Image

Elokuvassa 45 vuotta kaikuu se, mitä ei sanota ääneen, kirjoittaa Katja Kallio

Elokuvassa 45 vuotta kaikuu se, mitä ei sanota ääneen, kirjoittaa Katja Kallio

Kolumni | Elokuvassa 45 vuotta kaikuu se, mitä ei sanota ääneen, kirjoittaa Katja Kallio.
Teksti Katja Kallio
Mainos

Nainen juo lasin vettä omassa keittiössään, ja sillä aikaa koko eletty elämä muuttuu hänen selkänsä takana.

Näin käy brittiläisen David Constantinen novelliin perustuvassa elokuvassa 45 vuotta, jossa vanha aviopari saa hääpäivänsä aattona postia menneisyydestä. Saksankielinen kirje kertoo, että Sveitsin ikijäästä on löytynyt viisikymmentä vuotta sitten kuollut nainen.

Minähän olen kertonut sinulle Katyasta, enkö olekin, Geoff sanoo Katelle. Pitkää avioliittoaan juhlimaan valmistautuvat Kate ja Geoff ovat eläkkeellä ja asuvat mukavassa talossa kylän ulkopuolella. Kate ulkoilee mielellään, Geoff ei, mutta molemmat lukevat paljon. He tapaavat ystäviä ja käyvät kylällä. Lapsia tai lapsenlapsia heillä ei ole, mutta koira on, on aina ollut. Iltaisin he syövät yhdessä, ja nukkuvat yönsä edelleen samassa sängyssä. Nuoren Geoffin tyttöystävä kuoli jossain Alpeilla, kyllä Kate sen on tiennyt. Mutta ihan kaikkea Geoff ei olekaan kertonut. Kun totuus alkaa paljastua, hääpäivään on aikaa viikko.

45 vuotta on pitkään alalla työskennelleen Andrew Haighin kolmas pitkä elokuva ja ensimmäinen suurehkolle yleisölle suunnattu. Pääosissa nähdään Charlotte Rampling ja Tom Courtenay, jotka saivat Berliinissä suurenmoisista roolitöistään Hopeiset karhut. Katen ja Geoffin keskittynyt, hienovarainen tarina kehiytyy auki taakse- ja eteenpäin hitaasti, tieto kerrallaan, oman kodin seinien sisällä. Tässä talossa Rampling ja Courtenay eivät ota askelta joka ei narahtaisi.

Arkisimmat puheenaiheet kuten kirjastokortti ja uimuriventtiili ovat ne hyytävimmät, aivan kuten juustohampurilaisen erinomaisuutta koskevat huomiot Pulp Fictionissa. Charlotte Rampling on nainen, joka sai 80-luvulla Woody Allenin heräämään kuolleista pelkästään loikoilemalla sunnuntaiaamuna lattialla sanomalehteä lukemassa. Stardust Memories -elokuvasta on kulunut pian neljäkymmentä vuotta, ja Ramplingin kauneus on yhä legendaarinen. Mies voi edelleen päästä vastahakoisenkin naisen kanssa yllättävän pitkälle väittämälllä että hänestä tulee mieleen Charlotte Rampling. Mutta kauneuttakin järkyttävämpi ja ikuisempi on Ramplingin äärimmäisen huolestuttava presenssi, näyttelipä hän sitten debytanttia, seksituristia tai eläkeläistä. Hänen läheisyydessään kuuluu aina hälytyskellojen kilinä, selkeä ja silti niin hienostunut kuin se tulisi hänen korvakoruistaan.

Elokuvan tempoltaan rauhallinen, sisäisesti jännitteinen etenemistapa on hyvin dialoginen, ja siinä piilevät sen mahdollisuudet, niin hyvät kuin huonotkin. Kun aikaa on paljon ja vihjeet houkuttelevia, katsoja osallistuu lakkaamatta ehdottamalla mielessään seuraavia käänteitä. Nopeatempoinen elokuva on kuin puhe, tai pikemminkin kiihotuspuhe. Sellaisen kyydissä ei ehdi ennakoida eikä kyseenalaistaa, kun on niin kiire pitää kiinni kelkan reunoista. 45 vuotta taas on kuin keskustelu, jossa katsoja ehtii latoa pöytään valtavan määrän ajatuksia, historiaa ja maailmaa ja ihmistä koskevia käsityksiään, ja sovitella niitä tähän tarinaan. Tämä on Haighin elokuvan verraton rikkaus.

Ongelma taas on se, että jos nämä ajatukset ja toiveet jäävät elokuvassa lunastumatta, katsoja on pettynyt, olipa siihen tosiasiallista syytä tai ei. Minulle kävi niin, että odotin tapahtuvaksi aivan eri mullistusta kuin mikä minulle sitten annettiin. Elokuvan merkittävin käänne tuntui odotusteni rinnalla vähäpätöiseltä, jopa pikkumaiselta. Ei lainkaan Charlotte Ramplingin arvoiselta. Hälytyskellot vaimenivat, ja laskeutui apea hiljaisuus. Ja väärässä olin kuitenkin. Nimittäin siinä hiljaisuudessa se pikkumainen totuus sai kasvaa rauhassa täyteen majesteettisuuteesa. Se mitä kumpikaan puolisoista ei missään vaiheessa sano ääneen kaikuu ilmassa yhä.

Majesteettinen totuus povessaan Kate sitten lähtee juhliinsa. Hän on iäkäs, järkevä nainen, joka osaa ottaa lusikan kauniiseen käteen. Hän saa osakseen tunteellisen juhlapuheen. Hän hymyilee kauniisti, hän astelee viehkeästi tanssimaan liikuttuneen, rakastavan puolisonsa kanssa. Mutta mitä sieltä taas kuuluu, jostakin musiikin ja suosionosoitusten takaa? Kilinää. Hentoa mutta selkeää helinää. Onnellinen elämä se siellä tekee murtumista, näillä viime metreillään, pienen pieniksi pirstaleiksi. ■

Julkaistu: 23.12.2015