Ei saatana, pääsi Topi Pentikäisen suusta, kun hän kynti autollaan kinttupolkua muistuttavaa tietä pitkin kohti erämaamökkiä.
Parin kilometrin mittainen, vaikeakulkuinen mökkitie vaiensi kokeneenkin Lapin-kävijän. Joka puolella näkyi kirkasvetisiä järviä, laguunin mallisia pieniä hiekkarantoja, pensasmaisia tunturikoivuja ja ainavihantoja varpukasveja. Pentikäisen hiljensi lopullisesti tieto, että mökkijärven toiselta rannalta alkoi Suomen suurin erämaa-alue, sadan kilometrin mittainen Kaldoaivi.
Pihaan kurvatessa Pentikäisen tunne vain vahvistui: nyt tultiin oikeaan paikkaan.
Suomen koilliskulmassa Sevettijärven kupeessa, Suprun kylässä, sijaitsi vähäeleinen järvenrantamökki, joka mykistytti tavallisesti niin puheliaan miehen.
Pentikäinen käveli ympäriinsä ja ihmetteli muun muassa edellisen asukkaan pahkasta veistämiä töitä.
Kun Pentikäinen oli katsellut tiluksia ja mökkiä kymmenisen minuuttia, hän tokaisi mökin ovella: ”Nyt jos laskette mut ulos, mie en tuu koskaan takaisin.”
Hetken perästä kaupat oli tehty.
Anu ja Topi ovat kunnioittaneet arkkitehdin ajatuksia ja rakentaneet tontille kaksi aittaa Penttilän piirustusten mukaisesti.
Sinä päivänä Anu Pentikäinen sai mieheltään soiton, jossa tämä kertoi, että hän aikoi ostaa uuden mökin.
– Topi soitti minulle, että nyt on pakko ostaa, muistelee Anu.
Anu ja pariskunnan poika Pasi eivät lämmenneet Topin suunnitelmille.
– Kuulin puhelimessa, kuinka poikani Pasi kiroili taustalla.
Se ei estänyt Topia. Hän tiesi tarvitsevansa lisää mielekästä tekemistä.
Topi Pentikäinen oli luopunut kymmenen vuotta aikaisemmin työstään Pentikin toimitusjohtajana ja luovuttanut tittelin
pojalleen Pasille. Sen jälkeen hän ei ollut osannut olla vain perheyrityksen hallituksen puheenjohtaja, vaan muutakin puuhaa piti keksiä koko ajan lisää.
– Nämä projektit pitävät minut hengissä. Ne tekevät elämästä yhä mielekästä, Topi sanoo.
Anu ei ollut aluksi kovin innostunut. Hän ei olisi välittänyt tulla edes katsomaan mökkiä. Ensimmäisenä syksynä ruska-aikaan, kun Anu oli palaamassa sisustusalan messuilta Shanghaista, Topi varasi hänelle paluulennon suoraan Ivaloon.
Kahden tunnin automatkan jälkeen Anu saapui yöllä väsyneenä paikan päälle.
– Topi oli laittanut talon eteen ulkotulen. Muutoin kaikkialla oli pimeää ja hiljaista.
Topi halusi tehdä hetkestä ikimuistoisen. Aluksi he joivat lasilliset kuohuviiniä.
– Kun Anu avasi mökin oven, sisällä paloi tuli vanhassa kolttatyylisessä avotakassa. Kaikki takan savut tulivat saman tien Anun silmille. Naureskelimme sitten, että kaikki pahat henget poistuivat talosta sinä hetkenä.
Topi oli ollut oikeassa. Paikka lumosi Anunkin.
Anu katseli hetken mökin askeettista, ihmisen kokoista sisustusta, komeaa luonnonkivistä muurattua takkaa ja kirjastohuonetta, jonka seiniä vasten nojasi koko länsimainen sivistys: etiikan, filosofian ja teologian keskeisimmät teokset. Alkuperäiskielillä.
– Täällä oli asunut upea arkkitehti, joka oli viettänyt mökissä erakkona elämänsä viimeiset 15 vuotta ja lukenut samalla melkein koko länsimaisen, kirjoitetun kulttuurihistorian.
Aamuvarhain Anu tekee savesta sulkia tuleviin näyttelyihinsä.
Tuo mies oli Timo Penttilä, suomalainen arkkitehti, joka oli niittänyt mainetta ulkomaita myöten. Hän oli vieraillut luennoitsijana Kalifornian yliopistossa 60-luvulla ja ollut professorina Wienin taideakatemiassa 80- ja 90-luvulla. Rakennustaiteen valtionpalkinnon hän sai vuonna 1976.
Penttilä muistetaan erityisesti Ratinan stadionista, Helsingin kaupunginteatterista ja Hanasaaren voimalaitoksesta.
Penttilä oli paitsi menestynyt moderni arkkitehti, myös kantaa ottava ja omintakeinen persoona. Jossakin vaiheessa Penttilä ilmeisesti riitaantui kollegoidensa kanssa ja häntä alettiin syyttää liiasta kokeilunhalusta.
Yksin elävä, perheetön Penttilä piti Wienin-vuosinaan viinitilaa Pohjois-Italiassa, mutta lopulta Lapin rauha ja hiljaisuus veivät voiton.
Aluksi Penttilä kävi Lapissa vain lomillaan, mutta 70-luvulla hän osti tilan saamelaiselta Juhani Högmanilta ja rakennutti vuonna 1977 tontin rantaan kelohirsimökin. Samaan aikaan tilan vanhat, huonokuntoiset rakennukset poltettiin.
Pentikäisistä on ollut kiehtovaa tutustua Penttilän elämään.
– Selvää on, että jos tämä mökki olisi ollut tavanomainen paikka, emme me olisi tästä niin innoissamme. Mutta Penttilä oli kiinnostava persoona kaikkinensa, Topi toteaa.
Eläkkeellä Penttilä muutti Supruun pysyvästi. Hän eli paikassa askeettista erakkoelämää, kalasti järvestä vain kaksi kalaa kerrallaan, eikä ollut yhteyksissä kuin lähimpään naapuriinsa ja tämän poikaan.
Suurimman osan ajastaan hän kalasti, käveli ympäriinsä ja veisteli pahkasta erilaisia töitä. Talvisin hän hiihti ja kesäisin hän istui keskellä järveä pienen pienessä saaressa, jonka hän oli nimennyt ”lukusaliksi”.
Penttilä kulki saareen veneellä ja käveli oleskelupaikalleen riukua pitkin. Siellä hän istuskeli isoa lämmintä kiveä vasten.
Hän viihtyi paikassaan tunteja lukemassa kirjastonsa aarteita viinilasinsa kanssa, koska mäkäräiset eivät häirinneet häntä siellä.
– Kollegat sanoivat, että hän haki täältä vapautta ja rauhaa, Anu kertoo.
– Sen hän täältä totisesti sai, lisää Topi.
Penttilä sairastui vakavasti tammikuussa 2011. Hän hälytti paikalle naapurinsa, joka kuljetti hänet moottorikelkalla autotien varteen ja sieltä taksilla hoitoon. Penttilä lähti Tampereelle siskonsa luokse. Lähtiessään hän sanoi vielä naapurilleen Kalle Fofonoffille, joka oli pienestä pojasta asti auttanut Penttilää, että jos hän ei palaisi, Suprun tila olisi testamentattu Kallelle ja tämän vaimolle Soilelle.
Penttilä ei koskaan palannut. Hän kuoli helmikuussa Helsingissä.
Supru on saamen kieltä ja tarkoittaa kokoontumispaikkaa. Sellainen mökistä on tullut Anulle ja Topille.
Penttilän mökistä on tullut Anulle ja Topille latautumispaikka, jossa puhdistutaan kaikesta ylimääräisestä.
– Posiolla meillä on kaikki samassa paikassa, niin työ kuin koti. Täällä yritämme elää ilman työpaineita ja vain olla, sanoo Anu.
Topi myöntää välillä olevansa Anulle vaihtoehtoinen intialainen lääkäri, joka yrittää irtaannuttaa Anun kaikesta kiireestä ja saada tämän näkemään muuta.
– Toisinaan Anu on niin keskittynyt töihinsä ja saveensa, että minun pitää irrottaa hänet niistä väkisin.
Silloin Topi vie Anun vaeltamaan lähimaastoon ja lämmittää tälle sitten savusaunan.
Sen jälkeen tapahtuu yleensä ihme: yhtäkkiä kaikki muu unohtuu ja on vain tähtikirkas taivas ja joskus, kun he ovat onnekkaita, revontulet.
Usein Topi laittaa stereoihin soimaan norjalaisen Mari Boinen modernia saamelaismusiikkia: lauluja, joissa voi kuulla Lapin mystisen taian.
Sillä tavalla Anu ja Topi – viisikymmentä vuotta yhdessä ollut pariskunta – istuvat yömyöhään kuunnellen musiikkia ja katsellen vuoroin taivasta, vuoroin tulta.
Kun kaikki ylimääräinen on mielestä karsittu, nöyryys ja keveys valtaavat heidän olemuksensa.
– Minusta on alkanut tuntua, että ostohetkellä, kun olin tekemässä tätä kauppaa, tämä Timo Penttilä, Timppa, teki sen päätöksen puolestani.
Arkkitehdin piilopirtti, Supru, on saanut Topista ja Anusta arvoisensa asukkaat. ●
Teksti Minna Nevalainen, kuvat Timo Pyykkö
