Apu

Elämää Kainuun korvessa – Raila ja Seppo Selin jättivät oravanpyörän



Elämää Kainuun korvessa – Raila ja Seppo Selin jättivät oravanpyörän

Raila ja Seppo Selin tekivät elämänmuutoksen ja jättivät kaupungin. Kuhmon luonnon keskellä Railakin pystyy taas nauramaan kahvipöydässä.
Teksti Kimmo Ohtonen
Kuvat Kimmo Ohtonen

Raila Selin, 63, testailee, miten saisi olkikorin kiinnitettyä lintulaudan reunaan. Hän pyytää aviomiestään Seppoa, 64, pitämään korista kiinni, jotta voi katsoa etäämmältä, miltä se näyttää osana kokonaisuutta.

– Olen keräillyt vanhoja koreja ja maatilan tarvikkeita, joista haluan rakentaa pihallemme erilaisen lintustudion. Tässä käy talven aikana kova kuhina, jota on kiva seurata keittiön ikkunasta, Raila kertoo.

– Viime talvena lapinpöllö ilmestyi ruokinnalle. Se vietti ilonamme pari päivää, kunnes jatkoi matkaansa. Vuosien varrella Kuhmon luonto on yllättänyt kaltaisemme cityihmiset moneen kertaan, Seppo jatkaa.

Railan ja Sepon yhteinen tie Kainuun korpeen tapahtui useamman mutkan kautta. Pitkään pariskunta eli kolmen lapsensa kanssa uudisperheen arkea Sysmässä Päijät-Hämeessä.

Raila pyöritti kolmea osto- ja myyntiliikettä, jotka sijaitsivat eri paikkakunnilla: Lahdessa, Mäntyharjulla ja kotipaikkakunnalla Sysmässä. Myytiin kaikkea maan ja taivaan alla, mutta pääpaino oli antiikkihuonekalujen myynnissä ja kirpputoritoiminnassa.

Seppo teki sotilasuran Suomen puolustusvoimissa ja pääsi Hämeen rykmentistä majurina eläkkeelle 2007. Sen jälkeen hänellä oli aikaa auttaa Railaa perheen arkisten asioiden hoitamisessa.

Silti vuosi vuodelta Railan työtaakka kasvoi. Jo yksin Lahden liike alivuokralaisineen oli kasvanut valtavaksi työmaaksi, jossa oli miljoona liikkuvaa osaa. Raila nukkui kolme neljä tuntia yössä, eikä ehtinyt lomailla juuri ollenkaan.

– Nousin aamulla viideltä ja ajoin Sysmästä Lahteen kuudeksi töihin. Tein liikkeellä töitä iltayhdeksään tai -kymmeneen ja päivän päätteeksi ajoin jälleen tunnin matkan kotiin. Jouduin usein kotimatkalla ottamaan torkut Asikkalan hautausmaan parkkipaikalla, koska en olisi pysynyt hereillä kotiin saakka.

– Kun heräsin, en usein ollut varma, oliko aamu vai ilta ja piti hetken miettiä, että pitääkö minun ajaa kotia vai liikettä kohti. Joskus lähdin ajamaan väärään suuntaan, Raila kertoo.

Kymmenen vuotta sitten Railan voimat hiipuivat. Hän muistelee, miten itki päivittäin sitä, miten sitten kävisi, jos hän ei enää jaksaisi. Oli syyllinen olo.

– Tajusin, ettei sairausloma pelasta minua. Ongelmat eivät sillä poistuisi. Kysyin itseltäni, mitä oikein haluan. Lopulta ajatus kirkastui ja ehdotin Sepolle, että mitä jos aloitetaan alusta, myydään liikkeet ja muutetaan kauas pois. Seppo nyökkäsi vain ja sanoi että selvä juttu, Raila kertoo ja katsoo miestään, joka kuuntelee vaimonsa tarinaa mietteliään näköisenä.

Siitä on yhdeksän vuotta, kun Raila ja Seppo myivät yrityksen, pakkasivat tavarat ja suuntasivat kohti uutta ja tuntematonta.

Raila ja Seppo Selin rakentavat lintulautaa. Kuva: Kimmo Ohtonen.

Uusi koti 60 kilometrin päässä kaupoilta

Räystäspääskyjen rätisevä lurittelu kaikuu tyynessä ilmassa. Ne ovat rakentaneet pesänsä pitkin Railan ja Sepon kodin räystäitä.

Selinien koti, vanha Kivikiekin rajavartioasema, koostuu kolmesta eri rakennuksesta: reilun 200 neliön asuinrakennuksesta, erillisestä talousrakennuksesta työhuoneineen verstaineen ja pesuhuoneineen sekä kylmästä varastosta, jonne saisi mahtumaan pari suurinta markkinoilta löytyvää traktoria.

Lähimpään kauppaan, joka sijaitsee Kuhmon keskustassa, on matkaa miltei 60 kilometriä. Jos tilalta suuntaa jalkaisin itään päin, kolmen kilometrin jälkeen on jo Venäjän puolella.

Raja-aseman päärakennuksen remontoimisessa kodiksi meni muutama vuosi. Edelleen kotitalon rapistunut julkisivu on maalaamatta, mutta se ei pariskuntaa haittaa.

– Tärkeintä on, että talo on sisältä kodikas, Seppo toteaa.

Selinit jakoivat päärakennuksen eri osiin. He itse asuvat ”itäsiivessä”, kun taas heidän kuopuksensa Antti, joka työskentelee eräoppaana, asuu länsisiiven erillisessä kaksiossa. Yläkerran Selinit remontoivat viiden makuuhuoneen ”motelliksi”, johon he majoittavat turisteja. Vaikka pariskunta on virallisesti eläkkeellä, pienimuotoisen matkailuyrittäjyyden kautta on helpompi kustantaa suuren ja vanhan tilan ylläpito.

Pariskunnan esitellessä kotitilansa eri rakennuksia kyselen, minkä takia he päättivät muuttaa juuri Kainuun perukoille. Oliko heillä jokin aiempi side alueeseen?

– Koko seutu oli meille täysin tuntematonta. Tuttumme ihmettelevät, miten voimme muuttaa paikkaan, mihin meillä ei ole sukukytköksiä eikä edes ketään tuttua. Ehkä se oli osa suunnitelmamme viehätystä, Raila toteaa ja katsoo Seppoa kuin muistin virkistämiseksi. Mies nyökkää ja jatkaa:

– Monet tutut sanoivat, ettemme tulisi kaupunkilaisina viihtymään näin korvessa. Taisivat olla väärässä.

Selinit kuvaavat karhuja piilokojun sisältä. Kuva: Kimmo Ohtonen.

"Kotiseudullamme on jäljellä oikeaa luontoa"

Pariskunta kuvailee itseään uudisheränneiksi luontoihmisiksi. Seppo on metsästänyt koko ikänsä silloin tällöin ja edelleen hän käy koirien kanssa jänisjahdissa, vaikka kertoo, että iän myötä sitä on alkanut herkistyä eikä ampuminen suju enää entiseen malliin.

Uuden alun myötä Kainuun korpi avasikin pariskunnalle uuden maailman. Pian muuton jälkeen Raila ja Seppo aloittivat yhteisen luontovalokuvausharrastuksen.

He kertoilevat innokkaasti kuluneen vuoden aikana tekemistään luontohavainnoista ja harmittelevat hetkiä, jolloin eivät ole ehtineet saada majavia tai hirviä kuviin.

– Luontovalokuvauksesta oppii koko ajan jotain uutta, ennen kaikkea siitä, kuinka luonto toimii, Seppo tuumii.

Seisomme tilan laiturilla, josta aukeavat hienot näkymät Kivi-Kiekin järveä ympäröiville metsämaille. Vastarannalla valtio on tehnyt valikoiden harvennushakkuita, mistä Raila ja Seppo ovat kiitollisia. Matkalla Kuhmosta Selineille avohakkuita näkyi runsaasti.

– Vaikka täälläkin hakataan metsää aika lailla, on hienoa, että meidän kotiseudullamme on vielä jäljellä oikeaa luontoa. Saamme elää katoavan kansallismaiseman keskellä, Raila kertoo.

Raila ja Seppo kertovat tykkäävänsä siitä, ettei ole naapureita, vaan lähimmät ihmisasukkaat ovat muutaman kilometrin päässä. Itärajan takaisten erämaiden ansiosta Selinien kotiseutu on koti lukuisille karhuille ja muille luonnonvaraisille alkuperäisasukkaille, kuten sudelle ja metsäpeuralle.

– Itä-Kuhmon korven uudisasukkaina on ollut meille luonnollista hyväksyä se tosiasia, että meillä on naapureina susia ja karhuja. Me viihdymme täällä petojen keskellä. Ne kuuluvat tänne siinä missä mekin, Seppo toteaa.

Oletteko koskaan kokeneet oloanne turvattomaksi petojen takia? Molemmat pudistelevat päätään yhtä aikaa.

– Mitään ongelmia ei ole ollut, vaikka petoja on tavallaan kaikkialla ympärillämme. Ollaan luettu niistä ja nyt jo vuosien kokemuksella olemme oppineet, etteivät karhut tai sudet halua meistä mitään. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen liikkunut itsekseni metsässä hämärän aikaan. Olen nähnyt karhun jälkiä mutta koskaan ei ole pelottanut, Raila kertoo.

Vuosien saatossa karhu onkin noussut pariskunnan suurimmaksi kiinnostuksen kohteeksi. Tosin heille on tullut selväksi, ettei metsän kuningas ole kiinnostunut tekemään tuttavuutta heidän kanssaan.

– Yhdeksän vuoden aikana olemme nähneet karhun vain pari kertaa vilaukselta metsäautotien laidalla, kun olemme palanneet Kuhmosta iltamyöhään. Vaikka kamerat ovat autossa aina kuvausvalmiudessa, ovat karhut ehtineet paeta silmänräpäyksessä, Seppo harmittelee.

Käytännössä onkin vain yksi keino nähdä maamme kansalliseläin: paikallisen matkailuyrittäjän piilokoju.

– On mukavaa mennä muutaman kerran vuodessa piilokojuun, jotta pääsee omin silmin näkemään, miltä meidän naapurit näyttävät, Seppo sanoo.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli mennä viettämään tuleva yö piilokojuun. Raila ja Seppo joutuivat kuitenkin muuttamaan suunnitelmiaan, sillä nyt on huolehdittavana viiden ranskalaisturistin ryhmä. Vieraat ovat pyytäneet päivälliseksi hirvipaistia, jonka Seppo on luvannut valmistaa.

Sovimme, että jatkamme jutustelua aamulla luontoretkellä.

– Kerro kaimoillesi terkkuja, Seppo hihkaisee, kun hyppään autoon.

Hurautan muutamassa minuutissa läheisen matkailuyrityksen eräkämpälle, josta matka jatkuu rajavyöhykkeelle piilokojuun.

Karhuja kytätessä

Aurinko paistaa edelleen korkealta, heinäkuinen ilta on helteinen. Sisällä piilokojussa tunnelma on kuin saunassa. Kuluu tovi, eikä ylläni ole kuin alushousut. Piilokojussa on onneksi vapaus elää kuin pellossa, karhut eivät välitä asukokonaisuudestani.

Istun hiljaa ja katselen kojun kapeista ikkunoista edessäni aukeavaa metsämaisemaa. Varttuneet, naavapartaiset kuuset seisovat harmaapintaisten kelojen vierellä. Lapin eteläpuolella tällaista vanhaa metsää on Suomessa jäljellä siellä täällä pieninä saarekkeina, suurin osa Itä-Kuhmossa.

Olen haaveillut monesti, että saisin asua itärajan vanhojen metsien läheisyydessä, karhut naapureinani. Omat (kaukaiset) sukujuureni ovat Kuhmossa, eikä ole ihme, että osa minusta kokee yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa. Olisiko minusta tekemään niin radikaali ratkaisu kuin Raila ja Seppo ovat tehneet? Lähteä vaan.

Tunnit kuluvat. Aurinko laskee korkeiden petäjien taakse. Kesäyön sinertävä pensseli värjää metsän, joka katsoo minua takaisin. Metsä humisee kuin messuava munkki. Ilma viilenee, ja viimein voin laittaa vaatetta ylle.

Seppo tekstaa ja kysyy, onko mitään näkynyt. Vaihdamme viestejä, pohdimme karhujen käyttäytymistä, sitä, miten ne kokevat ihmisen läsnäolon piilokojussa. Seppo kertoo vuosien saatossa tajunneensa, että vaikka suurpedot joutuvat elämään verrattain lähellä ihmistä, osaavat ne vältellä meitä taitavasti.

Viimeaikaiset tutkimukset vahvistavat Sepon paikallishavainnot. Suomalais-amerikkalaisessa tutkimuksessa selvisi, että karhut, jotka käyvät Suomessa kaupallisilla ruokintapaikoilla, sallivat ihmisen läsnäolon piilokojussa, mutta muuten ruokintapaikan ulkopuolella pelkäävät meitä entiseen tapaan. Älykkäinä eläiminä karhut ja sudet pystyvät erottamaan tilanteet toisistaan. Kenties juuri tämän takia paikalliset matkailuyrittäjät tai Selinit eivät ole vuosikymmenten aikana nähneet karhuja tai susia liikkuessaan jalkaisin itärajan metsissä.

Kun vaaleakarvainen kaareva selkäkyhmy ilmestyy puiden seassa, tajuan, että olen tuijottanut hämärää metsämaisemaa unen ja valveilla olon välitilassa. Hetkessä mieleni herää. Pulssini kiihtyy. Vilkaisen kelloa, se näyttää 2.05 aamuyöstä.

Uroskarhu astelee verkkaisen varovaisin askelin kallionyppylälle. Se hengittää raskaasti, läähättää. Sillä täytyy olla pakahduttavan kuuma. Se napsii suuhunsa koirannappuloita ja muutaman kalanpalasen. Vähän väliä se katselee ympärilleen, nuuskii ilmaa. Sen täytyy haistaa minut. Silti se ei edes vilkaisekaan piilokojuni suuntaan. On vain kuin minua ei olisi olemassakaan.

Pari ensimmäistä kertaa, kun otan siitä kuvan ja kameran suljin napsahtaa, otso säpsähtää. Otan kuvia säästeliäästi ja pian se ei enää välitä kamerastani. Sen on täytynyt elämänsä aikana kuulla digitaalisen maailmamme ääniä satoja kertoja.

Kontio viipyy puolisen tuntia. Kun aamun kajo hohkaa kellertävänä metsäkummun takaa, otso katoaa takaisin metsän uumeniin. Yhtä ääneti kuin saapuikin.

Selinit opettavat Kimmo Ohtoselle traktorin huoltamista. Kuva: Kimmo Ohtonen.

Luonnon rauha kuvamateriaalia tärkeämpää

Aamukahdeksan aikaan ajan Selinien pihaan. Seppo viittoo ulko-ovella sisälle kahville. Nautimme aamupalan Railan edellisestä elämästä matkanneiden antiikkihuonekalujen sisustamassa olohuoneessa. Televisioruudulla pyörii valokuvaesitys eläimistä, joita pariskunta on vuosien aikana kuvannut lähimetsässään. Metso, metsäpeura, hirvi, korppi, metsäjänis, kettu.

Kahvien jälkeen astelemme kamerat olalla Selinien pihasta metsään.

– Vaikka meillä on kamerat aina mukana, eipä me useimmiten mitään kuvia saada. Pääasia on, että saadaan vain kävellä metsässä ja nauttia luonnon rauhasta, Raila sanoo ja jatkaa:

– Eikös täällä olekin hiljaista? Täällä on niin hiljaista, että montaa cityihmistä saattaisi ruveta ahdistamaan.

Hymyilen. Se on varmasti totta.

– Ennen en osannut kaivata luontoon, kun en tiennyt siitä mitään. Tänne susirajalle muuton myötä siitä on tullut Sepon ja minun elämän keskipiste, harrastus ja minulle jokapäiväistä terapiaa, Raila toteaa tarkkaillen mäntyjen latvoihin, missä orava hyppii puusta toiseen.

Kysyn Railalta, miten hän kokee nykyisen henkisen hyvinvointinsa.

– Koen olevani mainiossa kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun olin yrittäjä en pystynyt muuta ajattelemaan. Muistan juhlapyhiä, kun muut ruokapöydässä nauroivat ja pitivät hauskaa, mutta minä vain murehdin tekemättömiä työasioita. En tuntenut iloa tai jännitystä. Elin jonkinlaisessa henkisessä tyhjiössä. Onneksi tajusin lopulta, että on turha odottaa, että joku muu korjaa elämän puolestani. Nyt sitä osaa arvostaa, kun voi itsekin nauraa kahvipöydässä.

Julkaistu: 11.8.2018