Kulttuuri
Image

Elämä tulee silmille

Elämä tulee silmille

Katja Kallio katsoi vastahakoisesti Poikani Kevinin ja murtui.
Mainos

 

Olen tullut siihen tulokseen, että kun kaikki ylimääräinen touhu ja silmänlume suodatetaan kenen tahansa ihmisten toiminnasta pois, paljastuu yksi tai kaksi kirkasta käyttäytymismallia, joita ihminen noudattaa peräänantamattomasti, mitä ikinä elämässä vastaan tuleekin. Kuin olisimme kukin jo hyvin varhain valinneet yhden aseen, jolla nyt sitten olisi tarkoitus pärjätä elämässä.

Näin toimivat myös jotkut elokuvat, käyttävät hellittämättä omaa asettaan kaikkea vastaan. Poikani Kevin on tällainen elokuva.

Minä en tätä elokuvaa halunnut nähdä, sillä tiesin, että se kuvaa epäonnistunutta äitiyttä ja siitä seuraavaa perhetragediaa, ja on ihan sallittua koettaa hiukan suojautua asioilta, joista tietää koituvan itselle pelkkää vahinkoa. Samasta syystä olen jo ajat sitten päättänyt olla lukematta Lionel Shriverin romaaneja, joista erääseen Poikani Kevin perustuu. Lisäksi elokuvan pääosissa ovat lupsakka John C. Reilly sekä taitava mutta aina etäiseksi jäävä Tilda Swinton, eikä kumpikaan heistä ole minun silmissäni mikään vetonaula. Katsomoon menin vain koska tämän lehden toimitus pakotti minut sinne, tosin kannustava tekstiviesti lohtuna puhelimessa. Ja niin vain murruin Kevinin käsittelyssä.

En tiedä millainen naismaku John C. Reillyllä siviilissä on, mutta valkokankaalla hän on päätynyt naimisiin kahden elokuvahistorian etäisimmän ja epäonnistuneimman äidin kanssa: Tuntien Laura Brownin ja Kevinin Evan. En voi kertoa mitä Kevinissä tapahtuu; vain sen että Kevin tekee hirveän, väkivaltaisen teon, ja jokainen pystyy aavistamaan minkä. Tämän teon myötä Evasta tulee silmänräpäyksessä länsimaisen yhteiskunnan pohjasakkaa. Kevinin kaltaista hirviötä alempana maailmassa on vain hänen äitinsä, jota kuka tahansa voi vihata, halveksia ja vahingoittaa kenenkään tuomitsematta. Suomessakin tällaisia ihmisiä on pari kolme.

Aikoinaan Eva oli onnellinen nuori nainen. Nautinnollisen viitteellinen kerronta antaa ymmärtää, että hän on matkustanut paljon ja potee aloilleen asetuttuaan kaukokaipuuta. Sitä lääkitäkseen hän perustaa eksoottisten matkojen yrityksen ja on menestynyt ja tyylikäs ja hillitty ja viehättävä.

Evan kaukokaipuu suuntautuu kuitenkin myös sisäänpäin, ja tässä elokuva saa melkein myyttisen ulottuvuuden. Se kertoo ihmisestä, joka ei halua olla yksin, mutta haluaa muiden kanssa ollessaankin säilyttää oman sisäisen koskemattomuutensa, sielunsa siistit maisemat. Mutta se ei sovi jumalille. Elämässä on joko oltava yksin tai ryvetyttävä muiden läheisyydessä. Ja niinpä Evan käsivarsille singotaan karjuva raivopää, loputtoman vihamielinen olento, vaativa, brutaali, ilkeä, älykäs ja kuin kohtalon ivana kaunis kuin kuva.

Vauvasta saakka Kevinin pyrkimys on kirkas: haavoittaa äitinsä väistelevää sielua. Kenties hän yrittää murtaa sydämen posliinikuoren ja runnoa sieltä esiin aitoa rakkautta. Tai kenties hän on syntymästään paha. Emme voi tietää. Hän yrittää sitä mitä yrittää, koska uskoo että se on henkiin jäämisen kannalta täysin välttämätöntä. Ja äiti vaikenee, väistää, pakenee, koska se taas on välttämätöntä hänelle. Tämä on ennennäkemätön, lopullinen tahtojen taistelu, eikä voittajasta tule täyttä selvyyttä.

Olisi liian yksinkertaista sanoa, että rakastin tätä elokuvaa. En rakastanut, ainakaan niillä tavoilla jotka ovat minulle entuudestaan tuttuja. Jotain rajumpaa ja raaempaa tapahtui tämän Lynne Ramsay -nimisen naisen kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan aikana. Se loi niin voimakkaan todellisuuden, että se lakkasi olemasta elokuva.

Oleellinen tekijä tässä muutoksessa oli Tilda Swintonin roolityö. Se on niin hieno, ettei se ole enää edes taidokas: se on osmoottinen. Hän oli Eva, ja minä olin Eva, sillä osmoosi jatkui katsomon puolelle asti. Kokemus oli niin voimakas, että lähtiessäni teatterista minä hetkittäin luulin, että tämä oli tapahtunut minulle. Unohdin, etten se ollutkaan minä. Kun lähes siniseltä taivaalta puhkesi piiskaava raemyrsky, tuntui kuin se olisi rangaistus minulle siitä, että olin kasvattanut maailmaan sellaisen hirviön. Menin kahvilaan ja tilasin kahvin, ja melkein itketti kun barista hymyili ja suostui tekemään sen minulle, sen sijaan että olisi heittänyt kuumat maidot naamalleni.

Kevin tiesi, että katsomossa istui Evan vastahakoinen sukulaissielu, väistelijä ja yksityisyytensä mustasukkainen vartija. Hän tunnisti minut, tiesi että jotain on tehtävä ja teki mitä hänellä on tapana tehdä. Juuri kuten ihmiset toimivat.

*

Kolumnisti Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, jonka mielestä turvallinen etäisyys tuntemattomaan ihmiseen on kolme metriä.

Image 4/2012

Kirjoittajan muut kolumnit

Julkaistu: 27.4.1995