Lapsuuden kesät vietin sukulaisteni luona syntymäseudullani Turussa. Sinne saavuttuani jouduin aina kiusatuksi, koska puhuin uuden kotikaupunkini Tampereen venyvää kiältä. Sitä pidettiin hölmönä. Kun syksyllä palasin Turusta Tampereelle, suustani pursusi tietyst lyhy turkkulaist. Sen ansiosta sain koulun pihalla nopeasti ja säännöllisesti sekä halveksuntaa että turpaani.
Iskut opettivat vaihtamaan nopeasti puhekieltä. Äskettäin hyödyin taidosta, kun Heli Laaksonen oli kirjoittanut näytelmäänsä roolini länsisuomalaisella murteella. Syksyn ensi-illassa Tampereen
Teatterissa olen karjalaisnainen. Lapsuuden kipeistä "kielikylvyistä" saamani opit ovat nyt kullanarvoisia.
Kesiä olen viettänyt 1960-luvulta lähtien Saimaan rannalla. Jo se, että olen oppinut ymmärtämään paikallisten savolaisten elämäntavasta edes välttämättömimmän, on vienyt yli 50 vuotta.
Jatkan näyttelemistä. Eihän vanha sirkushevonenkaan opi viihtymään tallissa.
Nuorilta näyttelijöiltä odotan tasavertaista kumppanuutta. Tosin joskus huomaan jonkun ajattelevan, että pitäisikö tuolle olla jotenkin kohtelias ja antaa sen istua ensin. Mahtaako se enää kuullakaan saati ymmärtää mitään? Tämä muutos minun on ollut pakko oppia, sillä kun itse olin nuori näyttelijä, tilanne oli toinen.
1950-luvun alussa Tampereen Työväen Teatterissa pukuhuonetoverini oli eläkeiän jo selkeästi ylittänyt, mutta yleisen tavan mukaan töitä edelleen jatkanut näyttelijä Rakel Laakso. Hänellä oli tuolloin jo muistiongelmiakin, mutta en minä ikinä ajatellut hänen olevan isäni Eero Roineen ikäinen. Minulle hän oli Raku, rakas työtoveri.
Ei saa näytellä, vaan on puhuttava roolihenkilön ajatukset. TTT:n johtaja Eino Salmelainen opetti minulle perustan, joka pätee yhä parrasvaloissa.
Ensimmäisen pääroolini onnistuneessa ensi-illassa sain Salmelaiselta suuren kukkakimpun.Kortissa luki: "Eila, nyt ei saa hellittää!" Nauroin sille ääneen, mutta lopulta tajusin oppi-isäni muistuttavan minua nöyryyden tärkeydestä.
Vuonna 1996 kuollut ohjaajamieheni Vili Auvinen oli työssään äärimmäisen tinkimätön. Mitä enemmän häntä kehuttiin, sitä korkeampi oli vuori, joka hänen piti mielestään ylittää. Näin Vili ajoi itsensä loppuun. Hänen olisi pitänyt oppia myös hölläämään, vaikka pakosta. Minä sen opin.
Ja myös sen, kuinka tarpeellista ihmiselle on terve itsetunto.
Näyttelijä on perso kiitokselle. Hän uskoo kaikki kehut.
Haukutkin hän ottaa tosissaan ja muistaa pitkään. Näistä ominaisuuksista en teatterilaisena ole oppinut pääsemään eroon.
Minulla on kaikkiaan kuusi rakasta lastenlasta. Usein he soittavat ja pyytävät: Lähdetkö ulos syömään, mummi? Kyllä, vastaan. Jokaisessa tapauksessa kutsuun toki sisältyy myös kustannuspuoli, mutta hyvin mielelläni minä aina aterioinnin päätyttyä ymmärrän tarjoutua laskun maksajaksi. Opin sen jo heti, kun ensimmäisen kerran tulin mummoksi.
teksti Hannu Koskela
kuva Petri Mulari
