Apu

Elämää kosken partaalla



Elämää kosken partaalla

Sulana virtaava joki on kuin elämän lanka talvisen luonnon keskellä. Veden alla talvensa viettävät kalat sekä hyönteiset ja muut pikkueläimet. Pinnan päällä puolestaan sinnittelevät hyönteisiä saalistavat linnut.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Suomi on vesistöjen luvattu maa. Moni kymmenistä tuhansista järvistämme on toisiinsa yhteydessä jokien välityksellä, ja paikoin korkeusero tekee niistä kuohuvia koskia tai putouksia.

Siellä missä on lähekkäin kaksi järveä, joista toinen on metrikaupalla toista ylempänä, syntyy usein luonnoltaan rikkaita ja monipuolisia elinympäristöjä, kun vesi virtaa järvestä toiseen.

Tällaisia paikkoja on erityisen runsaasti itäisen ja kaakkoisen Suomen järvialueilla. Myös Keski-Suomi on täynnä komeita koskia, jotka maakunnan mäkiset ja vaihtelevat pinnanmuodot ovat synnyttäneet.

Ammattimainen luontokuvaajan urani sai alkunsa koskimaisemista vuonna 1994. Ajoin talviselle Muuramenjoelle mopollani, joka meinasi jatkuvasti hyytyä kovaan pakkaseen. 

Innostukseni oli tavaton, kun bongasin lumiselta kiveltä koskikaran. Käytin vielä tuolloin värinegatiivifilmiä, eikä minulla ollut jalustaa. Hämärässä talvipäivässä räiskäistystä kuvasta tuli teknisesti heikkotasoinen, mutta niin vain se kelpasi ensimmäiseen luontojuttuuni, joka julkaistiin Nuorten luonto -lehdessä. 

Sittemmin olen aina talvisin palannut lapsuuteni koskimaisemiin. Suosikkipaikkojani Keski-Suomessa ovat muun muassa Konneveden Siikakoski, Viitasaaren Huopanankoski, Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitseva Kapeenkoski sekä Laukaan Kuusaankoski ja Simunankoski.

Näistä etenkin jälkimmäinen on luonnon kannalta erityisen kiinnostava, sillä koski tulee suhteellisen kapeina virtoina kahdesta haarasta ja yhtyy sitten pauhaavaksi vuokseksi.

Kapeutensa vuoksi Simunankoski on otollinen koskikarojen kuvaamiseen, ja hyvällä tuurilla siellä voi nähdä myös saukon.

Moni on varmaan miettinyt, mihin häviävät talveksi korennot, kovakuoriaiset ja muut hyönteiset, jotka kesällä täyttävät rannat iloisella lentelyllään. Suurin osa niistä kuolee pois syksyllä ilmojen kylmetessä, mutta veden pinnan alla on odottamassa vuoroaan jo seuraavan kesän sukupolvi.

Koskikorennot, sudenkorennot ja sukeltajakuoriaiset viettävät suurimman osan elämäänsä toukkina virtaavien vesien kätköissä.

Pohjolan sudenkorennot viettävät vuosia toukkina vesistöjen pohjissa. Kuvassa suuren ukonkorennon toukka.

Suursukeltajien toukat ovat Alien-elokuvan hirviötä muistuttavia petoja, jotka syövät lähes mitä tahansa sopivan kokoisia eläimiä, niin muita hyönteisiä kuin sammakon ja kalan poikasia. Myös sudenkorentojen toukat ovat petoja. 

Koskikorennot ovat maapallon pohjoisosien kylmissä, virtaavissa vesissä viihtyviä alkukantaisen näköisiä hyönteisiä, joilla on tanakat siivet ja pitkät tuntosarvet.

Koskikorennot ovat niin karaistuneita, että ne alkavat kuoriutua jo maaliskuussa, vaikka pakkaset saattavat vielä olla kovia ja jää ja lumi hallitsevat joenrantojen elämää. Kosken rannalla näkeekin lopputalvella tepastelemassa aikuisia koskikorentoja: ne ovat kevään ensimmäisiä hyönteisiä.

Veden alla lymyilevistä eliöistä ovat riippuvaisia veden päällä elävät, meille ihmisille tutummat ja näkyvämmät jokien asukkaat. 

Sukeltajakuoriaisen toukka on kiduksilla hengittävä peto. Kuvan toukka on napannut suuhunsa sammakon poikasen.

Koskikaran näkee usein seisoskelemassa paikallaan ja sukivan nokallaan höyhenpukuaan. Tämä huoltotoimenpide on erittäin tärkeä, koska hyvin öljytty ja puhdistettu höyhenpeite on sekä veden- että kylmänkestävä.

Koskikara on ainoa muuttolintu, jolle Suomi on etelä: meillä talvehtivat yksilöt tulevat Pohjois-Norjasta ja Ruotsista sekä Luoteis-Venäjältä. Kesäksi useimmat karat muuttavat takaisin pohjoiseen. Suomessa pesii vain muutamia satoja koskikaroja.

Koskikorennot ovat kevään ensimmäisiä hyönteisiä, jotka uskaltautuvat lumen peittämille joenrannoille.

Koskikaralla lento on suoraviivaista kuin kottaraisella, ja lennellessään se päästää tirskahtelevia ääniä. 

Monesti jo tammikuussa, kun muut linnut ovat vielä hiljaa, voi kuulla koskikaran laulavan. Sen polveileva sirahtelu erottuu terävänä kosken pauhun ja virtaveden solinan keskeltä. 

Koskikara on varpuslinnuksi erikoinen tapaus, sillä se sukeltaa ravintonsa vedestä. 

On hauskaa seurata tummanruskeaa palleromaista lintua, joka tähystää jään reunalla. Vähän väliä lintu pyrähtää siivilleen ja hyppää pelottomasti jääkylmään veteen. Useiksi sekunneiksi se häviää veden alle ja pulpahtaa pintaan useita metrejä alavirtaan päin.

Koskikara selviytyy talvesta syömällä joessa eläviä pikkuotuksia.

Koskikara pystyy myös melomaan siivillään ja tekemään nopeita iskuja veden alle nähdessään sopivan saaliseläimen.

Sukelluksen jälkeen koskikara pyrähtää takaisin samalle kivelle tai samaan paikkaan jään reunalle, josta se oli lähtenytkin. Nokassaan sillä on useimmiten koskikorennon toukka tai jokin muu hyönteinen. Myös pikkukalat ja sammakon poikaset maittavat karalle.

Joskus kovalla pakkasella koskikara voi olla hyvinkin luottavainen ihmistä kohtaan, mutta usein kuvausetäisyydelle pääseminen edellyttää sissitaktiikkaa: kun kara sukeltaa veden alle, syöksyn lumihangessa eteenpäin kuin isoisäni talvisodassa ja jään kiven taakse piiloon. 

Aina tämäkään lähestymistapa ei onnistu, vaan kara huomaa lähestyvän kuvaajan jo kymmenien metrien päästä ja ottaa siivet alleen. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 26.1.2016