Kun Pekka Kiviharju, 75, päätti aikoinaan ryhtyä opettajaksi, yksi syistä juonsi hänen omilta kouluajoiltaan.

− Sain yhtenä syksynä matikan kokeista 10, 10, 10− ja 8. Eikös tuo mokoma opettaja antanut minulle todistukseen kahdeksikon. Silloin ajattelin, että jos minusta tulee opettaja, tällaista vääryyttä en tee ikinä kenellekään. Ja sen olen kyllä pitänyt, Pekka Kiviharju kertoo.

Liikunta ja urheilu olivat Kiviharjulle tärkeitä jo nuoresta asti. Alun perin hänestä piti tulla voimistelunopettaja. Kaksi kertaa hän kävi Helsingissä pääsykokeissa, mutta ovet jumpalle eivät auenneet.

− Olin huono pallopeleissä, vaikka muuten olisikin sujunut.

Ylioppilaskirjoituksissa Kiviharju kirjoitti matematiikasta laudaturin, jolla pääsi suoraan ilman pääsykokeita opiskelemaan matematiikkaa Helsingin yliopistoon. Opiskelujen aikana tie lähti kulkemaan siihen suuntaan, että matematiikan lisäksi täytyy lukea myös fysiikkaa ja kemiaa, niin voi päästä opettajaksi.

Valmistuttuaan vuonna 1972 Kiviharju sai saman tien Hauholta määräaikaisen opettajanviran, joka vakinaistettiin pari vuotta myöhemmin. Samassa, peruskoulu-uudistuksen myötä Hauhon yläasteeksi muuttuneessa koulussa, Kiviharju teki koko 35-vuotisen työuransa.

Synnyin- ja kotikaupungissa Hämeenlinnassa avautuvien opettajanvirkojen hakeminen jäi, kun hän vertaili omaa tilannettaan hämeenlinnalaisten opettajien kertomuksiin.

− Matikanopettajien illoissa heiltä kuuli, että Hämeenlinnassa rahojenkäyttö oli niin nihkeää, että fysiikan ja kemian välineitä ei meinannut saada hankittua. Hauholla sai tilata mitä vaan, rahasta ei ollut pulaa. Silloin totesin, että täältä ei kyllä kannata lähteä pois.

Pekka Kiviharjun mielestä opettajan työssä parasta oli tunne siitä, että hän ja opettamansa luokka olivat luokkahuoneessa kaksin.

− Vaikka siellä oli monta oppilasta, koin sen aina niin että meitä oli kaksi: minä ja luokka. Minulla oli jostain syystä sillä lailla helppo opettajanura, että kaikki sujui niin helposti ja luontevasti, Kiviharju pohtii.

Kiviharjun mukaan hyvän opettajan ei tarvitse pitää kuria, ja hän nauttii työstään.

– Joka aamu on helppo lähteä töihin. Ei siinä muuta tarvita, loppu sujuu ihan itsekseen.

On helppo uskoa, että Pekka Kiviharju on elänyt kuten opettaa. Kiviharjujen kodin jääkaapin ovessa on magneetti, jossa liitutaululla on teksti ”opettaminen on sydämen asia”.

Työuransa aikana Pekka Kiviharjun ei tarvinnut juuri vaivata päätään eläkeasioilla. Eläkkeelle jäämisen ajankohta oli pitkään tiedossa, sillä suurin päätös oli tehty jo 1980-luvun lopussa. Tuolloin nelikymppisen Kiviharjun piti valita, pitääkö hän opettajan ammatillisen 60 vuoden eläkeiän vai siirtyykö uuteen, yleisen eläkeiän mukaiseen järjestelmään. Siinä olisi voinut siirtyä puolikkaalle työajalle 58-vuotiaana, mutta samalla töissä olisi pitänyt jatkaa 63-vuotiaaksi asti.

− Kun valinta piti tehdä, ei yhtään tiennyt, kuinka raihnaisessa kunnossa silloin kuusikymppisenä on. Kaikki suosittelivat silloin, että kannattaa ottaa se vanha. Sen mukaan sitten mentiin. Kun se 60 vuotta tuli täyteen, oikein harmitti, että tuli iso houkutus lähteä eläkkeelle. Vieläkin on kunto niin hyvä, että voisi olla vaikka opettajana, Kiviharju naurahtaa.

Kiviharju olisi voinut jäädä eläkkeelle jo jouluna, mutta ei halunnut jättää hyviä oppilaitaan kesken lukuvuoden ja teki töitä kevääseen asti. Työuraa olisi voinut jatkaa vielä sen jälkeenkin, mutta Kiviharju valitsi mieluummin yhteiset eläkepäivät niin ikään 60-vuotiaana eläkkeelle päässeen vaimonsa kanssa.

− Ajattelin, että mitä tässä nyt ruveta tekemään ylimääräisiä vuosia. Kivampi olla yhdessä eläkkeellä heti alusta lähtien.

Nykypäivänä 60 vuoden eläkeiät alkavat olla kaukainen muisto ja tulevaisuudessa paine on pidentää työuria lähemmäksi 70 vuotta. Pekka Kiviharjun näkemyksen mukaan opettajan työtä voi hyvin pystyä tekemään seitsemänkymppiseksi asti, kunhan pitää omasta kunnostaan huolta. Hänen mielestään työurien pidentämisestä olisi pitänyt sopia jo kauan sitten, ennen oman työuransa alkua.

− Varmaan jo 1960-luvulla oli tiedossa, että ihmisen elinikä kasvaa tulevaisuudessa. Jo silloin olisi pitänyt laittaa jotenkin prosentuaalisesti, että samassa tahdissa nousee myös eläkeikä. Vaikka puoli vuotta kerrallaan. Se ei olisi tuntunut niin kirpeältä, jos se olisi noussut hissun kissun tasaiseen, vähän kuin polttoaineen hinta.

Taloudellisesti eläkepäivät ovat vastanneet Pekka Kiviharjun odotuksia. Keskusteluista vanhempien kollegoiden kanssa hänellä oli käsitys, että työuran aikainen nettopalkka vastasi kutakuinkin bruttoeläkettä.

− Niihin aikoihin se kaksi kolmasosaa piti aika hyvin kutinsa.

Vuosituhannen vaihteessa vapaaehtoiset eläkevakuutukset olivat varsin yleisiä. Myös Pekka Kiviharjulla oli sellainen, mutta eläketurvan kannalta se ei ollut mitenkään välttämätön.

− Sitten kun se laukesi, ne rahat vaan sijoitettiin johonkin muuhun. Ei sitä periaatteessa olisi tarvinnut. Nykytilanne voi olla jo vähän toinen.

Pekka ja Satu Kiviharjulla on neljä lasta, jotka ovat vielä työuriensa alkupuolella tai korkeintaan puolivälissä. Heidän kohdallaan tulevaan eläkeikään ja tulevan eläkkeen määrään liittyy huomattavasti suurempia kysymysmerkkejä.

− Aina välillä olen ajatellut, että toivottavasti pojat osaisivat mahdollisuuksiensa mukaan pistää rahaa jemmaan. Ettei sitten kävisi köpelösti. Kaikilla on nyt hyvät työpaikat ja riittävä palkka. Eiköhän niilläkin eläkkeillä kuitenkin pärjää. Itselläkin jää enemmän säästöön kuin mitä sieltä tulee, vaikka sen pitäisikin olla niin päin, että sen mitä on saanut säästettyä, saisi pikkuhiljaa kulutettua loppuun. Että sitten kun kuolo koittaa, olisi puhdas peli eikä jäisi mitään jaettavaa. Mutta siihen ei pysty. Sitä on vaan sellainen säästäväinen luonne, ei osaa tuhlata sillä lailla kuin olisi mahdollisuuksia.

Kiinnostus opettajan työhön on Kiviharjun perheessä periytynyt. Esikoinen on ohjelmisto­insinöörinä Patrialla, mutta kolme nuorempaa ovat ainakin jossain vaiheessa olleet opettajan tehtävissä.

− En tiedä, ehkä kesälomat ovat saaneet alan näyttämään houkuttelevalta. Tai sitten he ovat muuten vaan ajatelleet, että tuossa voisi olla se oma ala. Ehkä siinä on vähän sattumaakin, Pekka Kiviharju toteaa.

Kuusi vuotta luokanopettajana toiminut Samuli Kiviharju, 35, arvioi isänsä positiivisen esimerkin vaikuttaneen ainakin alitajuisesti hänen uravalintaansa hyvinkin paljon.

− En muista, että isä olisi koskaan valittanut töistä tai töiden jälkeen. Aina ollut enemmänkin sitä mieltä, että se oli paras homma. Väitän, että sillä on ollut yllättävänkin iso vaikutus, vaikka valintahetkellä sitä en olekaan sillä tavalla miettinyt, Samuli Kiviharju pohtii.

Ajatukset opettajantyöstä mahdollisena urana saivat vahvistusta, kun Kiviharju hakeutui lukion jälkeen vuodeksi kouluavustajan tehtäviin työmarkkinatuella. Kokemus oli sen verran vahva, että tietojenkäsittelyn opinnot ammattikorkeakoulussa saivat jäädä, kun OKL:n ovet aukesivat Kiviharjulle vuonna 2010.

Valmistumisestaan lähtien Samuli Kiviharju on työskennellyt Lempäälässä. Kiviharjun työpaikka on nykyisessä suuria yksiköitä painottavassa koulupolitiikassa yhä harvinaisemmaksi käyvä poikkeus. Mattilan pienessä 60 oppilaan kyläkoulussa on kolme luokanopettaja ja kolme yhdysluokkaa. Kiviharjun tehtävänä on opettaa viides−kuudesluokkalaisia. Lisäksi salibandyä SM-tasollakin pelannut Kiviharju opettaa kaikille luokille liikuntaa.

Opettajantyön kuormittavuudesta on puhuttu viime aikoina paljon, ja tutkimukset kertovat alanvaihtoa harkitsevien opettajien määrän kasvusta. Samuli Kiviharju ei koe painetta vaihtaa alaa.

− Ymmärrän täysin niitä opettajia, jotka kokevat työn kuormittavaksi ja harkitsevat alanvaihtoa. Olen itse sillä tavalla onnekkaassa asemassa, että meidän pienessä kyläkoulussamme osa niistä kuormittavista asioista ei nouse samalla tavalla esiin. Totta kai työssä viihtyminen vaatii monta asiaa. Itselläni ihan työtehtävistä työyhteisöön kaikki on viimeisen päälle sillä tavalla, että tykkään ja nautin kovasti.

Pekka Kiviharju teki 35-vuotisen työuransa samassa koulussa. Myös Samuli Kiviharjulla voi olla periaatteessa mahdollisuus samaan, vaikka kyläkoulun tulevaisuutta ei voikaan ennustaa kovin pitkälle. Hän kertoo miettineensä asiaa paljonkin. Mitään estettä yhdessä koulussa pysymiselle hän ei omalta puoleltaan näe.

− Olen kuitenkin sen verran utelias tyyppi, että vaikka en aktiivisesti pidäkään verkkoja vesillä, aina välillä kuitenkin tähyilen, mitä missäkin olisi tarjolla. Myös opetusalan ulkopuolelta, esimerkiksi sähköisten oppimisympäristöjen kehittämisestä, tulee silloin tällöin vastaan ilmoituksia, joihin olen tutustunut tarkemmin, Samuli Kiviharju kertoo.

Perhe-elämä kahden pienen lapsen kanssa pitää Kiviharjun sen verran kiireisenä, että työuran loppupuolen ja tulevien eläkepäivien ajattelulle ei ole aikaa eikä tarvetta. Tämänhetkisten tietojen mukaista tulevaa eläkeikäänsä tai eläkekertymäänsä Samuli Kiviharju ei ole tarkistanut. Käsitykset eläkeasioista ovat lähinnä opettajainhuoneessa käytyjen kahvipöytäkeskustelujen varassa.

− En ole sitä kovin paljoa pyöritellyt mielessä, mutta lähinnä sitä tulee vähän skeptisesti ja puolivitsillä heiteltyä, että pääseeköhän sitä itse koskaan eläkkeelle tai onko Suomessa siinä vaihees­sa eläkkeenmaksajia.

Varsinaisia eläkesäästöjä hän ei ole mahdollisen pienemmän eläketurvan täydentämiseksi tehnyt, vaikka tietynlainen tulevaan varautuminen onkin iskostunut mieleen.

− Säästämistä tulee harrastettua sen mitä ehtii ja kerkeää, mutta tällä hetkellä se ei ole kovinkaan aktiivista toimintaa, Kiviharju toteaa.