Kulttuuri
Eeva

Elina Brotherus: ”Elän vapaan naisen elämää vailla sovinnaisuuksia"

Elina Brotherus: ”Elän vapaan naisen elämää vailla sovinnaisuuksia"

Elina Brotherus on tullut tunnetuksi omaelämäkerrallisista valokuvistaan. Valokuvaus ei kuitenkaan ole hänelle oman identiteetin etsimistä tai terapiaa. Se on taidetta, josta Brotherus saa alkukantaista tyydytystä.
Teksti Minna Hujanen
Kuvat Antti Vettenranta

Kuvassa kaksi naista tutkii tarkasti appelsiineja valkoisen pöydän ääressä. He tuntuvat keskittyvän tehtäväänsä niin tosissaan, että katsojaa alkaa väkisin hymyilyttää.

Teos on osa valokuvataiteilija Elina Brotheruksen, 46, sarjaa Règle du jeu (Pelin säännöt). Siinä Brotherus kuvaa itseään ja tanssija Vera Nevanlinnaa toteuttamassa erilaisia tehtävänantoja.

Idea on napattu alunperin 1950-luvun lopussa New Yorkissa vaikuttaneilta taiteilijoilta, jotka toteuttivat erilaisia tapahtumia lyhyiden ohjeiden mukaisesti.

”Olen laajentanut käsitettä niin, että mikä tahansa voi toimia tehtävänantona. Voin antaa itselleni tehtäväksi esimerkiksi jonkin maalauksen nimen tai runon säkeen.”

Sarjallaan Brotherus voitti arvostetun ranskalaisen palkinnon viime vuonna. Hän sai sen ansiosta yksityisnäyttelyn Pariisin Pompidou-keskukseen. Nämä kuvat ja samalla metodilla toteutettuja uusia kuvia on esillä kesäkuussa avatussa Serlachius-museon näyttelyssä Mäntässä.

”Taiteilijalla ei ole mitään yhteiskunnan määrittelemää tehtävää. Taidetta ei voi pakottaa palvelutehtävään tai hyödyllisyyteen.”

Elina Brotherus tuli parikymmentä vuotta sitten tunnetuksi valokuvista, joissa hän käytti itseään mallina. Ensimmäisessä kuvasarjassaan hän oli pukeutunut vanhempiensa vaatteisiin: äidin häämekkoon, isän hääpukuun ja leninkiin, joka äidillä oli yllään isän hautajaisissa.

Brotherus on usein käyttänyt oman elämänsä tapahtumia taiteensa lähtökohtana.

”Menetin molemmat vanhempani teini-ikäisenä. Totta kai se on vaikuttanut minuun, mutta sellaista sattuu muillekin, ei se ole ainutlaatuista. Se, mitä elämässä tapahtuu, vaikuttaa siihen, minkälaisia kuvia taiteilija tekee. En usko, että sitä kytköstä pystyy katkaisemaan, eikä tarvitsekaan.”

Elina Brotherus syntyi vuonna 1972 tutkijaperheeseen. Sekä hänen isänsä että äitinsä olivat kemistejä.

Isä kuoli, kun Elina oli vasta kymmenvuotias. Sen jälkeen, melkein nelikymppisenä, äiti lähti opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun. Tytär peri äidiltään innostuksen kuvataiteisiin.

”Oli todella hieno lapsuudenkokemus, kun äiti vei minua ja veljeäni näyttelyihin. Esimerkiksi ARS83 jätti lähtemättömän jäljen.”

Elina muistaa myös, kuinka onnellinen ja innostunut äiti oli taidekoulussa. Tosin hän ehti toimia vain vähän aikaa kuvataiteilijana ja taideopettajana kansalaisopistoissa, ennen kuin menehtyi.

Teini-ikäinen Elina muutti veljensä kanssa isovanhempien luo Tammisaareen. Uusi ympäristö oli ruotsinkielinen, eikä tytön itsevarmuus ollut vahvimmillaan. Elina tunsi, ettei hän koskaan oppinut kunnolla puhumaan kieltä.

”Se oli ikävä tunne ja jatkui aikuisuuteen asti. Vasta kun myöhemmin opitut kielet ajoivat ruotsin ohi ja uskalsin surutta puhua viidettä kieltäni eli ranskaa, aloin puhua mielelläni myös ruotsia.”

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Elina muutti Helsinkiin. Hän alkoi opiskella vanhempiensa esimerkin mukaisesti kemiaa yliopistossa. Tulevaisuudessa häämöttävä tutkijan työ ei kuitenkaan tuntunut omalta. Elina ajatteli olevansa siihen liian kärsimätön.

”Se oli ensimmäinen ratkaiseva hetki, jolloin pysähdyin pohtimaan monia mah-dollisia tulevaisuuden polkuja.”

Kuvataide kiinnosti, mutta Elina ei luottanut itseensä piirtäjänä tai maalarina. Isä oli ollut amatöörivalokuvaaja, ja Elina oli teini-ikäisenä löytänyt isänsä vanhan kameran. Hän oli kuvannut mustavalkofilmille harrastuksena.

Neljän yliopistovuoden jälkeen hän pääsi Taideteolliseen korkeakouluun. Valmistuminen kemian laitokselta oli kuitenkin jo niin lähellä, että hän jatkoi kohti maisterin tutkintoa samalla, kun opiskeli valokuvausta.

Elina Brotheruksen mukaan tietty epämukavuus ja ponnistelu eivät ole pahitteeksi, kunhan elämä ei ole pelkästään niitä.

Uusi maailma

Taideteollinen korkeakoulu avasi uuden maailman. Ympärillä olevat ihmiset olivat innostavia, sekä opettajat että toiset opiskelijat. Luokkatoverit tekivät omakuvia ja rohkaisivat Elinaakin kokeilemaan.

Samaan aikaan sellaiset valokuvaajat kuin Cindy Sherman ja Nan Goldin käyttivät itseään kuviensa materiaalina. Toinen roolileikkien kautta, toinen dokumentaarisesti.

”Me opiskelijat imimme vaikutteita kuin sienet. Me ikään kuin versioimme sitä, mitä maailmalla tehtiin.”

Opiskeltuaan kaksi vuotta sekä kemiaa että valokuvausta Elina valmistui yliopistosta. Se tuntui ratkaisevalta käänteeltä.

”Kun jätin taakseni luonnontieteiden ankaran analyyttisen ajattelutavan, vapauduin yhtäkkiä henkisesti.”

Enää ei tarvinnut olla tietynlainen ja käyttäytyä tietyllä tavalla.

”Olin vapaa. Samalla pintaan nousi paljon ajatuksia, ja minusta tuntui tärkeältä käsitellä niitä taiteellisen ilmaisun keinoin.”

Ensimmäiset omakuvat tulivat alitajunnasta, intuition tuomina. Hyvä palaute

opettajilta ja muilta opiskelijoilta kannusti jatkamaan.

Toinen koti

Viimeisenä opiskeluvuotenaan Elina Brotherus pääsi työskentelemään taiteilijaresidenssiin Ranskaan. Se oli toinen merkittävä käänne, sillä maasta tuli vähitellen hänen toinen kotinsa.

Aluksi Elina ei tiennyt Ranskasta mitään.

”Kielitaitoni oli olematon ja maan kulttuurin tuntemukseni vähintään yhtä olematon.”

Tältä reissulta syntyi kuvasarja, jossa on ranskalaisia sanoja sisältäviä keltaisia post-it-lappusia liimattuna ympäri asuntoa. Näin hän harjoitteli kieltä.

”Jäin Ranskaan siksi, että tapasin silloisen poikaystäväni. Sain gallerian ja ostin talon. Poikaystävä jäi matkan varrelle, mutta talo ja galleria ovat minulla edelleen.”

Elinan elämä on ollut puoliksi Ranskassa jo 19 vuotta. Alku kävi kuitenkin voimille. Elina asui pikkukaupungissa, jossa vain pari ihmistä puhui englantia. Ensimmäisenä vuonna hän opetteli kuuntelemaan ranskaa ja toisena osallistumaan keskusteluun.

”Ajattelen, että tietty epämukavuus ja ponnistelu eivät ole pahitteeksi, kunhan elämä ei ole pelkästään niitä.”

Ranska eroaa Suomesta ennen kaikkea keskustelukulttuurin suhteen. Lounaat

kestävät tunnista kahteen ja kaiken aikaa puhutaan. Vuosien myötä myös suomalainen taiteilija on oppinut nauttimaan siitä.

”Ranskalainen kulttuuri on muuttanut minua paljon aiempaa puheliaammaksi ja sanavalmiimmaksi.”

Ranskassa Elina ei tosin kuvittele vieläkään olevansa täysivaltainen kulttuurin jäsen. Samaan aikaan hän tuntee itsensä hieman vieraantuneeksi myös Suomesta, koska viettää pitkiä aikoja poissa.

Työn kannalta on kuitenkin eduksi elää useamman kulttuurin vaikutuspiirissä.

”Taiteilijalle on vain hyväksi katsoa asioita toisin silmin ja hieman ulkopuolelta.”

Yhteistyö

Brotheruksen Artist and Her Model (Taiteilija ja hänen mallinsa) -valokuvasarjassa esiintyy toisinaan tummahiuksinen mies Elinan rinnalla. Se on hänen puolisonsa Lauri Astala, kuvataiteilija itsekin.

Kohtaaminen tapahtui taiteen äärellä. Astala oli juuri palannut ulkomailta ja piti vuosien tauon jälkeen näyttelyn Suomessa.

”Menin katsomaan näyttelyn, ja olin aivan ällikällä lyöty. Se oli niin hieno.”

Ensin syttyi rakkaus miehen taiteeseen, sitten rakkaus itse mieheen. Nyt he asuvat yhdessä vuoroin Suomessa, vuoroin Ranskassa.

Yhteistyöprojekteja on tehty useita, ja lisää on tulossa. Lauri leikkaa Elinan video-teoksia, sillä hän on opiskellut kokeellista elokuvaa ja tekee itsekin videotaidetta. Kahden taiteilijan yhteiselo on hedelmällistä.

”Jos jompikumpi kaipaa työssään neuvoa tai vahvistusta omalle intuitiolleen, työn voi näyttää toiselle. Me teemme tarpeeksi erilaista taidetta emmekä ole liikaa toistemme tonteilla. Mutta ymmärrämme ja arvostamme sitä, mitä toinen tekee.”

Alastomuus

Suurimman osan Brotheruksen ja Astalan elämästä täyttää työ, mutta Ranskan-kotiinsa he menevät kuin mökille. Vaikka työt kulkevat mukana, talo pikkukylässä merkitsee myös paluuta yksinkertaisiin asioihin. Hakataan halkoja, käydään torilla ja laitetaan ruokaa.

”Se on hyvää, tavallista elämää. Torilta saa fantastisia vihanneksia, ja ilmasto on miellyttävämpi kuin Suomessa. Kevät tulee aikaisemmin ja syksy jatkuu pidempään. Myös elämänrytmi on siellä vähän verkkaisempi.”

Elina Brotherus esiintyy usein kuvissaan alastomana. Hän ei pidä sitä rohkeana, sillä taidehistorian perinteeseen kuuluu alaston ihmisvartalo.

Katolisissa maissa alastomuutta hämmästellään enemmän kuin protestanttisissa maissa.

”Minä sanon aina, että menkää taidemuseoon ja katsokaa, kuinka moni nainen tauluissa on vaatteet päällä. Siellä se, ettei ole vaatteita, on normaalia”, Elina sanoo.

”Minun taiteeni ei ole koskaan ollut kovinkaan radikaalia. Tietyssä mielessä minua voidaan pitää aika konservatiivisena taiteilijana, sillä teen esittävää taidetta. En ole edes kovin poliittinen. Olen toki feministi, mutta minun mielestäni kaikkien pitäisi olla.”

”Elän hedelmällistä aikaa ja tuotan paljon uusia teoksia. Kuvat tulevat vaivattomasti ja ilon kautta, eivät kivirekeä vetämällä”, Elina Brotherus sanoo.

Tavallinen nainen

Elina Brotheruksen kuvissa nainen ei koskaan yritä vietellä katsojaa. Hän ei pyri olemaan kaunis tai seksikäs.

”Minä en ole kiinnostunut seksuaalisuuden problematisoimisesta. Minä olen kiinnostunut ihmishahmosta, ihmisfiguurista. Minulle on sama, onko se mies vai nainen”, hän kertoo.

Elinaa ei myöskään kiinnosta, miltä naisen kuuluisi näyttää. Nykyiset kauneusihanteet eivät saa häntä ahdistuneeksi, eikä hän oikein edes tiedä, mitä ne ovat.

Meikkaamisen Elina lopetti alle kolmekymppisenä, vain koska ei jaksanut enää. Vaatteista hän on kiinnostunut, mutta esteettisistä syistä ja leikin kannalta.

Nuorempana Elina vaalensi hiuksensa, mutta sekin jäi, koska se vaati säännöllistä kampaajalla käymistä. Tosin nyt saattaa olla tulossa uusi innostus hiusten värjäämiseen.

”Voisin alkaa taas värjätä tukkaani, mutta joksikin hyvin omituisen väriseksi, siniseksi tai vihreäksi. Minusta tuntuu, että on aina vaan kivempaa leikkiä ulkonäköön liittyvillä asioilla ja olla ottamatta omaa ulkonäköään liian vakavasti.”

Tuntuu siltä, että Elina Brotherus on täysin vapaa olemaan juuri sellainen kuin on. Hän ei pohdi, paheksuuko joku, eikä hänen tarvitse olla roolimalli kenellekään.

”Minulla ei ole omia lapsia, joten minun ei tarvitse olla sovinnaisessa järkevän vanhemman roolissa. Esitän mielelläni elämänpiiriini kuuluville lapsille vaihtoehtoista naisen mallia.”

Vaihtoehtoinen malli voisi olla kuin Peppi Pitkätossu ja Tove Jansson samassa paketissa. Aina ei tarvitse käyttäytyä yleisten odotusten mukaan. Voi esimerkiksi syödä jälkiruuan ennen pääruokaa.

”Se on strategia, jonka olen valinnut päästäkseni yli siitä surusta, että en saanut lapsia. Kaikki asiat, jotka voin tehdä sen takia, että minulla ei ole lapsia, teen suurella nautinnolla ja yhtään häpeilemättä.”

Hän haluaa näyttää maailman lapsille, että niinkin voi elää.

”Elämäni on vapaan naisen elämää vailla sovinnaisuuksia.”

Brotheruksen Annonciation-sarja käsittelee lapsettomuutta. Nimi viittaa taidehistorian maalauksiin, joissa Neitsyt Maria saa enkeliltä ilmoituksen raskaudestaan. Kuvissa odotetaan turhaan tätä ilmoitusta.

Ajan kulku näkyy kuvissa

Valokuvien tekeminen ei ole Elina Brotherukselle terapiaa. Kuvat ovat taidetta, ja ne puhuvat taiteen kielellä omassa ympäristössään.

”Jos ihmisellä on tunnetasolla ongelmia, ne eivät poistu sillä, että tekee niistä kuvia. Luulin niin nuorena, mutta huomasin, ettei se pidä paikkaansa. Jos haluaa oikeasti päästä ongelmistaan eroon, niistä täytyy puhua, ja sitä varten on terapia.”

Elina on ollut kiitollinen siitä, että ihmiset ovat suhtautuneet kuviin hienotunteisesti. Jotkut ovat kokeneet saaneensa

vertaistukea lapsettomuutta käsittelevästä sarjasta, josta on tehty myös kirja.

”Kun jakaa itsestään jotain sellaista, siihen myös suhtaudutaan kunnioittavasti.”

Elina on kuvannut paljon itseään erilaisissa ympäristöissä eri maissa. Hän nauttii, kun pääsee tutkimaan itselleen entuudesta tuntemattomia paikkoja reppu selässä kävellen. Kun tuloksena on onnistunut kuva ihmisestä maisemassa tai tilassa, kuvaaja on onnellinen.

”Se on kuin varhaisen keräilijäihmisen tyydytystä siitä, että on löytänyt jotain arvokasta luonnosta ja saanut kerättyä sen talteen. Siinä on jotain hyvin alkukantaista.”

Kun on käyttänyt itseään taiteen mallina jo pari vuosikymmentä, ajan kulku alkaa näkyä kuvissa. Brotherus katsoo nyt huvittuneen myötätuntoisena parikymppistä naista, joka esiintyy uran alkupuolen kuvissa.

Valokuvaamisen myötä Elina Brotherus muuttuu kuvan hahmoksi. Hän ei koskaan puhu kuvien henkilöstä ”minänä”, vaan siinä on kuvan henkilö. Kyse ei ole identiteetin etsimisestä.

”Kun kuvan tekee kuvaksi, tapahtuu mielenkiintoinen etäännytys. Ja varsinkin, kun kuvan kehystää ja nostaa seinälle. Kuvasta tulee esine ja se lakkaa olemasta se henkilö, jota se esittää.”

Itsensä käyttäminen kuvissa on tehnyt näkyväksi sen, kuinka ihminen muuttuu keski-ikäiseksi. Valokuva on kuin aikakone.

”Toivottavasti saan elää vanhaksi, että voisin verrata omakuvaani 90-vuotiaana omakuvaani 20-vuotiaana. Ja ajatella, että tässä on yhden ihmisen elämänkaari, joka on tehty näkyväksi.” ●

Julkaistu: 4.8.2018