opiskelemaan musiikkia. Yhtenä päivänä koulussa sanottiin, että tuokaa huomiseksi joku oma kappale. Olin paniikissa, että eihän minulla ole mitään kappaletta. Opettaja totesi vain, että sinulla on koko ilta aikaa tehdä. Koulussa oli matala kynnys tehdä omaa musiikkia.
Siitä oli hyötyä, kun palasin Suomeen. Pikkuhiljaa minulle syntyi selkeä visio siitä, millaista musiikkia haluan laulaa. Kukaan ei osannut vain tehdä sitä minulle, joten lopulta tein kappaleet itse. Säveltämisestä ja sanoittamisesta tuli minulle täysin uudenlainen itseilmaisun väylä.
Ammattipiireissä minuun alettiin suhtautua eri tavalla, koska tein itse omat kappaleeni. Minusta kiinnostuivat sellaisetkin ihmiset, jotka eivät aikaisemmin olleet kovin suuria faneja. Epäilijöitäkin löytyi. Vesalta kyseltiin, että kuka ne Erinin kappaleet on oikeasti tehnyt, sinäkö?
Julkaisin juuri kolmannen sooloalbumini. Minusta on tullut myös äiti. Olen saanut kolmen vuoden sisään kaksi poikaa. Äitinä minun on täytynyt hyväksyä, että lasten kanssa kaikki asiat vievät kauemmin; levyn tekemiseenkin meni kolme vuotta.
Mieheni on freelancemuusikko. Meille on ollut itsestäänselvyys, että molemmat hoidamme poikia. Pystyn välillä lähtemään työhuoneelle keskellä päivää tai vaikka aamusta. Raskausaikana kävin siellä lähinnä nukkumassa. Uskon, että unessakin voi prosessoida kappaleita.
Kun puoliso on samalla alalla, ei tarvitse selitellä, miksi joku juttu venyy. Myös kiinnostuksen kohteet ovat samanlaisia; ennen lapsia kävimme paljon yhdessä katsomassa keikkoja.
Sooloartistina Erin on tehnyt kappaleensa alusta asti itse. Kuvassa Erin ensimmäisessä Emma Gaalassa sooloartistina.
2014 Nykyään keikat ovat omaa aikaani. Teen nyt sooloartistina paljon vähemmän keikkoja kuin Nylon Beatissa. Joudun varaamaan kappaleiden tekemiseen aikaa. Keikoilla nautitaan sitten niiden sadosta.
Meillä on aika lunki bändi. Kreisibailaaminen ei meitä kiinnosta, mutta saatamme jutella keikan jälkeen aulabaarissa myöhään yöhön. Juhlimme todella harvoin. Sen suhteen on vähän sama fiilis kuin 12-vuotiaana nukkeleikeistä: ei kiinnosta enää.
Välillä lapset ovat mukana keikkamatkoilla, mutta nykyään he ovat useimmiten kotona. Kahden lapsen kanssa kiertäminen on ollut helpompaa kuin yhden: heillä on nyt toisistaan seuraa. Molemmat ovat suhteellisen hyviä nukkujia.
2016 Täytän vuoden kuluttua neljäkymmentä. En vastaa mielikuvaa, joka minulla nuorempana oli nelikymppisistä. Onneksi ajatus iästä on vuosien myötä yleisestikin muuttunut.
Äiti kertoi, että kun hänen äitinsä täytti aikoinaan neljäkymmentä, hänen ajateltiin olevan vanha ja valmis hautaan. Onneksi nykyään nelikymppinen saa olla kiinnostunut muodista ja uusista asioista.
Olen kasvanut aikuiseksi julkisuudessa. Olen sellainen, että vaikka minulla olisi ulkonäköpaineita, en salli niitä itselleni. En edes silloin, kun raskauksien myötä painoa on tullut lisää.
Nykymaailmassa ärsyttää se, että ihmisiä – varsinkin naisia – määritellään liikaa ulkoisen olemuksen kautta. En suostu siihen enkä myöskään katso tai määritä muita ihmisiä sen perusteella, miltä he näyttävät. Pyrin elämään täysillä, olin minkä ikäinen tai kokoinen tahansa.
Minulla on ollut urani ja elämäni aikana kaikenlaisia hiustyylejä. Kun keväällä värjäsin hiukseni pinkiksi, osoiteltiin heti, että minulla on pakko olla ikäkriisi. Ei ole.
Olen muuttunut parikymppisestä lopulta aina vähän. Minua kiinnostavat erilaiset asiat kuin aikaisemmin. Nykyään hauskanpito on minulle sitä, kun katselen yksivuotiastani pomppimassa lätäköissä. Hän on niin messissä kaikessa, mitä kolmevuotias tekee, vaikka ei tajua, mistä koko hommassa on kyse. Ihmettelin, kun hän potkii aina ovia. Tajusin, että potkaisen aina ovea, kun yritän saada sen avaimella auki.
En ole stressaaja, mutta tässä elämäntilanteessa on pakko olla vastuullisempi kuin aikaisemmin. En edelleenkään ole yhtään perfektionisti, mutta jonkinlainen järjestys kodissa ja työelämässä on nyt pakko olla.
Aikuistuminen on sitä, että ottaa itse vastuun elämästään ja teoistaan eikä syyttele muita. ●
Teksti Emilia Saloranta, kuvat Timo Pyykkö ja A-lehtien kuva-arkisto
Lue myös:
