En vaihtaisi nykyistä itseäni ahdistuneeseen, epävarmaan kaksikymppiseen, joka olin. Minulla oli kiltin tytön syndrooma, mutta nyt osaan sanoa ei enkä suostu aidanseipääksi tai työskentelemään riitaisassa työyhteisössä. Jatkuva miellyttämisen aika on ohi.

Ikääntyminen merkitsee sitäkin, että silmälasit ovat tulleet jäädäkseen ja aamulla kerään jostakin polven korkeudelta rintojani, joilla imetin kolme lasta.

Itsetuntoni on vahvistunut äitiydestä ja työstäni. Ilman lapsiani minusta ei olisi tullut kirjailijaa, vaan tarvitsin ammattiini lapsiperheen arjen. Lapset opettivat minut organisoimaan, sillä äitiys on kuin suoran toiminnan joukot.

Perheeltä saa aina myös suoran kielteisen palautteen, mutta rakkaus ei lopu riitelemiseen. Perhe ja äitiys ovat paras koulu ymmärtää, että ihmisten kesken tapahtuu erilaisia asioita.

Äidistäni opin hänen elämänsä loppumetreillä sen, että rakkaus tulee meistä ulos monella eri tavalla. Äiti oli koko lapsuuteni paljon sairaalassa. Kukaan ei tiedä, kumpi oli ensin, paksusuolenhaavauma vai masennus. Äidin sairaus varjosti, mutta se päästi myös rehottamaan asioita, jotka ovat olleet tärkeitä työssäni. Meillä ei ollut läheisyyttä lapsuudessani, mutta kun hän oli lähdössä, keskinäisessä suhteessamme oli syvää läheisyyttä.

Vanhempieni kuollessa 51 päivän välein vuonna 2000 tajusin, etten ollut juuri ajatellut kuolemaa. Miehelläni Kurrella ja äidilläni oli ikäeroa vain yhdeksän vuotta, ja oivalsin, ettei meillä ole mitään ikään liittyvää lähtöjärjestystä. Kurre on perusterve ihminen, terveempi kuin minä, ja 23 vuoden ikäeromme on vähitellen kaventunut. Kohta ihmiset luulevat, että Kurre kyyditsee äitiään!

Mörköjä ei pidä kasvattaa sisällään, parempi sanoa suoraan pahojakin asioita. Sen olen oppinut Kurrelta, joka ei koskaan puhu selän takana, vaan tuuttaa sensuroimatta. Kurre puhkoi lapsuudenperheessäni vallinneen lakaistaan maton alle -kulttuurin.

Hurmio voi iskeä rumankin estetiikan äärellä, eikä se kysy aikaa tai paikkaa. Hurmio syntyy syksyn viimeisestä valonsäteestä seinän graffitissa tai purjeveneessä rakastetun kanssa.

Lapsien aikuistuttua elämme Kurren kanssa nyt aivan erilaista aikaa kuin koskaan aiemmin. Käymme treffeillä ja teatterissa yhdessä enemmän kuin vuosikymmeniin. Kun muutimme Hiittisiin, ajattelimme, että siellä me pysymme. Nyt meillä on asunto myös Berliinissä. Sen hankinta näytti, että vanhojen unelmien rinnalle tulee uusia. Berliinissä olemme kuin pikku kyyhkyläiset.

Yhteistyöstä olen oppinut paljon ohjaaja Tiina Brännarelta. Olemme tehneet yhdessä viisi valmista ja viisi puolivalmista juttua. Tampereen Työväen Teatterissa tänä syksynä esitettävää Liz-musikaalia aloimme tehdä jo viisi vuotta sitten. Kun toinen sanoo idean, toinen nappaa ja syöttää tekstiä eteenpäin. Tällä tavalla me ikään kuin ruokimme toisiamme.

Tavarasta luopuminen on tärkeää. Olen laittanut paljon huonekaluja kiertoon ja nautin siitä, että kaikki on kotona jämptisti paikoillaan. Liika tavara tukahduttaa.

teksti Liisa Talvitie, kuva Ralf Åström