Eeva

Elina Vähälä: ”Musiikki on suorin reitti tunteisiin”

Viulisti Elina Vähälälle musiikki on sanatonta kommunikaatiota, jolla voi luoda syvällisen yhteyden toiseen ihmiseen. Vaikka elämässä olisi menossa rankka vaihe, soittaminen on aina kuin turvasatama.
Kuvat Milka Alanen

Jos viulisti Elina Vähälä joutuisi autiolle saarelle ja hän saisi ottaa mukaansa vain yhden säveltäjän musiikkia, tuo säveltäjä olisi Ludwig van Beethoven. Oman aikansa kapinallinen ravisteli perinteitä ja vei musiikillista ilmaisua pelotta uuteen suuntaan. Temperamenttinen, pahantuulinen ja kuuroutuva säveltäjä kykeni luomaan absoluuttista kauneutta.

”Beethovenin musiikki kattaa koko kirjon. Se on koukuttavaa ja nostattavaa, ja toisaalta hänen musiikissaan on syvintä inhimillistä kauneutta ja kauneuden kaipuuta”, Elina Vähälä kuvailee.

Vuoden 2019 heinäkuussa Elina pääsi soittamaan Beethovenin septeton Kuhmon Kamarimusiikki -festivaalilla. Hänellä on kaikkiaan yksitoista konserttia viisikymmentä vuotta täyttävän tapahtuman ohjelmistossa.

”Musiikki on ollut läsnä elämässäni niin kauan kuin muistan. En pysty enää erottamaan sitä identiteetistäni”, Elina Vähälä kertoo.

Ensimmäistä kertaa Elina Vähälä tutustui Kuhmoon ja kamarimusiikkiin jo kaksitoistavuotiaana. Musiikkijuhlien yhteydessä toimi aikoinaan viulukoulu, jossa Elina kävi teini-ikäisenä. Opetusta oli säännöllisesti pitkin vuotta, ja viulukoululaiset kokoontuivat yhteen viidesti vuodessa.

Kesäisin oli huippuhetki, kun oppilaat pääsivät aistimaan festivaalin maagista tunnelmaa ja kuulemaan suurten taiteilijoiden esityksiä. Silloin syttyi tytön rakkaus kamarimusiikkiin.

Oman soittimensa Elina oli löytänyt jo kolmivuotiaana. Kaikki alkoi, kun tyttö näki televisiosta Viuluviikarit musiikkimaassa -ohjelman. Isoäiti, pianisti Maija Vähälä innostui, kun lapsenlapsi alkoi kinuta itselleen viulua. Hän osti Elinalle tämän ensimmäisen pikkuruisen 1/16-viulun.

Vaikka soittimesta lähti aluksi vain kitinää, lapsella oli vahva usko, että jonain päivänä ääni kuulostaisi kauniilta. Soittaminen imaisi heti mukaansa ja siitä tuli tärkeää.

Palaset loksahtelivat kohdilleen. Elina pääsi Päijät-Hämeen konservatorioon hyvän opettajan oppiin saman tien.

”Minulla on ollut sisäsyntyinen ajatus siitä, mitä musiikki on. Soittamisessa pitää olla ideaali, jota kohti pyrkiä. Vaikka aivan pienenä en oikein tiennyt, mistä on kysymys, jokin voimakas vaisto minulla oli.”

Elina Vähälä konsertoi ja opettaa. ”Joskus huomaan, että voin puhua musiikista pienelle ihmiselle niin, että hän heti tajuaa, mistä on kysymys. Se on huikeaa.”

Lahjakkuus verissä

Lahdessa saman kadun varrella asuivat lapsuudenystävät Taija Angervo ja Maaria Leino, silloiset Jussilan tytöt. Myös he soittivat vakavissaan viulua. Pikkutytöille oli itsestään selvää, että ensin hoidetaan soittoläksyt ja sitten vasta kirmaillaan lähimetsiin leikkimään. Kaikista kolmesta tulikin sittemmin huippumuusikoita.

Edes teini-iässä ei ollut vaaraa, että viulun soittaminen olisi jäänyt.

”Into säilyi. Missä tahansa tekemisessä motivoi se, kun huomaa kehittyvänsä, ja silloin sitä haluaa tehdä.”

Intoa pitivät yllä myös naapurintyttöjen vertaistuki ja Kuhmon viulukoulun kurssit. Oli tärkeää olla sellaisten kavereiden kanssa, jotka tekivät samaa asiaa.

Vähälän suvussa on paljon muusikoita. Pianisti-mummin lisäksi vaari oli kansanmuusikkosukua Keski-Pohjanmaalta.

"Kun on lahjakas lapsi, vanhemman tehtävä on kustantaa, kannustaa ja kuskata, eikä koskaan kritisoida."

Muusikkous hyppäsi Elinan vanhempien sukupolven yli, mutta ilmeni taas seuraavassa polvessa, jossa alan ammattilaisia on monta: Elinan veli Jussi Vähälä on Kansallisoopperan soolosellisti, serkut Anna ja Emma Vähälä viulisteja.

Vanhemmat osasivat tukea, mutta eivät kuitenkaan puuttuneet nuoren Elinan soittamiseen millään tavalla. Nyt hän ymmärtää, että opettajan näkökulmasta he olivat varmasti ihannevanhemmat.

”Kun on lahjakas lapsi, vanhemman tehtävä on kustantaa, kannustaa ja kuskata, eikä koskaan kritisoida. Palautteen antaminen on opettajan tehtävä, ei vanhemman. Silloin palaute tulee oikeasta osoitteesta ja perhesuhteet pysyvät sellaisina kuin niiden pitää pysyä.”

Elina Vähälä tiesi jo varhain, että musiikista tulisi hänen ammattinsa. Hän ei edes harkinnut muita vaihtoehtoja.

”Musiikki on ollut turvasatama.”

Sibelius-Akatemiassa hurahti yksitoista vuotta, koska nuori viulisti teki opiskelujen kanssa samaan aikaan uraa, osallistui kilpailuihin ja konsertoi maailmalla. Valmistuminen oli jäädä kiinni yhdestä ruotsin kielen kurssista.

Jo pitkään Elina on ollut yksi kansainvälisesti menestyneimmistä suomalaisista viulisteista.

Hän soittaa laajaa ohjelmistoa barokista nykymusiikkiin, viulukonsertoista kamarimusiikkiin. Viimeksi kuluneet vuodet hän on matkustanut ympäri maailmaa konsertoimassa.

Kymmenen vuotta sitten Elina ryhtyi myös opettamaan.

”Viulunsoitto on hyvin käytännönläheistä toimintaa, näpertelyäkin välillä, kun yritetään ratkaista, miten saadaan musiikki tulemaan mahdollisimman vaivattomasti ulos.”

Ensin hän perusti kollegansa Janne Malmivaaran kanssa Viuluakatemian Nummelaan, ja samana vuonna hänet pestattiin viulumusiikin professoriksi Saksaan Detmoldin musiikkikorkeakouluun.

Opettaminen tuli kertarysäyksellä elämään ja se vaikutti nopeasti myös viulistin omaan soittamiseen.

”Yhtäkkiä minun piti sanallistaa asioita ja työstää ongelmanratkaisua oppilaan kautta. Silloin jouduin miettimään uusiksi myös omaa soittoani. Sitä, kuinka minä oikeastaan teen asioita teknisellä ja musiikillisella tasolla. Luontainen ja intuitiivinen tapa soittaa sai uuden kerroksen.”

Uutta itsevarmuutta Elina sai, kun aiemmin vaistolla tehtyä tekniikkaa joutui ajattelemaan tietoisella tasolla.

”Viulunsoitto on hyvin käytännönläheistä toimintaa, näpertelyäkin välillä, kun yritetään ratkaista, miten saadaan musiikki tulemaan mahdollisimman vaivattomasti ulos.”

”Eletystä draamasta tulee voimavara. Silti jossain kohtaa pitää ottaa lusikka kauniiseen käteen ja käsitellä omat tunteensa.”

Jatkuva aikaerorasitus

Vaikka opettaminen on palkitsevaa työtä, Elina Vähälästä alkoi jossain vaiheessa tuntua, että hän teki kahta kokoaikaista työtä päällekkäin. Sen vuoksi hän päätti vähentää opetustyötä.

”Niin paljon kuin minä opettamista rakastankin, soittaminen ja konsertointi ovat minulle henki ja elämä.”

Kun opetustyötä oli vähemmän, oli mahdollista tehdä enemmän konsertteja. Vauhti kiihtyi kovaksi. Elina kertoo poukkoilleensa parin vuoden ajan mantereelta toiselle sellaiseen tahtiin, että nyt hän ihmettelee, miten se oli edes inhimillisesti mahdollista.

Esiintymisiä oli Aasiassa, Euroopassa ja Amerikassa. Hän eli jatkuvassa aikaerorasituksessa.

”Silloin sekä repertuaari että logistiikka menivät aika hurjiksi. Maailmalla konsertoiminen on koukuttavaa ja ihanaa, mutta on myönnettävä, että välillä se väsyttää.”

Kun huippuviulisti konsertoi, musiikki vie kaikki ajatukset.

”Keikkareissuilla elää omassa maailmassaan, silloin keskittyy vain yhteen asiaan. Mielestä sulkee pois paljon sellaisia asioita, joiden kuvittelee ainakin sillä hetkellä olevan epäolennaisia.”

Henkilökohtaisen elämän ja omat tunteet siirtää ikään kuin syrjään odottamaan sopivampaa aikaa. Mutta kaiken löytää aina lopulta edestään, olivatpa ne käytännön asioita tai emotionaalisia asioita.

”Olen sellainen, että vaikka privaattielämässä olisi turbulenssia ja rankka aika meneillään, soittaminen on aina sujunut. Musiikki on ollut turvasatama.”

Vaikka musiikissakin työstetään tunteita, soittaja ei käsittele omia senhetkisiä tunteitaan konserttilavalla. Elina kertoo, että soitettaessa liikutaan ikään kuin toisella tasolla. Musiikissa tunteet ovat säveltäjän tuottamia, ja muusikot tulkitsevat niitä oman persoonansa kautta.

”Kaikesta eletystä elämästä ja draamasta tulee myös voimavara. Mutta silti jossain kohtaa pitää ottaa lusikka kauniiseen käteen ja käsitellä omat tunteensa. Se ei missään nimessä tapahdu pelkästään työn kautta.”

”Täytyy luottaa itseensä ja siihen, että syvätietoisuus ohjaa minun toimintaani.”

Muusikkous on ollut osa Elina Vähälän identiteettiä niin kauan kuin hän muistaa. Oikeastaan musiikkia ja hänen identiteettiään ei voi enää erottaa toisistaan.

Musiikin merkitystä hänen ei ole koskaan tarvinnut kyseenalaistaa, sen sijaan musiikin mukanaan tuoma elämäntyyli on joskus mietityttänyt.

”Tämä elämäntyyli ei ole millään mittarilla kovinkaan normaali. Pitää vaan hyväksyä se, että tämä on tämännäköinen elämä, oma ja vääjäämätön valinta.”

Muusikon tehtävä on soittaa

Epätavallista on jatkuva matkustaminen, poissaolo ja äärimmäinen keskittyminen. Silloin voi olla vaikea jakaa itseään toisen ihmisen kanssa, ja se vaikuttaa väistämättä ihmissuhteisiin.

Samalla alalla olevat ihmiset ymmärtävät usein toisiaan. Elina oli aikanaan naimisissa pianisti, kapellimestari Ralf Gothónin kanssa. Molemmat ajattelivat, että muusikoiden tehtävä on soittaa.

Pari erosi jo vuosia sitten, mutta musiikillinen yhteistyö jatkuu. He soittavat edelleen yhdessä pari kertaa vuodessa.

”Meillä yhteys syntyi alun perin nimenomaan musiikin kautta. Musiikki on suorinta kommunikaatiota, siinä meillä ei ole ollut koskaan ongelmia eikä edes haasteita. Musiikissa me ymmärrämme toisiamme todella hyvin, ja on mahtavaa, että sellainen yhteys voi säilyä.”

Vaikka musiikki on Elina Vähälän elämän rakkaus, hän kertoo, että olisi voinut kuvitella elävänsä myös niin sanottua tavallista elämää. Sellaista, jossa olisi aviomies, lapset, talo ja koira.

”Minä tulen tavallisesta perheestä. Se oli esimerkki, jonka sain. Meillä oli nelihenkinen perhe, ja vanhempani ovat edelleen yhdessä. Lapsuuteni oli turvallinen, ja sama kotitalo on edelleen olemassa.”

Elina jää pohtimaan, olisiko tavallinen elämä kuitenkaan ollut mahdollista hänen elämäntapansa kanssa. Olisiko hän voinut tehdä jonkin kompromissin?

”Ainakaan minun kohdallani näin ei tapahtunut. Olen ottanut elämän sellaisena, kuin se on tullut eteen.”

Elina uskoo, että oma alitajunta vie ihmistä oikeaan suuntaan eikä sitä vastaan kannata taistella.

”Täytyy luottaa itseensä ja siihen, että syvätietoisuus ohjaa minun toimintaani. Tällainen tietoisuus lähtee jostain hyvin syvältä, eikä se välttämättä tule päivätajuntaan muuten kuin meidän tekojemme ja tekemättömyyksiemme kautta.”

”Teos saattaa itsessään olla järkyttävän koukuttava. Musiikki voi olla aivan kuin ihminen, se voi viedä täysin mukanaan”, Elina sanoo.

Elina ei harrasta jossittelua. Se olisi loputon tie.

Ja loppujen lopuksi musiikki on se, mitä hän haluaa tehdä.

”Musiikki on se, mitä rakastan. Tuntuu, että se ei ole vielä koskaan pettänyt odotuksiani.”

Konsertoiminen jatkuu, mutta elämään on ensi syksynä tulossa uusia innostavia muutoksia. Elina Vähälä on juuri nimitetty Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopiston professoriksi. Hän aloittaa työt yhdessä maailman maineikkaimmista kouluista lokakuussa.

Kun on omistanut koko elämänsä soittamiselle, voiko musiikin merkitystä kiteyttää sanoilla? Tuntuu, että jotain jää aina kuitenkin tavoittamatta pelkällä puheen tasolla.

”Kun kokee yhteyttä musiikkiin ja toisiin muusikoihin, se on fantastinen tunne. On ihmeellistä ja uskomatonta, kuinka silloin voi aistia myös yleisön.”

Hymyilevä Elina Vähälä pyrkii vastaamaan kysymykseen.

”Ensinnäkin musiikki on ihmiskunnan aarreaitta. Se on ollut ilmaisukeinona suorin reitti tunne-elämään ja alitajuntaan, sen kanssa ei tarvitse operoida sanoilla.”

Muutaman sadan vuoden aikana luotu länsimainen taidemusiikki tarjoaa niin paljon tutkittavaa, ettei siihen riitä edes monta ihmiselämää.

Musiikki on ollut Elinalle pienestä pitäen luonteva keino ilmaista itseä, sillä hän pitää itseään introverttina. Soittaminen on antanut välineen kommunikoida suoremmin ja syvällisemmällä tasolla toisten ihmisten kanssa kuin arkinen puhe. Se kiehtoo.

”Kun kokee yhteyttä musiikkiin ja toisiin muusikoihin, se on fantastinen tunne. On ihmeellistä ja uskomatonta, kuinka silloin voi aistia myös yleisön.”

Juuri silloin, kun yleisö istuu hiirenhiljaa, soittaja tietää, että jotain tapahtuu. Silloin hän onnistuu välittämään musiikin kuulijalle niin, että se koskettaa.

”Musiikista syntyy yhteys. Sitähän me kaikki tavoittelemme: yhteyttä toisiin ihmisiin.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 7/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 9.2.2020
Kommentoi »