Meilläpä on koira. Tai koiruus. Niinhän me sitä kutsumme. Se on suomenlapinkoiran merkkinen ja kotoisin Sompiosta, erämaasta.

Se on porokoira ja maailman valloittavin olento huiskahäntineen. Sen syvänruskeat silmät ovat täynnä eläimen yksinkertaista viisautta ilman mitään turhanaikaista, selväpäistä ajattelua haittaavaa filosofointia. Ei ole keksittykään semmoista pakkasta, jossa se ei mustavalkean turkkinsa kanssa pärjäisi.

Se on neitikoira, ja sen nimi on Valo. Koko nimi on Valo Vahti. Meidän poikamme Oula sille nimen keksi, ja se todella on meidän elämämme valo.

Se on puhdasrotuinen elukka, mutta ei mikään liikaa jalostettu epäsikiö. Siksi se on terve ja nauttii elämästä vilpittömästi, niin että joskus kateeksi käy ihmisrähjällä.

Kuinka helppoa se olisikaan, kun antaisi vain olla. Ei kiroilisi kuntapoliitikkojen tyhmyyttä eikä maksamattomia laskuja, ei huokailisi maailman pahuutta, vaan rauhassa istuisi kotirannassa tulilla ja antaisi ajatuksen laukata vapaana ja uteliaana pitkin universumin äärettömiä rantoja.

Kotirannassa kauniin Kemijärven äärellä olo on Valosta kaikkein hauskinta, koska siihen liittyy kaksi luontaisetua, jotka koiran työehtosopimukseen on sen mielestä saavutettuna etuna kirjattu.

Kun ollaan isäntäväen kanssa kotirannassa, ei kaulaa hierrä se kirottu lieka, jossa aina saa roikkua talon nurkalla. Rannalla saa pinkoa vapaana, kunhan pysyy tontilla.

Onkohan ihmisillä siellä rannassa samanlainen olo, että on vapaa, irti arjen lieasta ja riemua täynnä, kun ne istuvat sen kuuman ympärillä ja päästelevät paljon ääniä?

Silloin niitä on pidettävä alati silmällä, että on valmiina, kun ne työntävät ne pitkät kepit sinne kuumaan ja pitelevät siellä taivaalliselta maistuvia pötkylöitä.

Se on merkki siitä, että kohta saadaan herkkuja.

Vesi valuu suusta odottaessa, ja sitten ne hyväkkäät syövät itse ensin muina miehinä. Kyllä siinä on kärsivällisyys koetuksella, ja käytöstavat saattavat unohtua, oli kuinka sivistynyt koiruus tahansa.

Mutta kyllä palkinto on sen arvoinen. Kun näyttää, että nyt se herkku on loppu, on vielä katsottava anovin silmin, että josko vielä vähän lisää.

Tuon katseen harjoitteleminen viekin koiran ajasta suurimman osan, sillä se on hiottava niin armottomaksi aseeksi, että kaksijalkaiset eivät kerta kaikkiaan voi sitä vastustaa.

Totuushan on, että koira se on ihmisen kesyttänyt eikä päinvastoin.

Aikojen alussa Valon esi-isät ja -äidit olivat äkänneet, että kun oudoille kaksijalkaisille olennoille oli sopivasti myötämielinen, osoitti uskollisuutta ja alttiutta ja jo pentuna oppi hellyttämisen taidon, putosi siitä palkinnoksi lihanriekaleita ihmisen parhaaksi kaveriksi suostuvalle elukalle. Nerokasta.

Yhä ihminen luulee, että hän on maailmankaikkeuden herra. Ehei. Kyllä se on koira, salaperäisine ruskeine silmineen, jotka kätkevät taakseen ajattoman viisauden elämästä ja olemassaolosta.