Image

Elämme kuin kaikki tapahtuisi sattumalta, vaikka näin ei ole, kirjoittaa Reetta Räty



Elämme kuin kaikki tapahtuisi sattumalta, vaikka näin ei ole, kirjoittaa Reetta Räty

Kolumni | Elämme kuin kaikki tapahtuisi sattumalta, vaikka näin ei ole, kirjoittaa Reetta Räty.
Teksti Reetta Räty

Hätkähdin itsekin reaktiotani. Katsoin Netflixistä moottoripyöräjengi Sons of Anarchysta kertovaa sarjaa. Olin raivoissani – poliisille. Onpa kiero ämmä! Sehän tekee mitä vain saadakseen jengin vastuuseen teoistaan! Teot ovat: tappoja, murhia, väkivaltaa, asekauppaa, huumeita, petoksia, rasismia.

HÄH!? Mistä lähtien olen sympannut tällaisia tyyppejä? Ei pääosan esittäjä nyt niiiiin hyvännäköinen ole, että voisi kulkea ympäriinsä teurastamassa ihmisiä!

Sons of Anarchy on aivan liian raaka tv-sarja. Katson sitä silti. Haluan seurata, kuinka väkivaltainen kulttuuri periytyy ja koston kierre jatkuu. Sarja näyttää, miten ihmisestä tulee sellainen, jota kutsumme pahaksi. Kuudenteen tuotantokauteen mennessä katsoja alkaa kuvitella ymmärtävänsä, miksi moottoripyöräjengiläisistä tuli häikäilemättömiä tappajia. Samalla alkaa näköjään ajatella, että heitä jahtaava poliisi on kiero liero.

Tosielämän uutinen on väläys siitä, kun maailma ryskähtää raiteiltaan:  mies tappaa ryyppykaverin, pakolainen hukkuu Välimereen, lapset otetaan väkisin huostaan. Kutsumme uutisia yllättäviksi, vaikka monet niistä ovat tiedossa etukäteen. Uutista edeltää tapahtumien ketju – tosielämän edelliset tuotantokaudet. Esimerkiksi: Lähi-idän tilannetta seuranneet eivät yllättyneet pakolaiskriisistä. He tietävät, missä kansa vaeltaa seuraavaksi. Politiikan tutkijat löysivät perussuomalaisten potentiaaliset kannattajat ennen puolueen syntyä. Silti ihmeteltiin: Tony Halme! Lastensuojelun parissa työskentelevät osaavat kertoa, miten tietyt poliittiset päätökset tulevat näkymään heidän arjessaan.

Jopa osa luonnonkatastrofeista on tiedossa ennalta: New Yorker -lehdessä ilmestyi kesällä huikea juttu Yhdysvaltojen luoteisrannikkoa uhkaavasta tsunamista, jossa tulee kuolemaan arviolta 13 000 ihmistä. Ehkä 27 000 haavoittuu ja miljoona menettää kotinsa.

Elämme silti ikään kuin kaikki tapahtuisi sattumalta: Herraisä, joku amerikkalainen on taas riehunut aseen kanssa! Kuka tekee tuollaista! Näinhän me sometamme: Millainen ihminen tekee tuollaista? Tai: Mitä näiden tyyppien päässä liikkuu? Mitä jengiä tää on? Mistä näitä tulee? Erinomaisia kysymyksiä – joihin harvoin vastataan.

Psykiatri Hannu Lauerma on Suomessa se, joka vastaa. Eivät esimerkiksi tappajat poikkea meistä muista niin paljon kuin oletamme, hän sanoo.

”Väkivaltainen potentiaali on meissä kaikissa, ja tappamisen mahdollisuus on osa biologiaamme. Sen ymmärtäminen ei tarkoita, että teot pitäisi hyväksyä.” (HS 3.9.2015) Onkin kauhea väärinymmärrys, että pahojen tekojen ymmärtäminen tarkoittaisi, että niitä pitää hyssytellä, hyväksyä tai pitää ”toisena ääripäänä”. Mikään ei muutu päivittelemällä. Hyvät kysymykset ovat jo valmiina: Mitä näiden tyyppien päässä liikkuu? Mitä jengiä tää on?

Mieheni katsoo kyllä Sons of Anarchya, mutta ei googlaa samalla USA:n henkirikostilastoja tai puhu Balkanin sodista. Hänelle SOA on tv-sarja. Hiljattain mies kysyi: miksi luet kirjoja, joissa tapahtuu surullisia asioita keksityille ihmisille?

Niin. Miksiköhän? Taidan kuulua niihin, joille televisio, elokuvat ja kirjat tarjoavat eskapismin sijaan tarttumapintaa todellisuuteen. Ne näyttävät, mitä tapahtui, että näin pääsi käymään. Selitys, ilman että selitetään. Mahdollisuus eläytyä maailmaan, jota olen kyvytön kuvittelemaan.

Kirjallisuuspiiri minulla on. Pitäisikö perustaa myös tv-sarjapiiri? Ensimmäinen aihe: Sons of Anarchy – valinta vai kohtalo. Kiinnostaisi puhua siitä, miksi raivoan kotisohvalla poliiseille enkä rikollisille.

Siitä, miten tunteella ihminen käy, vaikka tietoakin olisi tarjolla. ■

Reetta Räty on helsinkiläinen toimittaja, joka on vakuuttunut, että 2000-luvun tärkein sosiaalipoliittinen teos on The Wire -tv-sarja.

Julkaistu: 4.2.2016