Apu

Ennen edes karhun nimeä ei saanut lausua − nykyisin mesikämmen on luontokuvaajien halutuimpia "saaliita"

Ennen edes karhun nimeä ei saanut lausua − nykyisin mesikämmen on luontokuvaajien halutuimpia "saaliita"
Kun näkee karhujen painivan, ei enää ihmettele, miksi kontiota on kautta aikain pelätty ja kunnioitettu. Se on ollut muinaissuomalaisille enemmän kuin eläin, jonkinlainen luontokappaleen ja jumalolennon hybridi.
Julkaistu: 16.7.2022

On aurinkoinen ja ­lämmin iltapäivä, kun vetäydyn piilokojun suojiin itärajan tuntumassa Kuhmossa, luontokuvaaja Kari Kemppaisen ylläpitämällä kuvauspaikalla.

Tuskin on Kari saanut kalanperkeet ja koiranmuonan levitetyksi mättäikköön, kun metsän siimeksestä ilmestyy paikalle suuria, tummia hahmoja. Kuulen, kuinka Kari tokaisee karhuille jotain ”älähän nyt…” -tyyppistä ja poistuu paikalta ripein askelin.

Muun muassa television Avara luonto -dokumenttien kuvaajana tunnettu pitkän linjan ammattilainen tuntee ruokintapaikkojensa karhut – ja ne tuntevat hänet. Silti tällaisesta harvoin suur­petoja kuvaavasta harrastajasta näyttää jotenkin hätkähdyttävältä, kun iso karhu melkein lyllertää Karin päälle.

Tuskin saan kamerani aseteltua ja työnnettyä objektiivin ulos naamioverkon suojaamasta kojusta, kun kojun edustalla on jo täysi rähinä päällä.

Kaksi kookasta karhua nousevat taka­jaloilleen. Ne tönivät toisiaan ja karjahtelevat niin, että kuola valuu suusta. Hetken päästä kontio ottaa oikein kunnolla vauhtia ja mätkäisee kaveria avokämmenellä.

Kontiot ottavat yhteen Kuhmon salomailla.

Minulle tulee tästä näkymästä mieleen joko sumopaini tai amerikkalainen show­paini – tai se, kun viime kesänä kaksi yli satakiloista kaveria tanssi ­keskenään toisen syntymäpäiväjuhlissa karvaiset ylävartalot paljaina. Okei, myönnetään: olin heistä se toinen.

Jättimäinen soturi ja kantaisä

Karhun vuosi -kirjan (Tampereen museoiden julkaisuja, 2010) tutkimustiedon mukaan entis­ajan Suomessa karhu oli niin pelätty ja kunnioitettu olento, että sen nimeä ei saanut lausua. Karhussa nähtiin yliluonnollisia ja toisaalta myös ihmismäisiä piirteitä.

Vielä tänäkin päivänä metsän kuningas vetää lumouksellaan puoleensa niin ­luontokuvaajia kuin metsästäjiä.

Suomalaiset, samoin kuin monet Siperian ja Pohjois-Amerikan kansat, nimittivät karhua isoisäksi tai kantaisäksi.

Kun karhu nousee kahdelle jalalle nähdäkseen korkeammalle tai ottaakseen vainua, se tuo mieleen jättimäisen soturin.

Ihmisen tavoin karhukin on kanta-­astuja. Sekä ihminen että karhu ovat sekasyöjiä, joille maittavat niin marjat ja sienet kuin kala ja lihakin. Toisin kuin ihmisen, karhun suolisto kestää myös pilaantunutta lihaa ja raatoja.

Karhu voi kasvaa jopa kaksi- ja puolimetriseksi ja yli 300-kiloiseksi. Sillä on arvioitu olevan jopa viisi kertaa isommat voimat kuin keskimääräisellä ihmisellä.

Harteikas otso säväyttää, kun sitä katselee parin metrin päästä, välissä vain piilokojun kankainen seinä.

Karhu liikkuu sujuvasti maasta toiseen

Suomessa elävä karhu on lajinimeltään ruskeakarhu (Ursus ­arctos). Pohjois-Amerikassa elävät sen alalajit kodiakinkarhu ja harmaakarhu, joka siellä tunnetaan nimellä grizzly.

Suurin osa maailman kaikkiaan noin 200 000 ruskeakarhusta elää Venäjällä, jossa niitä on noin 120 000. Suomessa elää nykyisin tuhatkunta karhua.

Suomessa olevien karhujen määrä vaihtelee, koska eläimet liikkuvat sujuvasti rajan yli ja takaisin – niitä eivät rajamuodollisuudet saati talouspakotteet häiritse.

Tämänkin jutun kuvat on otettu ­Kuhmon erämaassa rajavyöhykkeellä ­paikassa, josta melkein näkee Venäjän puolelle.

Jonkinlainen metsästysvietti varmasti elää myös meissä luontokuvaajissa, sillä karhu on tänä päivänäkin kaikkein tavoitelluimpia saaliseläimiä, joita kameralla voi ”kaataa”. Kuvasaalis lämmittää mieltä, vaikka se olisi saatu valmiilta apajilta.

Maksullisessa kojussakin joutuu ­näkemään vaivaa kuvien eteen. Harvoin kuvauskohteet tulevat heti paikalle, vaan niitä saattaa joutua odottamaan kojussa kykkien koko yön.

Lisäksi on syytä muistaa, että haaskan pitäminen on luvanvaraista toimintaa. Mitä siitäkin tulisi, jos kovin moni luontokuvaaja alkaisi tehdä omia järjestelyitään. On parempi, että kuvauspaikat ovat muutamien asialleen omistautuneiden ja paikkaan sitoutuneiden ammattilaisten hallinnassa.

Makeaan mieltynyt mesikämmen

Muinaisille suomalaisille karhun syntymän ja kuoleman kierto määritti koko kalenterivuotta. Kevättalvella koitti aina tärkeä tapahtuma, karhun herääminen talviunilta. Kierto huipentui karhun rituaaliseen kaatoon ja peijaisiin.

Peijaisilla pyritään palauttamaan ­kaadettu eläin takaisin metsästysmaille, ikään kuin lepyttelemään sitä. Joissakin peijaisissa karhu saatettiin vertaus­kuvallisesti jopa naittaa nuoren neidon kanssa, jotta kontio olisi tyytyväinen ja sen sielu palaisi uudelleen luontoon.

Entisaikaan karhua ei saanut sanoa karhuksi, muuten uskottiin karhun ­kuulevan sen ja tulevan sanojan päälle tai kiertävän metsästäjien asettamat ansat. Tämän vuoksi suomen kielessä on ­karhulle kiertoilmauksia ainakin niin ­paljon kuin vuodessa on päiviä.

Jumalalliseksi tai pyhäksi koettua ­alku­perää ovat esimerkiksi otava, ohto, autuas, erä, haltia ja puhas elävä. Mesi­kämmen-nimi kertoo karhun viehtymyksestä makeaan, etenkin hunajaan.

Kaikille tuttuja nimiä ovat otso ja kontio sekä hellittelyyn viittaavat nalle ja nallukka. Osa muinaisista nimistä viittaa eroottisuuteen, kuten lullamoinen, pärnä, pöppö, karvahousu ja luukyrpä. Karhusta on ollut moneksi!

Karhu näyttää lylleröltä, mutta se on yllättävän nopealiikkeinen ja ketterä – pikajuoksijan tavoin mesikämmen on väkivahva lihaskimppu.

Jopa itse karhu on kiertoilmaus, joka tulee sanasta karhea ja viittaa karhun ­karheaan turkkiin. Otso-sanaa pidetään karhua vanhempana, kun taas kontio on itämurteiden ilmaus ja tulee verbistä ­kontata.

Kun Suomessa katselee kivikautisia kalliomaalauksia, niistä erottuvat lukuisat hirvet ja muut saaliseläimet. Karhun kuvia ei juuri näy. Ilmeisesti karhun kuvan piirtäminen oli samankaltainen tabu kuin sen nimen lausuminen. Pelättyä sysi­metsän jumalolentoa ei haluttu ehdoin tahdoin manata esiin.

Kommentoi »