Apu

Elämä palaa saaristoon: kevät on meren äärellä vaikuttava tapahtuma



Elämä palaa saaristoon: kevät on meren äärellä vaikuttava tapahtuma

Vaikka olosuhteet ovat vielä talviset, alkaa elämä palata luodoille. Ulapalla ui kyhmyjoutsenpariskunta, ja jään reunalla lepäilee isokoskelopari keräämässä voimia viimeiselle taipaleelle pesimäpaikalleen.
Teksti Timo Nieminen
Kuvat Timo Nieminen

Sumu peittää maiseman, kun potkaisemme potkukelkat takana kulkevine ahkioineen liikkeelle meren jäälle, jota peittää kova lumikerros. Seuraava saari häämöttää juuri ja juuri nähtävissä. On kuin kulkisi pussissa. Toki taskussa on kompassi kaiken varalta, mutta reitti kymmenen kilometrin päähän ulkosaaristoon on tuttu.

Merikotka lentää sumussa vakain siivin eteenpäin. Minne lie iso lintu matkalla? Välillä tulee pitkiä huikosia ettei kotkalla ole mitään kiinnekohtaa näkyvissä. Linnulla taitaa olla parempi paikallistuntemus kuin meillä, maan ja jään pintaan sidotuilla.

Seuraavan päivän koittaessa sumu on haihtunut, mutta sen vaikutukset näkyvät: puiden oksat, tyrnipensaat, ruo’onkorret, kaikki ovat lasinkirkkaan jääkerroksen peitossa sumupisaroiden jäädyttyä niihin. Vastavaloon maisema kimaltelee melkein silmiinkoskevan kirkkaasti.

Tuulenviri herää ja saarista alkaa kuulua heleä kilinä, kun tuuli heiluttelee oksia toisiaan vasten ja pudottelee jäänpalasia alas. On kuin sadat triangelit helähtelisivät kaikkialla.

Potkuttelemme kelkoilla kevyesti saarten lomitse kilometrin päässä siintävälle luodolle, jonka takana sula meri näkyy tummansinisenä viiruna. Tuuli on piirtänyt jään pintaan lumesta aaltoilevia kaaria ja pehmeitä kinoksia. Toisaalla se on tiivistänyt lumen potkukelkan kestäväksi kentäksi ja kelkka kulkee kevyesti.

Meren voima tuntuu

Luodon laelta avautuu aava meri silmänkantamattomiin. Tuuli on kiihtynyt navakaksi ja aallot vyöryvät mereltä päin saaren reunaa kiertävän jään reunaa kumeasti jymähdellen. Vesi pärskähtelee useiden metrien korkeuteen. Matala jyminä kantautuu kilometrien päähän. Meren voima tuntuu tärähtelevässä kalliossa asti.

Komea merikotka kauhoo suurilla siivillään kohti metsäistä saarta. Se on kuin taivaalle heitetty räsymatto tai ladonovi, joiksi sitä kuulee joskus kutsuttavan. Merikotkat ovat lisääntyneet ilahduttavasti lähes sukupuuton partaalta, pääasiassa asialle omistautuneiden järjestämän talviruokinnan ansiosta.

Ilta painuu mailleen selkeänä ja tyynenä. Tähtien syttyessä tuikkimaan pakkanen kiristyy. Veteen ilmestyy riiteneulanen, joka saa kavereikseen uusia ja ne kasvavat yhteen. Riite leviää ja uuden jään reuna alkaa edetä kohti ulappaa.

Varisjään aika

Aamun valjetessa aurinkoisena säteet pyyhkivät ohuen jääpeitteen silmänkantamattomiin saaneen meren pintaa. Uusi, ohut teräsjääkenttä avautuu horisonttiin asti. Lähes puuttomat saaret ja luodot nousevat lumisina mustasta jäästä muodostaen vaikuttavat kontrastit.

Loivat mainingit ovat lohkoneet jäätä puolimetrisiksi, sinimustiksi laatoiksi, joiden väliset saumat ovat huurteesta valkoiset. Juuri jäätynyt meri on sanomattoman kaunis, mutta vaarallinen. Kaksi varista laskeutuu jäälle, niille paksuus on riittävä. Ohutta jäätä, joka juuri kestää variksen painon, sanotaan varisjääksi.

Ulapalla kyntää merta rahtialus, jonka kulkua ohut jää ei haittaa. Se näyttää nousevan kellumaan aavemaisesti ilmaan, kuten myös saaret sen edessä. Kaikki leijuu ilmassa meren yllä. Kyseessä on kangastusilmiö, joka syntyy ilman erilämpöisissä kerroksissa taittuvasta valosta.

Merivesi vaatii jäätyäkseen enemmän pakkasta kuin järvet

Merellä on täysin hiljaista, mitä korpin ronkahdus vain korostaa. Saaren ohuessa lumipeitteessä näkyy ketun helminauhamainen jälkijono, kun tuuheaturkkinen eläin on jolkotellut niukkaa talvista ravintoa etsiessään.

Uloimpien saarten välillä kulkee paksun, lumipeitteisen jään ja yöllä jäätyneen, ohuen ja mustan jään raja. Mereltä vyöryvät loivapiirteiset mainingit tunkeutuvat paksun jään reunasta sen alle ja saavat jäänkin aaltoilemaan sadan metrin matkalla reunasta. Jää lohkoutuu pitkiksi, parin metrin levyisiksi lohkoiksi, joiden saumoihin nousee lunta ja huurretta valkoisiksi harjanteiksi. Se haurastuttaa jäätä ja saa sen vaaralliseksi kulkea.

Taivas vetäytyy ohuiden hahtuvapilvien verhon taakse. Sininen taivas ja aurinko kuultavat pilven läpi ja heijastuvat harmaasta teräsjäästä. Meri on kuin valtava mosaiikki, jonka sävyt vaihtuvat alinomaa valon myötä.

Useimmiten meri saa jääpeitteen tammikuussa. Kevätauringon paisteessa suola saa sen haurastumaan järvien jäitä nopeammin, joten merellä jäiden kesto on lyhyt. Viime talvina jäätilanne on ollut huono ja saaristossa liikkuminen vaikeaa.

Ulkosaariston talvi on vähäluminen ja jäätäkin on niukasti. Monena talvena ulkosaaristo pysyy avoimena koko pakkaskauden. Merivesi vaatii jäätyäkseen enemmän pakkasta kuin järvet, sillä veden suolapitoisuus laskee jäätymispistettä.

Keväiset äänet

Tuuli ja lämpö saavat jään murtumaan tuhansiksi lautoiksi ja avovesialueet laajenevat. Jäänreunan tuntumaan on saapunut satoja vesilintuja. Suurin osa niistä on koskeloita, sotkia ja haahkoja, mutta seasta voi löytää myös kuikkia, silkkiuikkuja ja mustalintuja. Taivaalla viheltävät telkkien siivet niiden saapuessa monisatapäisinä parvina pohjoisille pesimäseuduilleen.

Keväiset äänet valtaavat saariston. Parvi lokkeja laskeutuu siivet välähdellen jään reunalle. Merilokki kajauttaa kumeasti ”glaoo” ja kala- ja harmaalokkien kaklatus kiirii kilometrien päähän. Valkoinen jääkenttä heijastaa taivaalla liitävien lokkien alapuolet häikäisevän valkoisiksi.

Neljä suurta lintua laskeutuu uloimmalle luodolle. Merihanhet tutkivat ympäristöään, mutta ravinnon löytäminen näin varhain on vaikeaa. Ne syövät pääasiassa ruohoa, mutta sitä ei vielä ole. Linnut nousevat siivilleen ja suuntaavat mantereelle – kenties lumesta vapautuneilta sänkipelloilta löytyisi nokkaanpantavaa.

Isokoskeloita.

Koskelot ovat karaistuneita lintuja

Taivaanrannasta lähenee pitkä jono mustia lintuja. Merimetsot eivät kuulu pidetyimpien lintujen joukkoon, sillä ne saalistavat osin samoja kaloja kuin kalastajat ja niiden pesimäluodot värjäytyvät valkoisiksi ulosteista. Merimetso metsästettiin Suomesta sukupuuttoon 1700-luvulla, mutta se on palannut ja saanut uudelleen hyvän jalansijan saaristoomme.

Kaksi kyhmyjoutsenta ui saarten välisessä salmessa ja kurkottaa pitkällä kaulallaan pohjasta vesikasveja ruuakseen. Matalien vesien jäätyessä ne ovat pulassa, sillä ne eivät pysty sukeltamaan ruokaa kaulansa mittaa syvemmältä. Silloin niiden on palattava etelämmäs – jos ehtivät.

Merellä ui isokoskeloita, jotka kuuluvat varhaisimpiin kevätmuuttajiimme. Koskelot ovat karaistuneita lintuja ja niille riittää pienikin avovesialue, mistä ne pääsevät pinnan alle kalastamaan. Koskelo tähyilee saalista painamalla päänsä vedenpinnan alle ja saaliin havaittuaan pulahtaa sukelluksiin. Taitavana kalastajana sillä on pintaan noustuaan usein kala sahanteräreunaisessa nokassaan.

Kevään enteitä on päivä päivältä enemmän ja luonnossa riittää tarkkailtavaa. Saaristo näyttää monet kasvonsa vapautuessaan talven puristuksesta. Auringon kilo sulana välkehtivässä vedessä tuo mieleen jo kesän.

Julkaistu: 18.3.2018