Katselin Singaporea sillalta. Edessä siinteli yksi maailman suurimmista satamista, alla kulki kahdeksankaistainen moottoritie, ympärillä kohosi kiiltäviä pankkimaailman temppeleitä. Ajattelin samaa kuin moni eurooppalainen tässä maisemassa: miten selviämme näiden suuruudenhullujen, 24/7 kasvua takovien talousihmeiden rinnalla? Sydämen syke nousee, kun vain katsoo tätä rahan, talentin, valon ja orjatyön määrää. Pitkää päivää, lyhyttä lomaa, jokaisella selkeä käsitys siitä, mihin valtionjohto uskoo, mitä tavoittelee, mitä siltä on turha odottaa.
Singapore on väkiluvultaan Suomen kokoinen kaupunkivaltio. Kuuntelin siellä ollessani pääministeri Lee Hsien Loongin kansallispäivän puheen (23.8.). Sitä saattoi seurata kiinaksi, englanniksi, tamiliksi, malaijiksi tai viittomakielellä. Tiivistettynä sanoma oli: kukaan muu ei ole vastuussa elannostasi, jokaisen on tehtävä kovasti työtä sekä yksilönä että ”Team Singaporen” jäsenenä, jotta menestys voi jatkua.
Viesti ei ollut uutinen, vaan toteamus siitä, että kaikki on ennallaan. Singaporea johdetaan kuin yritystä. Sosiaaliturvaa ei juuri ole. Muuta ei ole luvattukaan.
Singaporelaiset ovat nousseet 50 vuodessa hökkelikylistä metropolin räikeään säihkeeseen. On ruokaa, asunnot, töitä pian kahdelle miljoonalle ulkomaalaisellekin. Työttömyysprosentti: 2. Kaksi!
Kehityksen hinta: autoritaarinen hallinto, valtavat tuloerot, kuolemantuomio, onneton sananvapaus, hiipivä pettymys siitä, että onni ei tullut rahan mukana eikä menestys kohdellut kaikkia samoin.
Suomessa kuvitellaan toisinaan, että yhteiskuntamalleista voi kopioida osasia. Puhutaan esimerkiksi Singaporen mallista ja sovitellaan sitä suomalaiseen terveydenhoitoon. Mutta ei Singaporen ihme ole tehokas terveydenhoito tai säpäkkä eläkerahasto, vaan se, että kansalaiset jakavat koko yhteiskuntamallin takana olevan arvomaailman – erimielisiä varten ovat kontrolli ja kovat rangaistukset. Jokainen on omillaan. Team Singapore.
Suomen ongelma taas on se, että emme enää usko Suomen malliin. Vielä pahempaa: emme ole keksineet tilalle mitään. Kun pääministeri Juha Sipilä puhui kansalle syyskuussa, kuulimme uhkailua, suostuttelua ja länsimaiselle demokratialle vieraan ajatuksen siitä, että ”vaihtoehtoja ei ole”. Mitä emme kuulleet: uskoa nykyiseen tai visiota tulevasta.
Meille vakuutellaan, että systeemin on oltava jokin muu kuin tämä ”jämähtänyt”. Mutta mikä? Kas kun ei ole tietoa!
Singaporen siltaan nojatessa on absurdi ajatus, että Suomi pärjäisi kilpailussa työvoiman hinnasta. Vertailu muun maailman lomaltapaluurahoihin tai vuorotteluvapaisiin on mahdotonta, sillä ei ole mihin verrata. Yhtä absurdilta tuntuisi unohtaa oman mallimme hienous ja antaa periksi. Meillä ei ajatella, että huono-osaisuus tarkoittaa tyhmyyttä, kaikilla on mahdollisuus kouluttautua, uskomme sivistykseen, ja oli sellainenkin aika, kun uskottelimme olevamme rauhan rakentajia. Sitten tulivat irakilaiset, eikä kukaan valtiojohdossa enää sanonut rauha, vaan taakka, raha, kriisi ja tulva. Mutta voitaisiinko yrittää! En vieläkään usko, että raha ei lainkaan viihdy paikoissa, joissa toisista ihmisistä pidetään huolta.
Niin että joko leikkaamme palkat puoleen, poistamme saavutetut edut ja lopetamme demokraattisen hidastelun, jossa kaikilta kysytään. Tai sitten lakkaamme osallistumasta kisaan vain Aasian ehdoilla. Tämä edellyttää, että arvostamme itseämme, keksimme jotain omaa ja puolustamme sitä kaikin voimin. Kaikilla yhteiskuntamalleilla on hintansa. Demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan hinta on erityisen kova. Mutta eikö elämässä pitänyt olla kyse laadusta eikä hinnasta? ■
