Suomalaista kirjallisuutta moititaan usein yksipuoliseksi kevein perustein, mutta eräs olennainen aukko siinä on: maahanmuuttajakirjallisuus on puuttunut meiltä käytännössä kokonaan. Aavikon tyttäret on ensimmäinen Suomen somalin suomeksi kirjoittama romaani. Sen kirjoittaja Nura Farah saapui maahan 1990-luvun alussa, keskelle laman runtelemaa Suomea.
Silloin 13-vuotias tyttö on nyt 34-vuotias nainen. Farah asuu perheensä kanssa pääkaupunkiseudulla ja tekee päivätöitä laboranttina elintarviketurvallisuusvirastossa. Romaanin julkaisemista hän kuvailee unelman täyttymykseksi.
Alussa on pieni tyttö aavikolla akasiapuun alla. Äiti leikkaa tytön kiharat rujosti kylmällä terällä, lapsen kivusta vähät välittäen. Äidin silmissä Khadija ei ole juuri mitään verrattuna ihmeelliseen isoveljeen, jonka kapeilla harteilla perheen tulevaisuus isän kuoleman jälkeen lepää.
Kun velikin sitten kuolee, äiti Fatimalle jää vain tytär ja huoli tämän puhtaudesta. Tyttö ympärileikataan ja ommellaan umpeen. 15-vuotiaana hänet naitetaan vanhan miehen toiseksi vaimoksi. Khadija synnyttää miehelle kymmenen lasta, kadottaa nuoruutensa, kasvaa naiseksi ja äidiksi, ja hänen roolinsa on sama kuin hänen omalla äidillään ja kaikilla naisilla ympärillään: miehensä uskollinen, mielellään äänetön palvelija.
En ole varma, voiko Aavikon tyttäriä luonnehtia feministiseksi romaaniksi. Voimakkaasti naisnäkökulmasta kirjoitettu se joka tapauksessa on: kertomus naisten kärsimyksistä täysin miesten hallitsemassa maailmassa. Farah kuvaa järkyttävää epäoikeudenmukaisuutta jollain tapaa lakonisesti ja juuri siksi varsin tehokkaasti – asiat nyt yksinkertaisesti vain ovat niin kuin ne noin puoli vuosisataa sitten Somalian paimentolaiskulttuureissa olivat.
Julmasti alistetuissa naisissa on sitä paitsi myös hiljaista vahvuutta. Khadijakin laulaa rohkeasti omia runojaan, vaikka runonlausunta on sekin oikeastaan vain miehille varattu etuoikeus. Tässä mielessä päähenkilö tuntuu suorastaan tekijän omakuvalta: myös Nura Farah on kasvanut kirjailijaksi vähintäänkin epäluuloisessa ympäristössä. Vajavainen kielitaito teki koulunkäynnistäkin alkuun takkuista. Pelkkä ajatus suomeksi kirjoitetusta romaanista on epäilemättä jossain vaiheessa tuntunut täydellisen mahdottomalta.
On mielenkiintoista nähdä, miten vuoden 2014 Suomi ottaa Aavikon tyttäret vastaan. Mitään tasoituspisteitä kirja ei tarvitse; se ei ehkä briljeeraa kielellä tai kerronnallisilla ratkaisuilla, mutta ote on varma ja romaanin perinteisyys istuu hyvin sen kuvaamaan maailmaan. Ensimmäisenä suomalaisena somalikirjailijana Nura Farah saa todennäköisesti myös hyvin ansaitsemaansa huomiota.
Luulen, että uussuomalaisella kirjallisuudella voi olla myös yllättävää kaupallista potentiaalia. Jos väite epäilyttää, kannattaa vilkaista kansainvälisten myyntilistojen kärkinimiä. Khaled Hosseini. Chimamanda Ngozi Adichie. Zadie Smith. Jhumpa Lahiri. Muun muassa näiden kirjailijoiden vetovoima syntyy uskoakseni osaltaan tavasta, jolla he pystyvät kuvaamaan kahta maailmaa: sekä tätä länsimaiselle lukijalle tuttua että jotain toista ja eksoottisempaa.
Tätä temppua Aavikon tyttäret ei vielä tee. Se ei ole mikään varsinainen puute, kirjoja ei voi vaatia olemaan jotain muuta kuin ne ovat, mutta tuntuu hieman harmilliselta, että ensimmäinen somalialaissuomalainen romaani pysyttelee ainoastaan menneessä Somaliassa. Jos saisin toivoa vapaasti, toivoisin useita aikatasoja. Sukupolvia. Kuvausta Somaliasta 90-luvun alussa sisällissodan puhjetessa, perheen lähdöstä sieltä, ja toisaalta kuvausta juurtumisesta Suomeen, siitä todellisuudesta, jonka lapset ja aikuiset täällä kohtaavat ja johon he vähitellen asettuvat.
Tämä on tietenkin selvästi suomalaisen lukijan toive. Kukapa tietää, ehkä tämä on Nura Farahin seuraavan romaanin ainesta. Ehkä tämäntapaisen kirjan kirjoittaa joku toinen Suomen somali tai toisesta taustasta tuleva maahanmuuttaja. Ehkä monikulttuurisuus on meillä vielä niin nuorta, ettei aika ole kypsä tällaiselle romaanille. Mutta se tulee kyllä, niin luulen. Mahdollisesti niitä tulee useita. Polku alkaa olla auki. ■
