Terveys ja hyvinvointi
Apu

Elämä kantaa

Elämä kantaa

Maailmassa ei ole mitään niin pahaa, etteikö siitä selviäisi, jos vain itse niin päättää, sanoo yrittäjä Tarja Malmström. Hänen lapsuuttaan varjosti silmitön väkivalta, turvattomuus sekä Eerika-tapauksen tavoin lastensuojeluviranomaisten laiminlyönnit. Nyt Tarjan tarinasta on tekeillä kirja.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Eräänä päivänä aviomies päättää vitsailla. Hän on laittamassa vyötä housuihin, kun vaimo kävelee ohi. Mies nappaa vyönsä, heittää sen naisen yli tämän vyötärölle ja vetää vyön avulla lähemmäs halatakseen.

Nainen jähmettyy, jäykistyy. Jostain syvältä kumpuaa lapsuuden muisto: nahkavyön tuoksu ja sen aiheuttama kipu, kun aikuinen mies silmittömässä raivossaan hakkaa lasta vyöllään. Toisena päivänä nainen nappaa ohimennen jääkaapista jugurttipurkin ja on juuri avaamassa sitä, kun purkki pysäyttää katseen ja mielen. Purkki putoaa lattialle. Muistot ovat taas läsnä, yksi pieni hetki, pieni mitätön arjen tapahtuma nostaa esiin toisen piinaavan hetken lapsuudesta. ”Eräänä aamuna Tarja käveli pelokkain askelin kolmannen kerroksen makuuhuoneesta portaita alas kohti alakertaa, jossa keittiö ja sijaisvanhempien makuuhuone sijaitsi. Sijaisisä oli keittämässä aamukahvia ja Tarja kysyi: ”Saanko tänäänkin selkään?” ”Et tänään, saat tänään Ville Vallaton -jugurttia”. Tarja käveli jääkaapille ja otti kädet täristen Ville Vallaton -jugurtin ja söi sen keittiön pöydällä kiltisti peläten iskuja. Sijaisisä ei lyönyt sinä aamuna.” (Teksti lainattu vielä julkaisemattomasta kirjasta.)

Tarja Malmström selvitti välinsä menneisyyden kanssa käymällä lapsuutensa jokaisessa tapahtumapaikassa.

36-vuotias Tarja Malmström on projektikoordinaattori ja yrittäjä, kahden menestyneen yrityksen toimitusjohtaja. Hän aloitti hevoskasvattajan uran vuonna 2006 ja nousi vuonna 2010 julkisuuteen hevostensa ansiosta. Hänen hienosukuinen Asherah Ishtar -tammansa on synnyttänyt kaksi varsaa, ja molempien isä on maailman kuuluisin kouluratsu, ME-ori Moorlands Totilas. Nyttemmin Tarja on luopunut hevosista ja perustanut brändäystä ja suhdetoimintaa tarjoavan Connection4 Oy:n. Hevosten lisäksi Tarja on tullut julkisuuteen myös avosuhteestaan Pertti ”Nipa” Neumanniin, mutta pari on jo eronnut. Tarja on nähnyt Helsingin VIP-kuviot ja esiintynyt julkkispalstoilla, mikä kaikki loi nykyiselle työlle tärkeää suhdeverkostoa.

Myös musiikki on tärkeää. Haastattelun jälkeisellä viikolla Tarja on lähdössä Albaniaan tekemään musiikkivideota Saksassa asuvalle albanialaiselle Alida Dukalle, joka tunnetaan Keski-Euroopassa nousevana tähtenä. – Lähden musiikkibisnekseen siis Saksan, en Suomen kautta. Teen usein asioita eri tavalla kuin muut ja se saattaa suututtaa. Mutta mikään ei muutu, jos joku ei uskalla asioita muuttaa. Jonkun pitää raivata tie, Tarja miettii.

Yksi raivaus on Tarjan elämästä kertova kirja, jolle on juuri löydetty kustantaja. Julkaisuajankohdaksi tähdätään kevättä 2016 ja kirjan haamukirjoittajana toimii free-toimittaja Juha Kurvinen. 

– Valitettavasti en itse pysty lukemaan kirjaani. Asioista voin kyllä kertoa, mutta en lukea. Vältän lasten kaltoinkohteluun liittyviä lehtijuttuja, sillä pystyn menemään liian konkreettisesti lapsen tunnemaailmaan, sen kivun ja psyykkisen väkivallan sisälle, Tarja kertoo.

Vaikea hetki oli toukokuussa 2012 äitienpäivän jälkeisenä maanantaiaamuna, kun jokaisen lehden lööppi huusi kahdeksanvuotiaan Eerikan järkyttävää kuolemaa. 

– Myös minä olisin voinut olla Eerika. 

Tarja syntyi vuonna 1978 pääkaupunkiseudun kupeessa sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Sisko oli kolme vuotta vanhempi, veli kuusi. Vasta 16-vuotiaana Tarja sai kuulla, että hänellä on myös toinen isosisko, jonka isä oli pakottanut muuttamaan pois, äidinäidille. Lapsuuden arki oli riitaa, turvattomuutta, laiminlyöntejä, päihteitä, väkivaltaa. Vanhemmat katosivat päiväkausiksi ryyppyreissulleen ja lapset jätettiin oman onnensa nojaan. Huolestuneet naapurit tekivät lukuisia lastensuojeluilmoituksia, tuloksetta.

– Ensimmäinen muistikuvani on pinnasängystä ja nälästä. Kolmevuotias sisko etsii ruokaa, mutta veli ei enää viitsi, koska isompana tietää, ettei sitä kuitenkaan ole. Luulin pitkään siskoani äidikseni, koska hän oli ainoa, joka piti minusta huolta. Pienen tytön vanhemmilla oli kiivas on–off-suhde. Eräänä päivänä äiti toi mies-ystävänsä kotiin, isä sai tästä vihiä, otti vasaran ja tunkeutui asuntoon. Hän hakkasi vasaralla miehen henkihieveriin, lasten silmien alla. – Muistan tapahtuneesta verilammikon, veli enemmän. Meidät otettiin vihdoin huostaan, mutta tämän se vaati: jonkun piti ensin suurin piirtein kuolla. Jos verrataan tilannetta Eerikan tapaukseen... 35 vuodessa kehitys on tämä. 

Miksei hätääntyneiden naapureiden lastensuojeluilmoituksiin reagoitu?

– Halusin aikuisiällä kysyä samaa, mutta kaupungin lastensuojeluyksikkö työnsi ovesta ulos eikä halunnut vastata kysymyksiin. Myöhemmin sain puhelun eläkkeelle jääneeltä lastenvalvojalta. Hän oli lukenut minusta lehdestä ja oli helpottunut siitä, että voin kaikesta huolimatta hyvin. Hän kertoi, että olimme olleet hänen työhistoriansa rankin lastensuojelutapaus. – Hän antoi joitain syitä: viranomaisten kädet on sidottu, lainsäädäntö on pelkkää peetä ja asiat vain siirtyvät mappi ö:hön. Emme olleet lapsia vaan tavaroita, joita siirreltiin paikasta toiseen. Toivottavasti kirjan ja tarinani avulla alettaisiin vihdoin keskustella lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista. Mikään ei ole tuntunut muuttuvan. 

– Lapsuuteni tapahtumat ovat tehneet minusta sen, mikä tänä päivänä olen, Tarja Malmström sanoo.

Äiti lähti omille teilleen, isä joutui vankilaan. Lapset kiikutettiin perhehelvetin keskeltä kunnan lastenkotiin: ympärillä oli enemmän tai vähemmän häiriintyneiden lasten sirkus, ventovieras paikka ja ventovieraat ihmiset. Hoitopaikassa ei ollut tarpeeksi henkilökuntaa eikä toimivaa organisaatiota, meno oli kuin villissä lännessä. – Jo kaksivuotiaana piti opetella pitämään puoliaan. Sitä taistelua kesti kahdeksan kuukautta. Äiti väittää, että hänet pakotettiin allekirjoittamaan luovutuspaperit, mutta tiedä sitten, mikä on totuus. 

Löytyi sijoitusperhe, mutta sijaisäiti koki raskaaksi kolme traumatisoitunutta lasta. Jo kuukauden päästä hän halusi päästä tytöistä eroon. Isoveli adoptoitiin perheeseen, siskokset palautettiin lastenkotiin. 

– Sijaisperheelle ei siis kerrottu halaistua sanaa siitä, mitä me lapset olimme kokeneet ja nähneet. 

Lastenkoti pähkäili tytöille uutta sijoituspaikkaa. Kuvioon ilmaantui espoolaispariskunta, joka haki adoptoitavaksi kahta lasta, mielellään sisaruksia. He olivat pitkään yrittäneet saada omia lapsia siinä onnistumatta. Kaikki näytti aluksi hyvältä, mutta sisarusten paha olo alkoi purkaantua käytöshäiriöinä. Tämä oli liikaa perheen isälle, jonka mielenterveys alkoi järkkyä. Kun sanat loppuivat, alkoi systemaattinen ja päivittäinen hakkaaminen. Perheen äiti roikkui jatkuvasti tyttöjen hiuksissa. Mies pahoinpiteli lyömällä, hakkaamalla remmillä ja risuilla, paiskomalla ja heittämällä pitkin seiniä. Lopulta pahoinpitely meni niin järjestelmälliseksi, että sille ei tarvittu enää syytä. – Kun sinua hakataan tai käytetään seksuaalisesti hyväksi, ruumis on läsnä, mutta mieli poistuu paikalta. Sinä vain… katoat. Sen siitä opin. Pienikin lapsi muistaa kaiken erittäin negatiivisen, sillä se jättää niin vahvan jäljen. Aistit terävöityvät, koska koko ajan joutuu olemaan valppaana. – En tiedä kuka teki aloitteen, mutta noin puolen vuoden kuluttua meidät haettiin pois. Ja sitten siskon kanssa vasta oltiinkin kipeitä.

Sisarukset pääsivät uuteen lastenkotiin, kodinomaiseen Virkkalaan, josta jäi hyvät muistot. Tytöt päätettiin kuitenkin erottaa, sillä he ruokkivat kilpaa toistensa traumoja. Kummallakin diagnosoitiin stressipohjainen sydämen sivuääni. Fysiikka rupesi puskemaan stressiä ulos. – Sisko lähti adoptioperheeseen. He saivat sisäänpäin kääntyneen, nukkemaisen kauniin seitsemänvuotiaan tytön, jolla oli ollut ”vähän ongelmia kotona”. Minä jäin lastenkotiin. Ainoa psyykkinen apu tilanteessa oli se, että pelkotilojen takia pääsin öisin hoitajan viereen nukkumaan. Hoitaja oli sydämellinen nainen, josta tuli myöhemmin lastenkodin johtaja. Vasta aikuisena Tarja kuuli, ettei myöskään lastenkodille ollut kerrottu tyttöjen taustoista tai sijaisperheessä puoli vuotta kestäneestä, päivittäisestä pahoinpitelystä. – Joku siitä kuitenkin tiesi ja kirjoitti raportit. Joku löi niihin papereihin leimat. Paperit eivät silti koskaan jatkaneet lapsen mukana matkaa. Kaikki kuitenkin kasattiin samaan nippuun, jonka kävin aikuisena hakemassa Pelastakaa lapset ry:stä. Annoin sen adoptiovanhemmille luettavaksi.

Viisivuotiaana Tarja adoptoitiin hyvään perheeseen. Erityisopettajina Eevalla ja Markulla oli ammattiosaamista haastavista lapsista. Siinä vaiheessa lapsi oli jo syvästi traumatisoitunut.

Tarjan mukaan eräs ”viranomaistäti kävi virkansa puitteissa muutaman kerran voivottelemassa tytön levottomuutta”, mutta ei maininnut sanallakaan, että lapsella oli syy ongelmiinsa ja pelkotiloihin.

– Aloin valvoa ja huutaa yöt läpeensä. Oli lapsi, joka ei nuku ja huuto, joka ei lopu. Ja miksi ei nuku? Koska lapsi ei luota ympäristöönsä. Nukkuminen oli minulle vaikeaa parikymppiseksi asti, ja uni oli aina kevyttä koiranunta, painajaisia. Öisiin pelkotiloihin liittyi vasta aikuisiällä vahvistunut tieto, että lapsen kehoon oli kajottu tämän ollessa alle kaksivuotias. – Pikkuhiljaa luottamus alkoi herätä. Enää ei lyöty, pahaa ei tapahtunut. Elettiin normaalia arkea, tosin tämä lapsuusvaihe on edelleen aika pimennossa. Olin poikamainen ja vihasin mekkoja. Itsetunto oli nolla, samoin oman kehon hyväksyminen. 

– Koulut ja sosiaaliset suhteet olivat vaikeita. Maailmankuvani oli ”silmä silmästä ja vahvat pärjää”, eikä se  istunut koulukavereiden maailmaan. Oli myös opittava, ettei väkivalta ole ratkaisu ja normien noudattaminen kuuluu yhteiskuntaan.  Adoptiovanhemmat olivat tukipilari eheytymiseen, vaikka kovimman työn joutuikin tekemään itse. – Hyvä itsetunto, itsekunnioitus – kaikki on itse opeteltua. Samoin sosiaalinen kanssakäyminen; miten tavataan uusia ihmisiä, kuinka rakennetaan ihmissuhteita.

Teini-iässä ahdistus alkoi purkautua muun muassa  itsemurhayrityksen kautta.

– Mutta matkalla sairaalaan tajusin, ettei sentään… ei näin. Oli siis kaksi sisarusta, samoista lähtökohdista, mutta erilaisin lopputuloksin. Sisko valitsi aikanaan pahemman tien: hän keräsi ja sulki kaiken sisäänsä, päätti unohtaa. Tarja huusi ja raivosi tuskansa ulos. – Minut pelasti hyvä itsesuojeluvaisto, sillä inhoan päihteitä. Sisko alkoholisoitui ja putosi lopulta kadulle asti. Olisiko lopputulos ollut erilainen, jos tausta olisi kerrottu ja sisko kiikutettu ajoissa psykologille?

Kun Tarjan biologinen isä pääsi vankilasta, hän perusti uuden perheen, teki kolme lasta lisää ja myöhemmin erosi. Tarja tapasi isänsä viimeksi 16-vuotiaana eikä tiedä tämän kuulumisia. 

Vuonna 2008 Tarja tapasi uudessa liitossa ja uudella paikkakunnalla asuvan biologisen äitinsä, lapsuudessa kadonneen isosiskonsa sekä uuden velipuolensa. Sisko tarjosi yrityksessään töitä, Tarja tarttui ehdotukseen ahnaasti ja teki työstä lopulta itselleen turvapaikan. – Tein töitä kuin hullu ja minusta tuli siisteyden suhteen jopa ylineuroottinen. Kampasin asiakkaiden mattojen hapsutkin. 18-vuotiaana Tarja osti sisarensa yrityksen ja perusti myöhemmin myös hevostilan. Mies, tulevien lasten isä, astui elämään 2003. Ensin syntyi tytär, myöhemmin poika ja lasten kautta valtava suojeluvaisto. Tarja ei pitänyt edes siitä, jos joku vieras vaihtoi lapselle päiväkodissa vaipan. – Oli haastavaa elää kanssani, koska halusin hallita kaikkea. Lopulta tajusin, että alan mennä asioissa liian ääripäähän.

Lasten takia oli selvitettävä välit menneisyyden kanssa. Tarja teki elämästään aikajanan ja kävi konkreettisesti jokaisessa paikassa, prosessoimassa muistoja. – Soitin myös espoolaispariskunnalle, jossa olin lapsena sijoitettuna. En hakenut anteeksipyyntöä, vain ymmärrystä heidän teoilleen. Minulle riitti, että tapahtuneesta huolimatta pystyin itse eheytymään. Pariskunta oli eronnut, nainen oli alkoholisoitunut ja itki koko puhelun hysteerisesti. Tapahtumat olivat haavoittaneet myös naista. Miehelle Tarjan yhteydenotto oli sokki, mutta tämä pysytteli puhelun aikana suht neutraalina. – Syyllisyys paistoi sanojen takaa, mutta aloin nähdä heitä myös uhreina. Oli toiveet omasta perheestä, sitten tuleekin kaksi kipeää lasta, kaikki menee mönkään. Ei ketään pitäisi laittaa tuollaiseen tilanteeseen! Lopulta jouduin rauhoittelemaan, etten ole tekemässä rikosilmoitusta. Se oli siis se hädän syy. Että nyt se kaikki tulee julki. 

– On kysytty, että ”mitä jos saisit elää elämäsi uudelleen niin, että nuo lapsuuden ikävät tapahtumat jäisivät pois”. En suostuisi siihen, sillä ne ovat tehneet minusta sen, mikä tänä päivänä olen: itseeni tyytyväinen, onnellinen. On myös oltava kiitollinen siitä, että selvisin siitä väkivallasta hengissä ja terveenä, sillä yksikin lyönti olisi voinut vahingoittaa pahasti. Yksi Tarjalle tärkeistä mietelauseista tulee psykiatri Carl Gustav Jungin suusta: ”En ole sitä, mitä minulle tapahtui vaan sitä, millaiseksi valitsin tulla.”

– Tämä on viestini samassa tilanteessa eläville: maailmassa ei ole mitään niin pahaa, ettei siitä selviäisi, jos vain itse niin päättää. Elämä kantaa. ●

Teksti Eve Hietamies, kuvat Petri Mulari

Julkaistu: 22.9.2015