Image

Emmi Itäranta kirjoittaa menestysromaaneja kahdella kielellä mutta ajattelee silti olevansa huijari, joka ei osaa mitään

Emmi Itäranta kirjoittaa menestysromaaneja kahdella kielellä mutta ajattelee silti olevansa huijari, joka ei osaa mitään
Emmi Itärannalla kesti pitkään antaa itselleen lupa kirjoittaa. Hän lähti hakemaan sitä Englannista, ja sillä tiellä hän on edelleen.
Julkaistu: 7.11.2020
Emmi Itärannan katse on liimautunut näyttöön, ja kasvoilla on yhtä aikaa ainakin kolme eri ilmettä. 
Rekan takaosa on täynnä kalliin näköistä teknologiaa. Kaikkea, mitä elokuvan kuvauksissa tarvitaan: tietokoneita, kameroita ja monenmoisia muita vipstaakeja. Erilaisia ruutuja on ainakin viisi. Niiden ääressä seisoo ja istuu muitakin ihmisiä. 
Kukaan ei kuitenkaan ole yhtä keskittynyt kuin Itäranta.
Hetki on niin intensiivisen oloinen, että keskeyttäminen tuntuisi väärältä. Pian paikalle kuitenkin harppoo pipopäinen tuottaja Mark Lwoff, joka kysyy Itärannalta reippaasti: ”No, näitkö hautajaiskohtauksen?”
”Joo”, Itäranta sanoo tukahtuneella äänellä ja irrottaa vastentahtoisesti silmänsä ruudusta. 
”Se oli... no. Tarvitsin nenäliinaa.” 
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän lisää: 
”Olette tehneet ihan tosi hienoa työtä.”
Tämä on ensimmäinen kerta, kun Emmi Itäranta näkee raakamateriaalia tulevasta Veden vartijat -elokuvasta, joka perustuu hänen esikoisromaaniinsa Teemestarin kirjaan. Hetki olisi kenelle tahansa kirjoittajalle varmasti epätodellinen ja jännittävä: omassa päässä syntynyt tarina on muuttunut eläväksi.
Emmi Itärannalle se on ehkä vielä jotain enemmän. 
Sillä suurimman osan elämästään Itäranta on ajatellut, ettei hänellä ole lupaa kirjoittaa, eikä ainakaan taitoa siihen. 
Kaikki on nyt valmista. 
Seitsemän viikon ajan olen jokaisena aamuna lakaissut teemajalle vievältä polulta lehdet, jotka ovat pudonneet kivilaatoille, ja neljäkymmentäyhdeksän kertaa olen valikoinut niiden joukosta kourallisen, jonka olen sirotellut takaisin kiville, jotta polku ei näyttäisi liiaksi ihmisen lakaisemalta. Se oli yksi asioita, joissa isä oli aina itsepäinen. 
Näin se alkaa, Teemestarin kirja, Emmi Itärannan vuonna 2012 ilmestynyt esikoisteos. 
Päällisin puolin se on melko klassinen dystopiaromaani, jossa länsimainen hyvinvointiyhteiskunta on romahtanut, armeija ottanut vallan ja luonnonvarat loppumassa. 
Tähän yhtäläisyydet genren myydyimpien kirjojen kanssa sitten loppuvatkin. 
Itäranta ei kirjoita Nälkäpeli-sarjan tyyppistä seikkailuväkivaltaa. Sen sijaan hän keskittyy kuvailemaan henkilöhahmojensa mielenliikkeitä ja psykologista selviytymistä vaikeissa olosuhteissa ja eriskummallisissa maailmoissa. Yksi keskeinen teema esikoisteoksessa on japanilainen teeseremonia, mutta suureksi huoleksi kaiken takana hahmottuu tieto ilmastokatastrofista. 
Yhdistelmä on ollut menestys. Teemestarin kirja on käännetty tähän mennessä 23 kielelle. Englanniksi sen julkaisi jättikustantamo HarperCollins. Guardian-lehti nosti teoksen yhdeksi vuoden kiinnostavimmista käännöskirjoista, ja se pääsi ehdokkaaksi useampaankin kansainväliseen kirjallisuuspalkintokisaan.
Tuon kaiken jälkeen Itäranta on kirjoittanut kaksi romaania lisää. Tuorein niistä, Kuunpäivän kirjeet, ilmestyi syyskuussa. 
Itäranta on poikkeus suomalaisten kirjailijoiden joukossa. Ei pelkästään menestyksensä vuoksi, vaan kansainvälisyyden. Viimeiset 13 vuotta hän on asunut Canterburyn pikkukaupungissa Englannissa, ja hän kirjoittaa teoksensa kahdella kielellä: suomen- ja englanninkielinen käsikirjoitus syntyvät rinta rinnan. 
Paljon muuta hänestä ei sitten tiedetäkään. Itärannasta kirjoitetut lehtijutut ovat tyyliltään sivistyneen kuivakoita. Ne käsittelevät asiallisia asioita, lähinnä kirjallisuutta tai brexitiä. Hänen Instagram-tilistään voi sentään päätellä, että kirjailija harrastaa virkkaamista, värjäsi koronakeväänä tukkansa violetiksi ja ulkoiluttaa välillä Miso-nimistä kissaansa puutarhassa. 
On siis jo aikakin tavata Emmi Itäranta. 
"Joka kerta, kun menin ruokakauppaan, niin täytyi miettiä, että jos saan tartunnan, onko meidän paikallissairaalassa tilaa. Ja onko siellä työntekijöitä?”
Kun ihmisestä luo etukäteen mielikuvan, todellisuus saattaa hämmentää. Kuka olisi esimerkiksi voinut arvata, että Teemestarin kirjan luoja ja Britanniassa, yhdessä maailman tee-orientoituneimmassa maassa asuva kirjailija haluaakin juoda teen sijaan... kahvia? 
Oikeastaan syy valintaan on aika arkinen. Emmi Itäranta arvostaa teetä niin paljon, että valmistaa sen mieluiten itse. Kahviloissa teenlehdet käristetään usein aivan liian kuumassa vedessä pilalle. Ja on kahvinjuonnille vielä tavallisempikin selitys.
”Herätys oli aikainen”, kirjailija toteaa ja kiikuttaa kuppinsa kahvilan pöytään. 
Hän ei ole matkannut Helsingin Länsiterminaaliin tänään sentään Canterburysta vaan Tampereelta. Sieltä Itäranta on kotoisin ja siellä hän majailee nyt, Suomen-vierailunsa aikana. Tällä kertaa hän on saapunut maahan ensisijaisesti markkinoimaan uutta romaaniaan, mutta haastattelujen lomaan järjestyi myös mahdollisuus käväistä Viron Paldinskissa, Veden vartijat -elokuvan kuvauspaikalla. Tallinnan-lautta lähtee reilun tunnin päästä.
”Tuota, ennen kuin aloitetaan, niin haluaisin varmistaa, että onko kaikki mitä minä puhun nyt sitten haastattelumateriaalia.” 
Kyllähän se vähän sillä lailla on.
”Ok. Halusin vain tietää”, Itäranta sanoo asialliseen sävyyn. 
Asiallinen hänen olemuksensa on muutenkin, huolimatta valkoisista maihareista ja kasvomaskin rajoista poskilla. Violetti hiusvärikin näyttää jo haalistuneen. 
Aluksi puhutaan tietysti siitä, mistä kaikkialla koko ajan puhutaan: koronasta. Miten pandemia-aika on sujunut Britanniassa?
”Olemme puolisoni kanssa etuoikeutettuja, kun meillä on oma talo työhuoneineen ja sellaiset työt, että voimme tehdä niitä kotona. Siinä mielessä arki ei muuttunut yhtä paljon kuin monilla muilla. Silti kevät ja kesä olivat ahdistavia. Joka kerta, kun menin ruokakauppaan, niin täytyi miettiä, että jos saan tartunnan, onko meidän paikallissairaalassa tilaa. Ja onko siellä työntekijöitä?” 
Itärannan asuinalue, Kentin kreivikunta, tunnetaan perinteisesti ”Englannin puutarhana”. Siellä kasvatetaan paljon humalaa, ja alue on kuuluisa myös kirsikka- ja omenapuistaan. Tänä vuonna Kent on kuitenkin tullut tunnetuksi ikävämmästä asiasta, erityisen pahasta koronavirustilanteesta. Kreivikunnan alueella tartuntoja ja kuolemia on ollut suhteellisesti enemmän kuin muualla Britanniassa – jossa tilanne ei noin keskimäärinkään ole ollut hyvä. Koronavirukseen on kuollut maassa jo noin 50 000 ihmistä.
Ei siis ole ihme, että Emmi Itäranta nimittää Suomea ”korona­utopiaksi”, niin paljon parempi tilanne täällä on. 
Itäranta itse vietti kevään ja kesän aikana yli viisi kuukautta niin, ettei puhunut kenellekään muulle kasvokkain kuin puolisolleen ja kissalleen. 
”Olen normaalisti aika introvertti ihminen, enkä juttele tuntemattomille. Mutta kun tuon eristysajan jälkeen menin hammaslääkäriin, niin vuodatin kyllä melkein kaikki kuulumiseni vastaanottovirkailijalle.” 
 
Emmi Itäranta oli introvertti jo lapsena. Hän syntyi Tampereella 1970-luvun puolivälissä. Isä työskenteli toimittajana Yleisradiolla ja äiti teki toimistosihteerin töitä yliopistolla. Kotona luettiin paljon, myös lapsille. Pienen Emmin mielestä ei kuitenkaan koskaan tarpeeksi. Hän opetteli lukemaan itsekseen alle kouluikäisenä, koska kyllästyi odottamaan, milloin vanhemmilla olisi taas aikaa lukea ääneen. 
Hyvin pienestä saakka Itäranta oli ihastunut erityisesti englantilaiseen kirjallisuuteen. Yksi ensimmäisistä suurista kirjarakkauksista oli Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa. Tuleva kirjailija harrasti intohimoisen lukemisen lisäksi musiikkia ja menikin ala-asteen puolivälissä musiikkiluokalle, jolla oli peruskoulun loppuun saakka. 
Se ei kuitenkaan ollut mikään boheemi idylli, jossa lapsia olisi erityisesti kannustettu taiteelliseen itseilmaisuun.
Itärannan opettaja oli vanhan – tai ties minkä –  koulukunnan kasvattaja, joka ei huomioinut oppilaidensa erilaisia luonteenpiirteitä vaan käskytti heitä ankarasti. Hän käytti valtaa myös tavoilla, joita nykykoulussa ei hyväksyttäisi. Jos muutama oppilas rikkoi sääntöjä, hän saattoi komentaa koko luokan jälki-istuntoon. Kerran hän käski jälki-istuntoon jätetyt lapset seisomaan ja pitämään molempia käsiä pystyssä sivuilla. 
Sitten hän alkoi pauhata, miten oppilaat pian pyörtyisivät, jos hän ei antaisi heille lupaa muuttaa asentoa. 
Vallankäyttö oli vain yksi opettajan kyseenalaisista metodeista. Hän myös kritisoi oppilaidensa persoonaa. Itärannalle hän saarnasi jatkuvasti, että tämä oli liian ujo ja herkkä. Että pitäisi enemmän mennä mukaan ryhmään ja leikkiä muiden kanssa. Tai yrittää edes! 
Sellaiset käsitteet kuin ekstrovertti ja introvertti eivät vielä 1980-luvulla kuuluneet suomalaisten arkikielenkäyttöön, eikä niitä ainakaan osattu mieltää lapsiin liittyväksi asiaksi.
Kun Itäranta osallistui muutama vuosi sitten luokkakokoukseen, hän tajusi ensimmäistä kertaa, että opettaja oli ollut yhtä ikävä hänen luokkatovereilleenkin. Vain syyt olivat vaihdelleet. Siinä missä hän sai nuhteita ujoudesta, sosiaalisempia lapsia moitittiin liian äänekkäiksi. 
Vasta silloin Itäranta tajusi, että vika ei ollut hänessä vaan opettajassa. 
 
Nyt äkkiä laivaan, sillä terminaalissa kaikuu jo viimeinen kuulutus. Aula ja käytävät ovat onneksi melkein tyhjiä, joten turvavälien pitäminen onnistuu helposti. Tallink Star -aluksella Itäranta etsii Comfort Lounge -tilan, jossa myös pitäisi olla väljää, ja toden totta: koko valtavalla lounge-alueella istuskelee vain muutama matkustaja. 
Kirjailija kokoaa itselleen välipalaa osaston buffetista. Tarjolla on voileipiä, keksejä, pähkinöitä ja vissyä.
”Parempi syödä nyt, kuvauspaikalla ei sitten tiedä, milloin saa ruokaa”, Itäranta arvelee.
Välipalan äärellä on aika puhua tämän syksyn kirjasta. Se poikkeaa Itärannan kahdesta aiemmasta teoksesta. Teemestarin kirja ja Kudottujien kujien kaupunki ovat menneisyyden kaltaiseen tulevaisuuteen sijoittuvia dystopiakertomuksia, mutta Kuunpäivän kirjeet on, sanotaan se suoraan, puhdasta avaruusscifiä. 
Sellaista ei ole suomeksi kovin paljon julkaistu.  
Silti teoksen suuret teemat ovat samoja kuin Itärannan aiemmissa kirjoissa. Myös Kuunpäivän kirjeet käsittelee ilmastokatastrofia, ihmissuhteita ja erilaisia vallankäytön muotoja. Tarinassa maapallo on muuttunut suurilta osin elinkelvottomaksi, ja ihmiset ovat perustaneet siirtokuntia avaruuteen. 
Itäranta sanoo, että avaruuteen liittyvän taustatyön tekeminen oli erityisen hauskaa. 
”Voisin helposti jäädä vaikka kymmeneksi vuodeksi lukemaan siitä, mitä avaruussiirtokunnan perustaminen vaatii.” 
Näin hän ei kuitenkaan tee, vaan kirjoitusprosessi on hyvin kurinalainen. Itärannalla on päivän sanatavoite, tarkka suunnitelma ja tietyt työajat. 
Kirjailijat on perinteisesti ollut tapana jakaa kahteen ryhmään työskentelytapansa mukaan: on ”arkkitehteja” ja ”puutarhureita”. Arkkitehdit suunnittelevat kaiken valmiiksi, ennen kuin alkavat kirjoittaa. Puutarhurit taas antavat tekstin rönsytä ja löytävät kirjalliselta pihaltaan mitä jännittävimpiä asioita. 
Ei ole yllättävää, että Emmi Itäranta mieltää itsensä enemminkin arkkitehdiksi. 
Hän tekee kirjojensa eteen myös paljon sellaista työtä, mikä ei näy lukijalle. Kun Itäranta luo keksittyä maailmaa, hän selvittää itselleen sen pienimmätkin yksityiskohdat, kuten maantieteen, yleisimmät viljelykasvit ja kuun vaiheet. Uusimman teoksen kanssa piti tehdä taustatutkimusta avaruussiirtokuntien lisäksi muun muassa shamanismista ja jäkäläkasveista. 
Jokaisen kirjan kohdalla hän on myös ostanut paperikalenterin, johon merkitsee tarinan tapahtumien päivämäärät. Ettei tule sekaannuksia. Niin, ja tuliko jo mainittua, että Itäranta kirjoittaa käsikirjoituksen ensimmäisen version käsin? 
Eikä oikeastaan vain yhden vaan kahden käsikirjoituksen. Hän kun tekee kerralla kaksi kirjaa, suomenkielisen ja englanninkielisen.
”En osaa ajatella kumpaakaan niistä käännöksenä. Minulle tällainen tapa tuntuu luontaisimmalta, vaikka se tietysti hidastaa kirjoittamista entisestään. Mutta kielen vaihtaminen voi olla välillä myös hyvä keino murtaa kirjoitusblokki.” 
Itärannan työskentelytapa kuulostaa melkoisen perinpohjaiselta, jopa perfektionistiselta. Mutta itse hän on sitä mieltä, että on päinvastoin viime vuosina löytänyt uuden, rennomman tavan tehdä töitä. Oli nimittäin pakko.
”Sairastuin toisen kirjan tekemisen aikana työuupumukseen. Teoksen valmistuttua olin myös fyysisesti työkyvytön. Lääkäri totesi molemmissa olkavarsissani rasitusvamman. Oli pakko pitää ensin parin kuukauden tauko, ja sitten alkaa opetella järkevämpää tapaa tehdä töitä.” 
Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että Itäranta ei tee enää töitä iltaisin tai viikonloppuisin. Hän on myös tarkoituksella etsinyt itselleen rentouttavia harrastuksia, jotta voisi antaa aivoilleen lepoa. Virkkaaminen on yksi niistä. 
”Teki hirveän hyvää opetella jotain sellaista, missä sai vapaasti olla huono ja epäonnistua, koska lopputuloksella ei ollut niin väliä. Nykyään olen jo vähän koukussa virkkaamiseen.” 
 
Peruskoulun jälkeen Emmi Itäranta meni Tampereen yhteiskoulun lukioon. Se on ilmaisutaitopainotteinen, vähän kuin Kallion lukio Helsingissä. Sen aikana Itärannalle selvisi, että hän haluaisi tehdä ammatikseen jotain taiteisiin liittyvää. 
Se oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin tehty. 
Lukion jälkeen Itäranta pyrki niin Taideteollisen korkeakoulun elokuvaohjaajalinjalle kuin näyttelijänkoulutukseen Tampereen yliopistoon. Hän ei päässyt kumpaankaan. 
Hakulistalla oli vielä kolmaskin oppiaine, teatterin ja draaman tutkimus, myös Tampereen yliopistossa. Sinne Itäranta pääsi varasijalle ja seuraavana vuonna sisään. 
Hänellä oli vahva tunne siitä, että jossain vaiheessa pitäisi päästä pois Tampereelta, mieluiten ulkomaille. Erityisesti houkutti Englanti, olihan brittiläinen kaunokirjallisuus miellyttänyt Itärantaa erityisen paljon lapsesta asti. 
Ensimmäisen kerran hän lähti Britanniaan vuonna 1999, vaihto-oppilaaksi Kentin yliopistoon. Vaikka Englanti yllätti monella tavalla (muun muassa vanhanaikaisuudellaan, byrokraattisuudellaan ja ahdistavan selkeillä luokkaeroilla), vuosi oli Itärannasta ihana. 
Kun hän palasi takaisin Suomeen, edessä oli opintoihin kuuluva työharjoittelu. Itäranta haki ja pääsi harjoittelijaksi Yleisradion draamatoimitukseen, joka sijaitsi Tampereella. Hän luki toimitukselle tarjottuja tv-käsikirjoituksia ja kirjoitti niistä palautteita. Samalla hänelle alkoi kirkastua, että juuri kirjoittaminen häntäkin kiinnostaisi. 
Itäranta valmistui yliopistosta vuonna 2003, ja vaikka hän yritti kovasti, oman alan töitä ei oikein löytynyt. Tarjolla oli ainoastaan huonosti palkattuja keikkahommia (paikallislehden freetoimittajana) ja pätkäsopimuksia (kesäteatterin tiedottajana). 
Välillä Itäranta oli pitkiä aikoja työttömänä. Tilanne oli hankala. Pohjimmiltaan hän olisi halunnut keskittyä kirjoittamiseen, mutta se tuntui väärältä. Miten hän voisi istua koko päiväksi työpöydän ääreen naputtelemaan keksittyjä tapahtumia, kun hän oli työtön? Hänenhän pitäisi käyttää energiansa oikean, järkevän työn etsimiseen. 
Lopulta Itäranta päätti palata Englantiin ja Kentin yliopistoon 31-vuotiaana opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Opinto-ohjelma teki kirjoittamisesta hänen omassa mielessään jotenkin järkevämpää ja hyväksyttävämpää, oikean työn kaltaista.
Opintojen aikana tapahtui useampikin tulevaisuuden kannalta merkittävä asia. Ensinnäkin Itäranta sai yliopistolta töitä. Toiseksi tapahtui rakkaus. Itäranta tapasi yhteisten tuttujen kautta puolisonsa. Tämä ei ollut brittiläinen vaan Itärannan tavoin maahanmuuttaja, Espanjasta kotoisin. Puolisolla oli Canterburyn lähellä Doverissa vakituinen työ it-alalla, eikä hän puhunut suomea. 
Alkoi tuntua helpommalta jäädä kuin lähteä. 
 
Tunteikas Viron-matka on takana, mutta keskeneräisen elokuvan kuvauksista ei voi paljastaa liikoja. Veden vartijat tulee ensi-iltaan todennäköisesti syksyllä 2021. Siihen asti Paldiskin tapahtumat on syytä pitää salassa. 
Toinen tapaaminen Emmi Itärannan kanssa on Helsingin keskustassa sijaitsevassa kahvilassa. Tänään hän ei halua kahvia vaan rooibos-teetä, sillä päivän kofeiinikiintiö on jo täynnä.
”Nukuin tosi huonosti. Varmaan tämä tilanne jännittää, kun kirja on ilmestynyt mutta kritiikkejä ei ole vielä ollut.” 
Palataan vielä siihen, miksi Itärannalla kesti niin pitkään antaa itselleen lupa kirjoittaa. Miksi sitä piti lähteä hakemaan Englannista asti? 
Yksi tärkeä asia oli palautekulttuuri. Monet olivat sanoneet Itärannalle Suomessakin, että tämän tekstit olivat hyviä ja että kirjoittamista kannattaisi jatkaa. Jotenkin Itäranta ei vain oikein uskonut sitä. Suomalaiset kun ovat positiivisen palautteen antamisessa yleensä melkoisen varovaisia. Mutta Kentin yliopistossa hänen kursseilleen sattui opintojen alkuvaiheessa useampi amerikkalainen opettaja.
”Ja sanotaan amerikkalaisista mitä vain, niin positiivisen palautteen antamisessa he ovat aika hyviä”, Itäranta sanoo ja haukkaa korvapuustiaan. 
Se on hänen suosikkinsa suomalaisista leivoksista, se, jota Englannissa välillä on ikävä. 
Amerikkalaiset opettajat sanoivat Itärannalle, että tämän kannattaisi jatkaa kirjoittamista. Että teksti oli niin hyvää, että se saattaisi ylittää julkaisukynnyksen. Ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että se voisi olla totta. Teemestarin kirjan ensimmäinen versio sai alkunsa Itärannan opintojen aikana, se oli siis alkujaan oppilastyö. 
Millainen kirjailijan ammatti sitten lopulta Itärannasta on? 
”En pysty keksimään mitään muuta mitä mieluummin tekisin työkseni. Että saan upota sinne maailmaan ja olla niiden henkilöiden kanssa... Tykkään siitä enemmän kuin mistään muusta.” 
Tekstiin uppoaminen on toki kirjailijan työn ydin, mutta nykyään ammattiin liittyy muitakin asioita. Itäranta ei halua esimerkiksi rakentaa itselleen somebrändiä, kuten monet kirjailijat nykyään. Työhön kuuluva julkisuuskin tuntuu vaikealta. Kuten tällaisten haastattelujen antaminen. 
Kyllä se vähän näkyykin. Vaikka Itäranta vastaa tunnollisesti kaikkiin kysymyksiin ja muotoilee vastauksiaan paneutuneesti, hän ei vaikuta erityisen rennolta. Vai kuinka?
”Kirjailija ei voi ottaa itsestäänselvyytenä sitä, että kirjoille saa näkyvyyttä. Siksi olen onnekas, että saan puhua teoksistani julkisuudessa”, Itäranta muotoilee ja jatkaa sitten: 
“Olen silti joskus miettinyt, että olisinpa alusta asti piiloutunut nimimerkin taakse. Sitten joku ihan muu tyyppi olisi voinut käydä puolestani hoitamassa nämä julkisuusasiat, eikä kenenkään tarvitsisi edes tietää, miltä minä näytän. Saisin vaan istua kotona. Se sopisi minulle kaikista parhaiten.”  
Taitaa olla aika jättää kirjailijaraukka rauhaan. 
 
"Saan yhä itseni helposti kiinni ajatuksesta, että silloin, kun olen onnistunut, olen onnistunut jotenkin vahingossa."
Emmi Itärannan epävarmuus kirjoittajanuran alussa, uupumukseen johtanut suorittaminen ja vastaanoton hermoilu taitavat kaikki lopulta liittyä yhteen samaan asiaan. Sen Itäranta onnistuu kuitenkin muotoilemaan vasta toisen tapaamisen jälkeen lähettämässään sähköpostissa. 
”Tunnistan itsessäni huijarisyndrooman”, hän kirjoittaa. 
”Vaikka jollain tasolla tiedän, että olen oppinut jotakin kirjoittamisesta vuosien mittaan ja tehnyt paljon töitä päästäkseni nykyiseen tilanteeseen, saan yhä itseni helposti kiinni ajatuksesta, että silloin, kun olen onnistunut, olen onnistunut jotenkin vahingossa. Ja että olen vain huijannut ihmiset kuvittelemaan, että olen työni osaava kirjailija, ja jonakin päivänä jään kiinni siitä, etten oikeasti osaa mitään.”
Kirjailijan ammatti ei välttämättä ole omiaan parantamaan huijarisyndroomaa. Se on täynnä epävarmuutta ja satunnaisuutta. Täytyy jännittää vuorotellen apurahan saamista ja kirjan kritiikkiä. Jopa kustannus­sopimuksen saaminen voi olla kiinni siitä, että käsikirjoitus lähetetään kustantamoon juuri oikealla hetkellä oikealle ihmiselle. 
Kun Itäranta oli saanut Teemestarin kirjan käsikirjoituksen valmiiksi, hän tarjosi sitä monille kustantamoille ja agenteille niin Britanniassa kuin Suomessa. Kukaan ei tarttunut tekstiin. Jotkut lähettivät standardihylkäyksen, toiset sentään vaivautuivat kirjoittamaan palautetta. 
Emmi Itäranta oli vähällä luovuttaa. Hän ajatteli, että teksti ei kelpaa kenellekään, ettei jäljellä ole enää ole mitään paikkaa, mihin käsikirjoitusta voisi tarjota. Mutta sitten, helmikuussa 2011, hän huomasi, että Teos-kustantamo oli julkistanut scifi- ja fantasiakirjoituskilpailun. 
Sinne hän vielä lähetti tekstinsä.  Kilpailuilmoituksessa sanottiin, että sijoittuneille ilmoitetaan kesäkuun loppuun mennessä. Tuohon aikarajaan mennessä ei kuitenkaan kuulunut mitään. Viimeinen toivo oli siis mennyt.
Mutta heinäkuun 2011 alussa puhelin soi. Langan päässä oli kirjailija Johanna Sinisalo, joka kuului kilpailun tuomaristoon. Hän kertoi, että Teemestarin kirja oli voittanut. Että se julkaistaisiin. Puhelun jälkeen Itäranta seisoi kotinsa keittiössä puolisonsa ja vierailulla olevan ystävän kanssa ja itki, helpotuksesta. 
Heinäkuun loppupuolella hän matkusti Suomeen vastaanottamaan palkinnon. Tilaisuuden ajankohta oli enemmän kuin sopiva. Itäranta ja hänen puolisonsa olivat muutenkin saapumassa Suomeen juuri tuolloin. 
He olivat nimittäin menneet juuri naimisiin ja järjestivät Tampereella häät. 
Viimein kaikki oli hyvin.
Kommentoi »