Siinä se istuu kuin mikäkin ukko. Polviinsa nojaten, tukevassa etukenossa, kuin elämäänsä saunan kuistin penkillä pohtien, kuikan huutaessa vastarannalla. Ruutupaita on mallia tarjoustalo, collegehousut mustat, jaloissa paksupohjaiset talvitossukat.

Forssassa, entisen puuvillakehräämön konttorirakennuksen varastotilassa, ei tuoksu oikein miltään. Ympärillämme on maalauksia, valokuvateoksia, kollaaseja, pinoissa ja kasoissa.

Jahas, siinä tämä mies yrittää ylittää suota alastomana 70-luvulla, tuossa on 50-luku ja valokuvassa on isoäitinsä kirkkovenematkalla Oulaisten Pyhäjoella. Tuolla on kuvakollaasi, taitaa olla jotain japanilaisia naisia eevan asuissa, kehot maalattuna.

Tunti sitten kiersimme Forssan keskustassa, johon tämä mies, kuvataiteilija Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, 76, on ripustanut uusimman näyttelynsä. Sen nimi on Kuvien kapina. Eläkkeellä olevan Kuvataideakatemian rehtorin Takalo-Eskolan maalaukset, valokuvat, performanssitallenteet ja kuva-tekstikollaasit ovat esittäytyneet forssalaisille entisen huonekaluliikkeen tiloissa marraskuusta lähtien. Taidetta, josta kunnon kansalainen sanoisin, että moista töhrimistä. Yleisöryntäystä tiloissa ei ole nähty.

Näyttelypaikka ei ole ollut se perinteisin: samoissa tiloissa myydään samanaikaisesti kustantamojen poistokirjoja ja pirteän värikkäitä joulukortteja. Kirjaoutlet-myymälä on pian muuttamassa entisiin autokaupan tiloihin vilkkaamman tien varteen.

Näky oli, no, suomalaisen surrealistinen. Rakennemuutoksista kärsivän entisen teollisuuskaupungin jo aikoja sitten tyhjentynyt huonekaluliike, alkuvuoden loskakeli, toppapuvuissaan kylillä aikaa tappavia forssalaisia, halpoja kirjoja ja kummallista kuvataidetta.

Ilkka-Juhani Takalo-Eskola on tarttunut eläkepäivinään entistäkin enemmän menneen elämänsä kuviin.

Vuosien varrella luomilleen maalauksille, ottamilleen valokuville, nauhoittamilleen videoille, taiteilemilleen piirustuksille hän on antanut uuden elämän ja alkanut rakentaa niistä kollaaseja. Siis kuvakokonaisuuksia, joissa jokainen kuva aloittaa uuden elämän osana uutta kokonaisuutta. Se saa rinnalleen joskus toisen kuvan, joskus kirjoituksen, josta saa uutta voimaa.

Näin kuva Takalo-Eskolan mummon kirkkomatkasta voi yhdistyä kuvaan, jossa Ilkka-Juhani vaeltaa keski-ikäisenä miehenä suolla, pyöränraatoa raahaten.

Uudet mielleyhtymät ja tulkinnat tuovat kuvien keskelle keskinäistä leikkiä. Vaikeitakin hetkiä menneisyydestä voi käsitellä uudelleen, terapoida itseään kuviensa kautta.

– Kuvani elävät edelleen. Ne haastavat riitaa ja painiskelevat keskenään. Siinä sattuu jotain odottamatonta, muodonmuutoksia. Ne ovat uusia kuvia, jotka eivät ole osiensa summa. Syntyy runollista energiaa, hän pohtii kollaasiensa äärellä.

Taidepuhetta, sano.

Meitä suomalaisia on vihdoin opetettu käsittelemään tunteitamme ja muistojamme. Jakamaan iloa ympärillemme ja hallitsemaan mieltä tuhoavia muistoja ja korkkiruuville kiertyneitä tunteita.

Härmässä tässä tekemistä onkin, ja sen ovat huomanneet myös terapeutit, joita on joka lähtöön: psykoterapiaa, hahmotaideterapiaa, kirjastokoiraterapiaa, enkeliterapiaa, tunnelukkoterapiaa, vuorovaikutusterapiaa, ratkaisu- ja voimavarakeskeistä terapiaa… Googleta, niin näet.

Yhteistä terapoimisaallolle on se huomio, että kolhunsa sisälleen kätkevä suomalainen on epätäydellinen olento, mutta menneisyyden kolhuja voidaan korjata. Menneisyyden epäonnistumisiin ja vaikeisiin muistoihin ei tarvitse jäädä roikkumaan. Sisältään tai ympäriltään voi löytää voimavaroja, joiden kautta oppii elämään muistojensa ja tunteidensa akanvirroissa.

Päiväkirjoja suomalaiset ovat kirjoittaneet aina,  mutta monia meistä sanat kahlitsevat. Eikä jo kirjoitettua päiväkirjaa noin vain mennä sörkkimään. Autenttisuus ja ajankohdan tunnemyrskyt siinä katoavat.

Mutta kun sanat loppuvat, käytössä ovat kuvat. Oman elämänsä tärkeiden, kenkälaatikkoihin kellastuneiden valokuvien, lapsuuden piirustusten, kotivideoiden kautta voi uudelleen päästä sisään tunnetiloihin, jotka ovat jääneet eiliseen. Ehkä ne olivat iloisia muistoja, ehkä surullisia, mutta yhtä kaikki: tunnetiloja.

Kuvien kautta moni vaikeasti sanoiksi taipuva asia, tunne, muisto voi alkaa elää uudelleen. Sitä kautta voi päästä myös perimmäisten, jo lapsuudessa syntyneiden pelkotilojen äärelle. Näin kävi myös Takalo-Eskolalle.

Hiroshiman prefektuurin pääkaupungissa Chūgokun alueella päiväys on 6.8, kello 8.15, vuosi 1945. Japani on juuttunut maailmansotaan, kansaa hallitsee sankalaseissaan keisari Hirohito. Jenkkipommikone Enola Gay on jyrännyt Hiroshiman ylle ja laskenut alleen ydinpommin, joka päästää irti helvetin tulet 550 metriä kaupungin yllä.  

Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan, 7, lapsuus on kulunut sodan varjossa. Elämä kulkee tuttua polkua: ikätovereita, kevätjäiden ryskettä, taskulamppuretkiä, sotainvalidien paluukuljetuksia rintamalta mielet rikkoutuneina, koululle majoitettuja sakemanneja, Kemijokea pitkin kiitäviä lentokoneita, liian harvoin lomalla olevia isiä.  

Eräänä päivänä pikkuvanha Ilkka-Juhani avaa Pohjolan Sanomat. Lehti raportoi kaukomailta. Hiroshimaan ja Nagasakiin on pudotettu ydinpommit, joiden jäljiltä japanilaiset kaupungit on asukkaineen lakaistu maailmankartalta. Kaupungissa aamua viettänyt kansa on haihtunut hetkessä ilmaan ydinräjähdyksen paine- ja lämpöaallossa, pohjoisen poika lukee lehdestä.

Järkytys ydinpommista ja ihmislajin julmuudesta ei jätä Ilkka-Juhania rauhaan. Se kiusaa ja kaivertaa mieltä, jää piinaamaan uniin, raapii päivisin sielua. Kuvat 75 000 ihmistä välittömästi tappaneesta pommi-iskusta ja sitä seuranneesta tappavasta säteilystä palavat verkkokalvoille. Ahdistaa. Hulluutta vastaan on taisteltava.

Hiroshiman jälki on niin vahva, että forssalaisella työhuoneella helmikuussa 2014 tunne on yhä läsnä.

– Mitä ihmiskunta on muka oppinut? Mitä ihmiskunnan harteita musertavalle häpeän vuorelle on tehty? Hiroshima on täällä edelleen. Se on käsittämätön asia, Takalo-Eskola, 76, sanoo ja puistelee päätään.

Miten kukaan voi käsitellä, jäsentää, yrittää ratkaista ja ehkä jopa hyväksyä piinaavia asioita, joista pää ei tunnu päästävän irti? Ei, vaikka kuinka päättäisi unohtaa, siirtyä seuraavaan asiaan, tehdä parannuksen, aloittaa kehittävä harrastus, kokeilla uskontoja, juoda viinaa niin että pää turtuu.

Dekkareiden päähenkilö oli pitkään mies, jolla on menneisyytensä kanssa kana kynimättä. Siksi hän räyhää työkavereilleen ja on huono isä erossa menettämälleen tyttärelle. Siksi me kiinnostumme hänestä: hän on rikkinäinen, epätäydellisyydessään inhimillinen.

Kun piina on päällä ja syyllisyys kaihertaa, ei maailman sulkeminen ympäriltä auta. Alitajunta tekee työtään. Menneisyyden haamut, syvälle haudatut häpeät ja pelot sekoittuvat ja ilmestyvät yöllä kutsumatta uusiksi kuviksi – kummallisiksi tarinoiksi, joita sitten aamulla unikirjojen avulla yritetään selittää ja ymmärtää jungilaisten arkkityyppien kautta.  

Kun päivänvalossa sievistelen, otan muita huomioon, olen reipas ja vahva, unessa maailma on vain minun ja pääkoppani. Sieltä tulee välillä niin outoa settiä, oudoiksi symboleiksi naamioituneita muistikuvia ja yllättäviä putoamiskokemuksia, että järki ei niitä selitä.  

Unten maailmoista kuvataidekin on aina varastanut käyttövoimaansa. Hieronymus Bosch sekoitti 1400-luvulla allegorisissa maalauksissaan taivaan iloja ja helvetin kauhuja niin päätä pyörittävällä tavalla, että siitä oli 1900-luvun surrealistienkin, kuten Salvador Dalin, luontevaa laajentaa.     

Voiko muistojaan ja pahimpia painajaisiaan ohjata? Läpikäydä mielen myllerryksiä uudelleen ja uudelleen ja sitten, kaiken keskeltä, löytää sielulleen rauhan?

Voi. Sitä on Ilkka-Juhani Takalo-Eskolakin taiteellaan yrittänyt jo kuusi vuosikymmentä itselleen todistaa. Ja lienee tehtävässään jotenkin onnistunutkin, sillä hän sanoo juuri nyt olevansa niin onnellinen, että on päässyt jo keskusteluyhteyteen kukkien, kuten eräänkin äitienpäiväruusun kanssa.

No, hän on taiteilija.

Alastomuus on hieno sana, mutta hankala. Suomalaiselle alastomuuden sanotaan olevan saunakulttuurin takia luonteva tapa olla toisen ihmisen seurassa. Mutta entä kun se marssii vastaan taiteen kaavussa?

Oman kehonsa taiteen käyttöön on antanut myös Ilkka-Juhani Takalo-Eskola. Jo vuosikymmeniä sitten hän löysi luonnon ja alastoman ihmiskehon myyttisen ulottuvuuden. Syntyi sarja mies-, metsä- ja suo -henkisiä performansseja, joissa hän kuvasi itseään alastomana ties missä tilanteissa yhtä alastoman luonnon helmassa.

Seuraan liittyi toki muitakin, kuten japanilaisia hengenheimolaisia. Taiteilijoita, jotka kokivat suuria vapautumisen tunteita, kun kotimaan tiukat sukupuoli- ja siveellisyysroolit sai hetkeksi heittää romukoppaan. Sai riisuutua Takalo-Eskoloiden mökkimaisemissa alasti ja alkaa maalata kehoonsa sormiväreillä. Sitä naurua ja iloa.

Alastomana itsensä näyttäminen ja muiden katseille alistaminen on vaikea asia. Siitä seuraa monelle häpeän tunteita, jopa aggressioita. Takalo-Eskola nauraa, kun kertoo niistä kommenteista, joita syntyi kun kävi ilmi, että oululaiseen tanssiesitykseen on varattu yksi näytös alastomille katsojille. Hetkessä esitys oli yhtä kuin moraalinen rappio ja sen taustalla toimi pedofii­lien salaliitto.

Hän kertoo myös reaktioista, joilla maailmalla on suhtauduttu siihen, kuinka hän on ilmestynyt julkisiin tiloihin vaatteitta. Jossain on hymähdetty, toisaalla syytetty rienauksesta. Tilanne oli outo silloinkin, kun he päättivät kuvanveistäjä Radoslav Grytan kanssa saapua Takalo-Eskolan Kuvataideakatemian virkaanastujaistilaisuuteen yllään vain iholle maalatut frakit. Mumisten kummallisia, esittäen variksia.

Vuosi oli 1995. Katseet olivat hämmästyneitä ja paljonpuhuvia, vaikka kyseessä oli taiteelle varattu tila.

Ennen kaikkea alastomuus maailman edessä on vapauttavaa. Ehkä jokaisen olisi sitäkin kerran elämässään kokeilla. Vaikka mökillä. Sillä tiellä saattaa äkkiä tulla vastaan se pieni lapsi, joka itse kerran oli. Joka iloitsi siitä, että taivaalla lensi perhonen ja aurinko aina paistoi.

Teksti Samuli Isola

Kuvat ja video Kari Kaipainen, videon teokset Ilkka-Juhani Takalo-Eskola

Juttu on ilmestynyt Avun numerossa 9/2014.