Apu

Näyttelijä Elena Leeve elää lapsiperhearkea: "Jos ehdimme aamulla oikeaan bussiin, häpäisen lapset ja alan tuulettaa"

Näyttelijä Elena Leeve elää lapsiperhearkea: "Jos ehdimme aamulla oikeaan bussiin, häpäisen lapset ja alan tuulettaa"
"Jos ehdimme aamulla oikeaan bussiin, häpäisen lapset, alan tuulettaa ja hoen, että nyt kaikki järjestyy. Lähes joka-aamuinen rituaali on tämä", Elena Leeve sanoo.
Julkaistu: 19.6.2022

Näyttelijä Elena Leeve pokkasi ensimmäisen elokuva-alan Jussi- palkintonsa jo ylä­asteella. Leeven mukaan elämä ­heijastuu ikuisesti ­kiinnostavalla tavalla näyttelemiseen.

Tähdität elokuussa ensi-iltansa saavaa Sihja-lastenelokuvaa. Millainen on mielestäsi hyvä lastenelokuva?

Kävin katsomassa sen itse asiassa omien lasteni kanssa. He tykkäsivät elokuvasta tosi paljon. Hyvä lastenleffa on sellainen, jossa lapsia ei aliarvioida – eikä aikuisiakaan. Elokuvassa on kaikille jotain, tietysti ennen kaikkea lapsille, mutta myös aikuisille. Nykyään tuotetaan niin paljon kaikenlaista, joten on hyvä, jos valtavirrasta pystyy poikkeamaan. Sekin on tärkeää, että elokuvasta saa uutta ajateltavaa, aivan kuin aikuistenkin elokuvissa.

Sinulla on kaksoissisko Emmi. Kuinka läheisiä olette?

Näemme viikottain. Emmi oli itse asiassa puvustajana Sihjassa. Oli tosi kivaa päästä tekemään hänen kanssaan töitä, Sihja oli ensimmäinen pitkä elokuva, johon Emmi teki pukusuunnittelua. Pystyimme tekemään esimerkiksi vaate­sovituksia minun luonani, se oli sillä tavalla mutkatonta. Oli myös helppo ideoida yhdessä, kun tutun ihmisen kanssa ei tarvitse miettiä, miten ilmaisee asiansa.

Sinut nähtiin hiljattain uudessa ­roolissa poliisi Maria Kalliona. Miten valmistauduit televisiorooliin?

Se oli iso haaste, mutta unelmien rooli. Valmistauduin parin kuukauden ajan ennen kuvauksia treenaamalla, saimme myös asekoulutusta sekä konsultaatiota poliisikontaktilta. Se oli hyvä juttu, koska aika auttoi pääsemään hahmon nahkoihin ulkoisenkin kautta. Pelkillä aivoilla ei voi ratkaista hahmon olemusta, se vaatii kehollisen kokemuksen. Harjoittelimme myös näyttelijöiden kesken, yhdessä tekeminen ja treenaaminen on niin tärkeää. Kesti pitkään toipua Maria Kallion kuvauksista, sillä ehdin vain käydä kotona nukkumassa. Aikataulut olivat tiukat, joten luonnollisesti olin puhki, kun kuvaukset päättyivät.

Sait ensimmäisen Jussi-patsaasi parhaasta naispääosasta jo 14-vuotiaana Pirjo Honkasalon elokuvasta Tulen­nielijä. Muuttiko se elämäsi suuntaa?

Se oli iso kunnia ja olin siitä ylpeä, mutta tunnustus ei vaikuttanut siihen, haluanko näytellä vai en. Olin jo näytellyt sen verran, että se oli rakkain ja tärkein asia koko asiassa. En pitänyt itseäni mitenkään ­erityisenä. Siinä iässä päässä pyöri myös paljon muut asiat, elämä oli täyttä ja ­mietin esimerkiksi, mihin lukioon menisin. Kaverit pitivät jalat maan pinnalla, ei päässyt leijumaan, kun heti seuraavana päivänä piti mennä kouluun. Myös ­kaksosuus auttaa, silloin suojelee toista ja haluaa todistaa, että minulla ei nouse kusi ­päähän.

Teatterikorkeakouluun pääsit heti 19-vuotiaana. Onnistuuko sinulla kaikki elämässä?

Elämässä ei, mutta näytteleminen on aina ollut oma juttuni, vaikka suhde näytte­lemiseen on ollutkin toisinaan kriisissä. Valmistuin sen verran nuorena, että ehdin kompuroida ammatillisesti kyllä. Vasta valmistumisen jälkeen alkoi todellinen koulu. Elämä on jatkuvaa muutosta, kuten tämä ammattikin. Ja kaikki, mitä tapahtuu elämässä, heijastuu näyttelemiseen. Siksi se on ikuisesti kiinnostavaa.

Jännittämisestä ja häpeämisestä irti päästäminen ovat asioita, joita olet ­opetellut urasi aikana. Mistä ne ovat kummunneet?

Näytteleminen on herkkää, joten häpeä ja jännittäminen on aina läsnä. Olen yrittänyt nuorempana piilottaa herkkyyttäni, mutta siinähän menee vain metsään. Vanhemmiten olen oppinut olemaan ylpeä herkkyydestäni. Olen ollut hirveän itsekriittinen ja kunnianhimoinen, mutta etenkin kriittisyys kääntyy helposti itseä vastaan. Epävarmuuteni ovat liittyneet usein kokemukseen, mikä on heijastunut näyttelemiseen. Että onko minusta tähän? Oman pään sisällä voi olla kaikenlaisia epävarmuuksia. Iso oivallus on ollut pelkojen ja heikkouden hyväksyminen itsessäni ja niiden näkyviksi tuominen. Myös äidiksi tuleminen on muuttanut minua, olen ­saanut siitä lisää varmuutta.

Täytät vuoden päästä 40 vuotta. Mitä ajatuksia etappi herättää?

Minulla oli kolmekymppisenä ikäkriisi, ennen esikoiseni syntymää. Nyt minulla on aika rauhallinen – paino sanalla aika – ja hyvä olo itseni sekä lasten kanssa. Tuntuu, että asiat ovat juuri niin kuin itse haluan. Olen hyvässä paikassa ja ­enimmäkseen onnellinen.

Olet tunnustanut myös nauttivasi yksinolosta. Miten se onnistuu perheen ja hyvin sosiaalisen ammatin rinnalla?

Olen aina viihtynyt omissa ajatuksissani, ja minulla oli lapsena vahva sisäinen maailma. Kun menin koulun jälkeen lapsena hoitoon, äitini kertoi hoitajalle, että Elena voi sitten olla tuolla parvella itsekseen. Parhaimmat leikitkin keksin yksin. Ehkä se johtuu siitä, kun rinnalla on aina ollut kaksonen. Silloin korostuu, mikä on minun, mikä sinun. Harrastan paljon yksin, käyn avannossa, joogassa ja saunassa. Kirjoitan myös paljon. Se auttaa käsittelemään sisäistä maailmaani. ­Tarvitsen aikaa yksin, että en kuormitu liikaa. Yksin pystyn myös lepäämään ­parhaiten, vaikka käymällä elokuvissa. Tunnistan saman toisessa lapsessani. Hänelläkin tulee toisinaan tarve rauhalliselle tekemiselle itsekseen.

Kerro jokin salaisuutesi.

Jos ehdimme aamulla oikeaan bussiin, häpäisen lapset, alan tuulettaa ja hoen, että nyt kaikki järjestyy. Lähes joka-aamuinen rituaali on tämä.

Elena Leeve

  • Syntyi: 1. helmikuuta 1983 Helsingissä.

  • Asuu: Helsingissä.

  • Perhe: Kaksi lasta.

  • Harrastaa: Avanto­uinti, lukeminen, jooga ja liikunta.

  • Ajankohtaista: Q-teatterin Eriopis Tampereen teatteri­kesässä elokuussa.

Kommentoi »