Image

Elegia suljetulle varuskunnalle – Samuli Knuuti heittää hyvästit Masi-sarjakuvalle

Elegia suljetulle varuskunnalle – Samuli Knuuti heittää hyvästit Masi-sarjakuvalle

Jonakin aamuna sitä herää kiusalliseen tunteeseen, että maailmaan on syntynyt aukko. Ja joskus sen aukon paikallistamiseen kuluu tovi. Minultakin meni useita päiviä huomata, mitä oli tapahtunut.
Teksti Samuli Knuuti
Mainos

Helsingin Sanomista oli kadonnut Masi-sarjakuva.

Ajoissa lopettamisessa on puolensa, usein jopa liian aikaisin – mutta 91-vuotiaalle Mort Walkerille (joka yhä tekee sarjaa, tosin yhdessä poikansa Gregin kanssa) kukaan ei ole tätä kertonut. Viimeiset vuosikymmenet Masi on ollut yksinkertaisesti surkea strippisarja: sen hahmot ovat kutistuneet karikatyyreiksi alkuperäisistä stereotyypeistään, ja vitsit ovat olleet kuin 9-vuotiaan kynästä. Tai 91-vuotiaan. Sarja on ollut kuin parodia menneiden aikojen huumorista – samaa sarjaa kuin Ruuvit löysällä –tv-sarjan sketsit sodanaikaisesta englantilaisviihteestä, joissa naurattaa se, ettei tällaisille vitseille ole kukaan voinut vakavissaan nauraa.

Mutta 70—80-lukujen vaihteessa Masi merkitsi jotakin eräälle pikkusamulille. Jokaisen strippisarjan täytyy onnistuakseen luoda oma mikrokosmoksensa, suljettu maailma, jolla on selkeät rajat mutta silti rajattomasti tilaa samota. Jermulan varuskunta oli tästä täydellinen esimerkki: se oli sotilasalue, jolla ei ollut mitään tekemistä sodan kanssa. Vaikka sarjassa joskus tankkeja ja aseita näkyikin – ja aika harvoin —, Masi, Kersantti Ärjylä, Viki, Hönö, Lotina eivät koskaan oikeita sotatoimia nähneet. Oikeassa maailmassa Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa, mutta edes sodan uhan varjo ei koskaan heittynyt Jermulan varuskunnan ylle.

Sarjakuvastrippina Masi syntyi vuonna 1950, sattumoisin samana vuonna kuin Tenavat. Ensimmäisen vuoden Masi (alias Beetle Bailey) seikkaili yliopistomaailmassa, mutta sarja pääsi vauhtiin vasta kun hän värväytyi armeijaan stripin toisena vuotena. Sieltä häntä ei ole kotiutettu vieläkään, 64 vuoden jälkeen. Suurimpina suosion vuosina sarjan vaikutus näkyi Yhdysvaltojen värväytymisluvuissa, ja Suomessakin se on ilmestynyt paitsi erillisinä albumeina myös omana lehtenään, viimeksi 90-luvulla.

Vaikka sarjan henkilökaarti on laaja, sen maailma on pysynyt varsin staattisena. Masi tekee kaikkensa pakoillakseen työtä ja Kersantti Ärjylää (Kessu), joka aina päätyy hakkaamaan Masin kirjaimellisesti tohjoksi. Naistenmies Viki jahtaa naisia, Lotina-kokki valmistaa kemiallisesta aseesta käyvää ruokaa, Hönö on nimensä mukaisesti ei edes penaalin tylsin kynä vaan sen kulunein pyyhekumi, Kenraali Kaluuna on kiinnostuneempi golfista ja martineista kuin varuskunnastaan, Vänrikki Nappula on kaikkien inhoama pyrkyri ja niin edelleen. Muuttuneet ajat ovat kuitenkin hieman kasvattaneet henkilökaartia: Vuonna 1986 sarjaan astui Kessuun ihastunut Kersantti Reetta Räyhä ja neljä vuotta myöhemmin aasialaissyntyinen Korpraali Yo.

Jos rehellinen olen, ei sarjan huumori edes sen kultakautena kovin kekseliästä ollut, hyvin tavanomaista strippikomiikkaa. Mutta jotain taikaa sen maailmassa oli. Jermulan varuskunta ei ollut herraklubi vaan poikakerho, kuin pikkupoikien puumaja, linnunkoto, jossa rutiinit tekivät elämästä turvallisen ja kaikki kuitenkin loppujen lopuksi vetivät samaa köyttä samaa suuntaan. Millään mitä Jermulassa tapahtui – marssit, siivoukset, paraatit – ei ollut mitään syvempää merkitystä, mutta yösija ja ateriat olivat taattuja. Vaikka mikään Jermulassa tapahtuva ei näyttänyt kovin hohdokkaalta, silti lukijasta tuntui että kaikki sen asukit olivat aika onnellisia – itse asiassa paikka muistutti aika paljon kolhoosia, vertaus, joka olisi kauhistuttanut sarjan patrioottista luojaa. Ja iltalomilla pääsi aina tapaamaan tyttöjä, jotka muuten pysyivät turvallisesti kasarmin aitojen ulkopuolella (ennen siis Kersantti Reetta Räyhän tuloa sarjaan).

Sota ei ole koskaan kiehtonut minua, ja olen aina vihannut aseita. Ymmärrän armeijan tarpeellisuuden, mutta inhosin siellä viettämääni yhtätoista kuukautta. Pelkään sotaa niin paljon, että joskus 90-luvun alussa olin lähellä hakea psykiatrista apua fobiani takia.

Mutta joskus minä ihan pikkuisen olisin halunnut asua Jermulan varuskunnassa.

Julkaistu: 30.10.2015