Pari viikkoa sitten toimituksessa liikkui ärhäkkä vatsapöpö. Onnistuin nappaamaan sen niin vahvana versiona, että kolmen tunnin oksentamisen päätteeksi pyörryin kotona kylpyhuoneen lattialle. Lapset olivat onneksi kotona ja soittivat hätäkeskukseen.

Yhdentoista minuutin kuluttua makoilin olohuoneen sohvalla viltin alla piuha sormessa ja verenpainemansetti käsivarren ympärillä. Kaksi mukavaa ensihoitajaa kyseli tuntemuksiani. He mittasivat verensokerin ja ottivat sydänfilmin. Kokeiden jälkeen sain jäädä kotiin toipumaan.

Asumme vajaan kilometrin päässä paloasemalta. Olin luultavasti B-tason tapaus, jonka luokse avun tulisi ehtiä 15 minuutissa. Tavoiteaika alittui. Helsingissä apu on yleensä lähellä ja matka sairaalaankin lyhyt.

Tapahtuma sai miettimään, miten toisenlainen tilanne on harvaan asutuilla seuduilla. Jos potilaan elintoiminnot ovat uhattuina, ensihoidon pitäisi tavoittaa hänet kahdeksassa minuutissa. Se ei kaikkialla toteudu.

Myös matka hoitoon voi kestää. Esimerkiksi Enontekiöltä on Rovaniemen keskussairaalaan 425 kilometriä. Jos huono tuuri käy, ambulanssin työvuorossa ei ole henkilökuntaa, jolla on lupa kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin. Paikalle täytyy ehkä tilata pelastushelikopteri. Viivettä syntyy.

Lain mukaan sairaanhoitopiirien on turvattava ensihoitopalvelujen saatavuus yhdenvertaisesti omalla alueellaan. Siinä on haastetta. Valtakunnallinen yhdenvertaisuus taitaa olla maantieteellinen mahdottomuus.