Image

Elokuvaohjaaja Antti J. Jokisen mielestä vain prosentti elokuvaohjaajista luo oman tyylinsä. Muiden, kuten hänen, täytyy tehdä paljon töitä.

Elokuvaohjaaja Antti J. Jokisen mielestä vain prosentti elokuvaohjaajista luo oman tyylinsä. Muiden, kuten hänen, täytyy tehdä paljon töitä.

Aloittelija vasta
Teksti Kalle Kinnunen
Kuvat Jussi Särkilahti
Mainos

Keskustelija. Elokuvaohjaaja Antti J. Jokisen mielestä vain prosentti elokuvaohjaajista luo oman tyylinsä. Muiden, kuten hänen, täytyy tehdä paljon töitä.

Teksti kalle kinnunen Kuvat jussi särkilahti

Antti J. Jokinen teki Los Angelesissa uran musiikkivideoiden ohjaajana ja palasi viisi vuotta sitten Suomeen tekemään elokuvia. Hän ohjasi Sofi Oksasen Puhdistuksen elokuvaksi, ja nyt vuorossa on tulkinta Katja Ketun romaanista Kätilö. Elokuvantekijänä Jokinen pitää itseään kehityskelpoisena.

Olet Suomessa profiloitunut naiskirjailijoiden väkivaltaisten, 1900-luvun historiaa käsittelevien romaanien tulkitsijaksi.  Puhdistus ja Kätilö ovat kuitenkin elokuvia rakkaudesta. Puhdistus vääristyneestä ja Kätilö aika puhtaasta rakkaudesta. Mulle niissä oli niin suuri ero, että koin järkeväksi tehdä ne peräkkäin. Olen halunnut tehdä naiselokuvia siksi, etten erityisesti pidä itsestäni. En halua tehdä mieselokuvia, koska niihin tulee tahtomattakin paljon itsestäni, ja se on karmeaa. Pystyn katsomaan naishahmoja objektiivisemmin.

Kun sanot, ettet pidä itsestäsi, kuulostat aika ehdottomalta. Mitä tarkoitat?

Jim Morrison kysyi aikoinaan, oletko elänyt elämän, josta olisi järkevää tehdä elokuva. Mun mielestä en ole. En halua vivahteita itsestäni elokuvan hahmoihin. Haluan puhtaampia ja radikaalimpia hahmoja, en sellaisia kuin olen itse. Vihaan kärsimystä, mutta elokuvan aiheena se kiehtoo mua kovasti. Elokuvissa kärsimys tekee ihmiset rohkeiksi. Elokuvani kertovat selviytyjistä, joiden taakaksi kärsimys ei jää. Itse en ole niin vahva, vaan kun kärsin niin kärsin syvästi, enkä nouse nopeasti.

Kätilö sijoittuu Lapin sotaan, josta ei ole tehty juuri elokuvia. Tarjoaako sota houkuttelevan dramaattisen miljöön tarinalle?

Kätilö ei ole sotaelokuva sillä tavalla kuin Tuntemattomat sotilaat ja Talvisota. Sota on siinä sumu ilmassa.

Mua ei houkuttele sodan eikä toimintakohtausten kuvaaminen vaan se, miten ihmiset pärjäävät niissä olosuhteissa. Platoon  ja Ilmestyskirja. Nyt. ovat loistavia elokuvia ihmisistä sodassa. Kätilön päähenkilöitä ei vittujakaan kiinnosta päättäjien motiivit ja politiikka. He ovat ihmisiä, jotka rauhan tullessa tajuavat olevansa aivan kusessa.

Näyttelijät, kuten Laura Birn, ovat kehuneet taitojasi näyttelijöiden ohjaajana. Se ei kuulosta joltain, mitä oppii musiikkivideoita tekemällä.

Saatan testata näyttelijää sanomalla, että hänen pitäisi leikata hiuksensa, ja jos hän ei suostu, tiedän, ettei kannata jatkaa. Se voi olla sikamainen temppu, mutta käytän elokuvaan kaksi, kolme vuotta ja haluan näyttelijänkin sitoutuvan.

Näyttelijälle pitää kirjoittaa näyteltävää. En kadehdi heidän tilannettaan Suomessa. Käsikirjoitukset ovat usein nopeasti tehtyjä. Jos on vähän näyteltävää, näyttelijä yrittää liikaa, ja se menee näyttelemiseksi.

Miltä elokuva-ala näytti 1990-luvulla?

Kun aloin tavoitella ohjaamisesta ammattia, isä ja äiti yrittivät ylipuhua. Suomessa ala tarkoitti elämää köyhyydessä. Opiskelu Yhdysvalloissa tuntui selvältä, koska ihailin Stonea, Coppolaa, Scorsesea. Suomessa oli silloin vielä brežneviläisyyttä, joka määräsi elokuvien aihevalintoja.

Mitä Amerikan-vuosista jäi käteen?

Ensimmäiset puoli vuotta Losissa meni päin helvettiä. Ei yhtään duunia. Sitten sain tehdä Wyclef Jeanille City High -musiikkivideon. Siitä tuli vuoden katsotuin. Amerikassa menestys seuraa menestystä. 13 vuotta olivat häkellyttävää aikaa, ja musiikkivideot olivat isoja.

En edes kirjoittanut ehdotuksia videoksi, jos budjetti oli alle 500 000 dollaria. Olen vastuunkantaja ja siksi sain tehdä esimerkiksi Beyoncélle ja Missy Elliotille kolme videota ja Westlifelle viisi. Koin, että jokainen työ valmistelee mua elokuvantekoon.

Ensimmäisessä elokuvassasi The Resident ohjasit muiden muassa Hilary Swankia.

Sain käsikirjoittaa itse ja ohjauksessani oli neljä Oscar-voittajaa, jos kuvaajakin lasketaan. Mutta jouduin sitä tehdessä hankalaan välikäteen. Tuotantoyhtiöstä vannottiin, että halutaan tehdä vanhanaikaista psykologista trilleriä, ja sitä varten sain puhuttua Oscar-voittajat puolittamaan palkkansa. Ensimmäinen leikkausversioni oli hyvä elokuva. Tuottajien näkemys oli erilainen ja elokuvaa leikattiin yhä uudelleen. Niihin aikoihin Markus Selin soitti ja kysyi, kiinnostaisiko Puhdistus.

Mikä on suomalaisen elokuvan tila nyt?

On hienoa, että katsojia on paljon, mutta olemme jäljessä eurooppalaisesta laadusta. Kun kehutaan vuoden katsojalukuja, kiinnostaisi kysyä, tehtiinkö yhtään hyvää elokuvaa. Ymmärrän Risto Räppääjän, jutut, joilla on faneja, ja joitain korkeakulttuurielokuvia. Mutta on paljon elokuvia, joiden tyylilajiakaan en hahmota.

Mikä sinua pitää Suomessa?

Haluan tehdä elokuvaa intohimolla, ja Suomessa voin tehdä tietyllä budjetilla, mitä haluan. Elokuvaohjaamiseen liittyy tarpeetonta mystiikkaa. Vain prosentti ohjaajista luo oman tyylilajinsa. Meille muille tämä on ammatti, jossa pitää kehittyä.

Mulla ei ole harhaa, että olisin geenien vuoksi erinomainen, mun pitää tehdä helvetisti duunia. ■

Julkaistu: 21.9.2015