Apu

Enontekiön kaamos ei ole pimeyttä vaan tunnelmallista hämärää – kauniiden sävyjen vaihtelua sinisestä liilaan

Enontekiön kaamos ei ole pimeyttä vaan tunnelmallista hämärää – kauniiden sävyjen vaihtelua sinisestä liilaan
– Me elämme täällä luonnosta vuodenaikojen kierron mukaan, ja olen huomannut, että ihmisiä varsinkin kaupungeissa kiinnostaa nähdä, millaista elämä on täällä arktisen luonnon keskellä, Enontekiön kunnanjohtaja Jari Rantapelkonen sanoo.
Julkaistu: 14.2.2021
Astuessani purevasta viimasta sisään hotellin lämpöön edessäni avautuu kodikkaasti sisustettu mutta tyhjä aula. Pälyilen kasvomaskini takaa ympärilleni pohtien, onkohan paikka sittenkään edes auki. Lukemattomat mainosesitteet vastaanottotiskillä ja julisteet seinällä näyttävät iloisia ihmisiä erilaisten talvisten aktiviteettien parissa. Kuin muistoina koronapandemiaa edeltäneistä ajoista.
Näpäytän etusormellani soittokelloa. Hetkeä myöhemmin hotellivirkailija ilmestyy takahuoneesta ja toivottaa minut tervetulleeksi. En voi olla mainit­sematta peikkoa hotellissa.
– Teillä ei taida olla ruuhkaa.
– Tyhjää on. Sinun lisäksesi meillä on vieraina kaksi rajamiestä. Vuodenpaikkoja on 58, ja tavallisesti tupa olisi täynnä ulkomaisia turisteja koko talven, vastaanottovirkailija Irma Keskitalo huokaa ennen kuin jatkaa.
– Pidämme silti ovet auki, ja jokainen ruokitaan, vaikka ravintola on kiinni.
Hotellin autioilla käytävillä askeleeni kaikuivat seinistä, ilmastointi kumisee itseään toistaen. Vilkaisen ikkunasta ulos Hetan hämärälle kylänraitille. Vain yksi sinnikäs maastopyöräilijä polkee vimmatusti lumisateessa.
Mihinkäs se haastateltava katosi? Avun luontomies Kimmo Ohtonen pääsi kokemaan tunturi-Lapin luonnonvoimat Pöyrisjärven erämaassa Enontekiöllä. Kuva: Laura Ohtonheimo

Brittituristit kaikkosivat

Hotelli Jussan Tuvan toimitusjohtaja Pertti Niemi valaisee minulle puhelimitse koronapandemian vaikutuksia matkailusta riippuvaiselle paikkakunnalle.
– Meille piti tulla joulun aikaan 29 charter-koneellista brittejä. Tavallisesti talven aikana Hetan omalle lentokentälle saapuu yli 25 000 brittimatkailijaa. Heillä on merkittävä taloudellinen vaikutus koko seudulle. Koronan takia ulkomaiset turistit katosivat, mikä on ollut valtava menetys kyläyhteisöllemme.
Millä mielin kokenut matkailualan yrittäjä katsoo eteenpäin, kun ei ole vieläkään selvyyttä siitä, milloin ulkomaiset turistit palaavat?
– Ei tässä auta muu kuin kitkutella ja toivoa, että ensi talvena varauskirjat olisivat jälleen täynnä. Tietenkin toisilla on enemmän puskuria sinnitellä poikkeus­aikojen yli kuin toisilla. Lisääntyneen kotimaan matkailun ansiosta viime kesä oli hyvä, mutta aika näyttää, miten se jatkuu uuden normaalin alkaessa.
Enontekiön kunnanjohtaja Jari Rantapelkonen on intohimoinen valokuvaaja, joka viettää suurimman osan vapaa-ajastaan kameran kanssa tunturissa. – Luontokuvaus on keino unohtaa työasiat ja keskittyä hetkeen. Kuvatessa tarkkailen luontoa pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Kunnanjohtaja kameran takana

Miten arki sitten sujuu matkailusta elävällä seudulla, kun talven sesonki on parhaimmillaan mutta asiakkaita ei ole lainkaan?
Olen sopinut tapaamisen Enontekiön kunnanjohtaja Jari Rantapelkosen kanssa. Hän poimii minut hotellilta kyytiin seuraavana aamuna.
On sunnuntai, tammikuun 10. päivä, ja kaamosaika on juuri päättynyt. Hetan seudulla kaamosaika kestää noin kuukauden itsenäisyyspäivän tienoilta eteenpäin. Tosin päivä ei vieläkään kestä kuin reilun tunnin, ja ajellessamme aamuyhdeksältä Näkkälän kylää kohti on vielä pimeää.
Jari Rantapelkonen tunnetaan innokkaana luontovalokuvaajana. Hän kertoo viettävänsä kaiken mahdollisen vapaa- aikansa kameran kanssa luonnossa.
– En ole alun perin täältä kotoisin, mutta olen tutustunut paikalliseen elämänmenoon ja mielenmaisemaan ennen kaikkea erämaassa. Olen ollut muun muassa poromiehen matkassa ja kalareissuilla sekä seurannut perinteistä riekon ansapyyntiä ja matkailuyrittäjien arkea, kunnanjohtaja kertoo.
Rantapelkonen lisää, että joka reissulla hänellä on luonnon kuvaamisen lisäksi tapana valokuvata paikallisten ihmisten arkea ja jakaa tarinoita sosiaalisessa mediassa.
– Me elämme täällä luonnosta vuodenaikojen kierron mukaan, ja olen huomannut, että ihmisiä varsinkin kaupungeissa kiinnostaa nähdä, millaista elämä on täällä arktisen luonnon keskellä. Tietenkin toivon, että somessa kiertävät kuvat vahvistavat seutumme matkailubrändiä.
Vaikka korona karkotti matkailijat, siitäkin voi löytää jotain positiivista. Kerrankin on aikaa olla luonnossa kaikessa rauhassa, kalastella ja olla vain.

Enontekiö on suuri mutta harvaan asuttu kunta

Rantapelkosen luotsaama Enontekiön kunta on pinta-alaltaan maamme kolmanneksi suurin, mutta Savukosken jälkeen toiseksi harvimpaan asuttu. Hetan kirkonkylän ohella keskeisimmät asutuskeskukset ovat Kilpisjärven ja Peltovuoman kylät sekä Kaaresuvanto. Koko kunnassa on asukkaita alle kaksituhatta. Laajojen erämaa-alueiden lisäksi seudun yksi valttikorteista on, että Enontekiön kunnan alueella sijaitsee 60 prosenttia maamme tuntureista, mukaan lukien Saanatunturi sekä Suomen korkein tunturi, Halti.
Jari pysäköi auton kapean hiekkatien varteen. Hänen tuttavansa odottavat meitä moottorikelkkojen kanssa. Näkkälän kylässä asuvat Taina Vuolteenaho ja Samuli Näkkälä pyörittävät omaa matkailualan yritystä, ja tavallisesti heidän viikonloppunsa kuluisivat asiakkaiden kanssa luonnossa. Leijonanosa heidän asiakkaistaan tulee Euroopasta, joten koronaepidemiaa on seurannut äkillinen vapaa-ajan lisääntyminen.
– Eipä tästä tilanteessa voi iloita, mutta jos jotakin positiivista haetaan, niin kerrankin on aikaa olla luonnossa kaikessa rauhassa, kalastella ja olla vain, Samuli Näkkälä toteaa ojentaessaan meille kelkkahaalarit ja kypärät. Sitten vain reen kyytiin, ja nokka kohti Pöyrisjärven erämaa-aluetta.
Samuli Näkkälä ja Taina Vuolteenaho pyörittävät Näkkälä Eräpalvelut -perheyritystä. Koronan vuoksi varauskalenteri tyhjeni hetkessä.

Suomen hienoin puu

Hetkeä myöhemmin viimeisetkin sivilisaation merkit ovat kadonneet näkyvistämme. Taina ja Samuli johdattavat meidät halki sinertävän tunturikoivikon, joka viettää meitä viistosti ylöspäin yhä syvemmälle tunturierämaahan.
– Tänään ei hötkyillä, Samuli sanoo pysäköidessään kelkkansa pienen tunturijärven jäälle, jota ympäröivät kumpuilevat tunturikoivikot. Heti pysähdyttyämme kunnanjohtaja Rantapelkonen pääsee elementtiinsä ja suuntaa koivikkoon.
– Tunturikoivu on mielestäni hienoin puu koko Suomessa. Se on todellinen arktinen taideteos, jokainen puu on eri näköinen, persoonallinen kuvattava, kunnanjohtaja sanoo kameran takaa, polvia myöten hangessa.
Ilmasto on määrittänyt, että tunturikoivu hallitsee maisemia Pöyrisjärven erämaassa.
Tunturikoivu pystyy siementämisen lisäksi versomaan tyvestä, mikä antaa sille maamme pohjoisimmissa kolkissa kilpailuedun havupuihin verrattuna. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen eli taigan yläpuolella kasvava tunturikoivikko on metsätyyppi, jota Suomessa löytyy ainoastaan maan pohjoisosista kuten Enontekiön alueelta Käsivarren Lapista sekä Utsjoelta. Tosin ilmaston lämpenemisen vuoksi havupuuraja on jo noussut yhä ylemmäksi tunturikoivujen kustannuksella.
Tunturikoivikko uinuu talviaamun sinessä. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen eli taigan yläpuolella kasvava tunturikoivikko on metsätyyppi, jota Suomessa on ainoastaan maan pohjoisosissa kuten Enontekiön alueelta Käsivarren Lapissa sekä Utsjoella.

Paras paikka nähdä revontulia

Aamu on jo pitkällä, mutta hämärä ei hellitä. Miten alun perin pääkaupunkiseudulta tullut Taina Vuolteenaho kokee pohjoisen kaamosajan? Hän muutti Enontekiölle kahdeksan vuotta sitten.
– Käsitykseni kaamosajasta on muuttunut vuosien saatossa. Toisin kuin etelässä, täällä ei ole talvi koskaan ahdistanut. Kaamos ei ole pimeyttä, vaan enemmänkin tunnelmallista hämärää, kauniiden sävyjen vaihtelua sinisestä liilaan. Revon­tulista puhumattakaan, niitä meillä täällä piisaa, Taina hekumoi.
Eikä suotta, tilastollisesti tarkasteltuna Enontekiö on yksi maailman parhaista paikoista nähdä revontulia. Kilpisjärvellä revontulia näkyy keskimäärin kolmena talviyönä neljästä, kunhan taivas on kirkas.
Vanhan viisauden mukaan tunturissa säät voivat vaihdella hyvinkin nopeasti. Niin käy tänäänkin.
Kittilässä asuva Anna Hakala (oik.) ja hänen Helsingistä kotoisin oleva ystävänsä Marianne Riihimäki viettivät kaamosajan loppua hiihtovaelluksen merkeissä Pöyrisjärven erämaassa.
Matkan edetessä tuuli yltyy äkillisesti, sakea lumisade kietoutuu ympärillemme, ja näkyvyys heikkenee muutamaan metriin. Pakkasta on parikymmentä astetta, mutta viima tekee tunnelmasta lievästi sanoen arktisen. Vaihtaessani kameraan uutta patteria paljaat käteni alkavat turtua jo muutamassa sekunnissa.
Jari Rantapelkosta keli ei haittaa.
– Luontokuvauksessa ääriolosuhteet ovat usein parhaita mahdollisia kuvauskelejä. On hienoa, että luonnonvoimat näkyvät ja tuntuvat kuvassa, selittää kunnanjohtaja taltioidessaan myräkän ja tuulen riepottelevaa tunturikoivua.
Koko ikänsä seudulla asunut Samuli Näkkälä seuraa tarkasti sitä, minne ajaa kelkallaan kumpuilevassa maastossa. Hän kertoo, että olemme reilun kymmenen kilometrin päässä lähimmästä tiestä, puhelinverkkoa ei enää ole. Jos kelkka hajoaisi, pitäisi tarpoa takaisin lumikengin ja pahimmassa tapauksessa hälyttää apua GPS-lähettimellä.
– Täällä täytyy tuntea maasto ja mahdolliset vaaranpaikat kuten railot rinteillä. Vuosien saatossa täällä on käynyt pari kertaa huonosti muutamalle paikallisellekin, vaikka he olivat kokeneita kelkkailijoita ja tunsivat tunturit kuin omat taskunsa. En tietenkään halua pelotella ketään, mutta täällä on pidettävä järki päässä, koska tunturierämaa on ihan toinen paikka kuin hiihtokeskuksien läheiset vaellusreitit, kokenut eräopas selittää.
Pöyrisjärven erätupa.

Eksyminen on helppoa

Puolenpäivän aikaan näkyvyys on heikentynyt ja tuuli yltynyt entisestään, mutta lähestyessämme Pöyrisjärveä kohtaamme myräkän keskellä yllättäen pari hiihtäjää koiriensa kanssa.
Kittilästä syntyisin oleva Anna Hakala ja hänen Helsingistä kotoisin oleva ystävänsä Marianne Riihimäki tervehtivät meitä iloisesti huppujensa suojista. He kertovat viettäneensä yön Pöyrisjärven autiotuvassa.
– Teitä odottaa lämmin tupa, Hakala naurahtaa.
Hänen koiransa Onni ja Ilo tervehtivät kypäräpäistä kelkkaporukkaamme varautuneen etäisyyden päästä. Hakalalla ja Riihimäellä on vielä edessään noin 20 kilometrin hiihtourakka takaisin autolle. Kun tiedustelen hieman huolestuneena, onko heidän turvallista sivakoida tällaisessa myräkässä, Riihimäki naurahtaa, ettei hänestä olisi siihen yksin.
– Täällä menevät suunnat helposti sekaisin. Onneksi Anna tuntee seudun ja osaa navigoida meidät turvallisesti perille. Minulle itseni ylittämistä on jo se, että pärjään mukana matkassa, Riihimäki naurahtaa huppunsa suojista silmäripset huurteesta valkoisina.
Riihimäki on muuttanut töiden perässä vuodeksi Helsingistä Muonioon.
– Täällä on ihanaa, arktinen luonto alkaa kotiovelta. Mielenkiintoista nähdä, miten kaupunkilaisen maailmakuva muuttuu vuoden aikana!
Anna Hakala kertoo liikkuneensa koiriensa Onnin ja Ilon kanssa vuosien saatossa lukuisia kertoja Pöyrisjärven erämaassa.
– Joskus voi vierähtää viikkokin ilman, että törmää muihin ihmisiin. Joka reissulla oppii itsestä ja luonnosta paljon uutta.
Emme pidättele hiihtokaksikkoa sen pitempään, ettei heidän tule kylmä. He jatkavat matkaansa Onnin ja Ilon johdolla ja katoavat hetkessä kaiken nielevään lumipyryyn. Samassa mieleeni palaa Jarin aikaisempi toteamus siitä, että paikallisten ihmisten mielenmaisemaan tutustuu täällä päin parhaiten erämaassa.
Matkailualan yrittäjät Taina Vuolteenaho ja Samuli Näkkälä tarinoivat Enontekiön kunnanjohtajna Jari Rantapelkosen kanssa Pöyrisjärven autiotuvassa.

Nokipannukahvit

Ohikiitävän valoisa aika on jo väistymässä, kun saavumme määränpäähämme ja näemme Pöyrisjärven erätuvan piirtyvän loputtoman valkeuden keskeltä.
Pöyrisjärvi on todellinen tunturijärvi: se on 418 metriä merenpinnan yläpuolella, ja sitä ympäröivät koivikot ja jängät ovat Enontekiön vaakunassakin komeilevan riekon koti. Tosin nyt arktiset metsäkanalinnut ovat kaivautuneet lumikieppiin odottamaan myräkän laantumista.
Kirkkaana päivänä Pöyrisjärven rannalta aukeaa kuvankaunis näkymä Norjan puoleisille suurtuntureille. Naapurimaan rajalle täältä on matkaa enää runsaat puolitoista kilometriä.
Samuli ja Taina ilmoittavat menevänsä sisälle sytyttämään kamiinaan tulen ja keittämään porukalla nokipannukahvit. Sillä välin Jari haluaa vielä ottaa kaiken irti rajuilmasta ennen kuin on liian pimeää. Hän kyykkii hangessa taltioimassa vänkkyräisiä tunturikoivuja ja järven rannalle lumen alle hautautuneita veneitä.
– Pientä toivoa antaa se, että viime päivinä olemme saaneet yhä enemmän varauksia etenkin Saksasta ja Englannistakin, Taina kertoo.

Tuoko rokote ulkomaiset turistit takaisin?

Viima ulvoo erätuvan ikkunaa vasten, mutta sisällä on lämmintä ja kodikasta. Kahvin tuoksu täyttää askeettisesti sisustetun huoneen, jossa on kaikki eränkävijän tarvitsema.
Pöyrisjärven autiotupa on yksi monista Metsähallituksen ylläpitämistä tuvista, jossa voi yöpyä omatoimisesti. Samuli Näkkälä kertoo, että suomalaisia matkailijoita näkee täälläpäin lähinnä kesällä. Muiden paikallisten yrittäjien tavoin Samulin ja Tainan yrityksen tulevaisuus riippuu ulkomaisista matkailijoista, jotka haluavat kokea tunturierämaan.
– Ei tässä auta muu kuin uskoa siihen, että tästä selvitään. Nyt kun on aikaa, olemme yrittäneet innovoida toimintaa netissä, jotta tavoittaisimme ulkomaisia turisteja paremmin. Vaikka kalenterit ovat tyhjentyneet kaikilla, toivoa antaa, että olemme viime päivien aikana saaneet yhä enemmän varauksia etenkin Saksasta ja Englannistakin. Uskon, että rokotteen ansiosta ihmiset uskaltavat jälleen suunnitella matkoja.
Kommentoi »