Apu

Eila ja Liisa Roine ikääntyvät iloisesti

Eila ja Liisa Roine ikääntyvät iloisesti

Teatterineuvos Eila Roine ja näyttelijä Liisa Roine kokivat vanhempiensa kautta sekä ikääntymisen surut että ilot, sillä heidän isänsä menehtyi kuusikymppisenä ja äiti eli lähes satavuotiaaksi. Syksyllä sisarukset ruotivat vanhenemisen vivahteita näyttämöllä.
Teksti Hannu Koskela
Mainos

On kesä 1945. Näyttelijä Eero Roine kävelee käsi kädessä seitsenvuotiaan tyttärensä Liisa Roineen kanssa Hämeenkadulla. Eero Roine  on Tampereen Työväen Teatterin tähti, ja hän myös hauskuuttaa yleisöä erilaisten seurojen ja yhdistysten iltamissa. Suomi toipuu sodasta, ja kansa tahtoo iloa elämään. Siksi työt vievät Roinetta. Tahti on mieletön, mutta palkkiot niukkoja.

– Aina päästessäni isän kanssa kaksin ulos olin iloinen ja ylpeäkin. Ainoa harmi oli, että yleensä emme päässeet kerrallaan eteenpäin kuin muutaman askeleen, ennen kuin joku taas pysäytti isän, Liisa Roine kertoo.

Kaikki tuntuivat tuntevan Eero Roineen, mutta Eero Roine tunsi vain harvat juttusille pyrkijät.

– Kuin muina miehinä isä kysyi, että mikäs se sinun nimesi taas olikaan. Jos ihminen sanoi etunimensä, isä vakuutti muistaneensa sen, mutta mikäs olikaan jutustelijan sukunimi? Ja päinvastoin.

Päiväkävelyn onnelliseksi lopuksi Eero Roine ohjasi tyttärensä Hämeenpuiston rullakioskille juomaan limonadia.

– Ne olivat leppoisia tuokioita, Liisa Roine muistelee lähes 60 vuoden takaisia aikoja.

Keväällä 2014 ajan sanat ovat ikä, ikääntyminen ja vanheneminen.

– Elämän vääjäämättömät määrittäjät vetävät helposti vakavaksi, mutta miksi niitä ei sopisi käsitellä myös keveästi? Liisa Roine, 75, kysyy.

Kuin ajatustensa vakuudeksi hän nousee ensi kertaa urallaan Tampereen Työväen Teatterin estradille ruotsalaiskomediassa Vielä ehtii.

– Voin taata, että luvassa ei ole ”mummo kutoo sukkaa hämärässä” -tuntoja, vaan jotakin ihan muuta.

Näyttämön valtaa neljän anarkistisen ikäihmisen bridgeporukka, joka pursuaa särmää. Samaa ruutia on myös näyttelijöissä. Maria Aron, Jarno Hiilloskorven sekä Liisa Roineen ja hänen sisarensa, teatterineuvos Eila Roineen kvartetti tuo muassaan rapiat 300 vuotta elämänkokemusta ja jo yli 200 vuotta parrasvaloissa loistamista.

– Mikä muka on näyttelijän eläkeikä? Eila Roine, 82, hämmästelee.

– Sirkushevonen ei viihdy tallissaan. Ja jos meillä nyt treeniaikana onkin ilmennyt vähäistä kankeutta, ohjaajallamme on riittänyt sille ymmärrystä, Roine viittaa poikaansa Tommi Auviseen.

On kesä vuonna 1945. Roineiden kodissa Hämeenkadulla perheen äiti Sylvi Roine pyytää, että hänen vanhin tyttärensä, 13-vuotias Eila, ulkoiluttaisi edellisvuonna syntynyttä pikkuveljeään Eskoa.

– Kun äiti tahtoi siivota perheen 60-neliöisen huushollin, työnsin Eskon Tammerkosken rantaan ja arvelin lukevani kiinnostavaa tyttökirjaa.

Pikkuveli kuitenkin kyllästyi huomion puutteeseen.

– Hän heitteli vaunuista milloin tuttinsa, milloin nuttunsa, Eila Roine muistelee.

Iloa tuotti äidin saama tovin kotirauha. Sen sijaan oma lukutuokio tuhoutui pikkuveljen tempauksiin.

– Niin vain on aika kulunut, että tulevana syksynä tuo rakas riiviökin täyttää jo 70 vuotta.

Keväällä 2014 myös Eila Roine törmää säännöllisesti vakavilta ja lopullisilta tuntuviin ilmauksiin ikä, ikääntyminen ja vanheneminen. Kun hän vastikään näytteli Tampereen Teatterin menestysnäytelmässä Kuin ensimmäistä päivää yli 90-vuotiasta vanhainkodin asukasta, nuori mieshoitaja auttoi roolihahmon ylös vessanpöntöltä ja talutti nojatuoliin.

– Eräässä esityksessä itkuinen naisääni katsomossa surkutteli, ettei ole tiennytkään, että Eila Roine liikkuu nykyisin noin huonosti.

Teatteri ja todellisuus sekoittuvat – toisinaan myös tahattomasti.

– Kun vanha näyttelee vanhaa ja yrittää ylisuuresti korostaa iäkkyyttä, siitä ei synny mitään uskottavaa, Eila Roine sanoo.

– Eihän humalaistakaan näytellä niin, että heilutaan näyttämön laidalta toiselle. Kännissä oleva ihminen päinvastoin pyrkii olemaan mahdollisimman selvän oloinen ja vakaa.

Traumaattinen kokemus. Näin Liisa Roine muistaa isänsä varhaisen poismenon kesällä 1966.

– Isä tykkäsi viettää kesiään Turun Raunistulassa äitimme ränsistyneessä kotitorpassa. Sen sisäpihan suojissa hän sai rauhassa koikkelehtia flanellikalsareissaan.

Liisa Roine ei usko, että hänellä on näkijän kykyjä, mutta silti eräs kevään 1966 uni toteutui lopulta pelottavan tarkasti.

– Siinä isä käveli tutuissa nurkissaan Turussa pihan poikki ulkohuussista ja kysyi minulta, löytäisinkö hänen lääkkeensä jostakin.

Eero Roineella oli ollut sydänongelmia, mutta hän ei tahtonut ruotia terveyttään. Liisa Roine tahtoi kuitenkin saada selvyyttä asiaan.

– Kun palasimme teatterilaisten kevätreissulta Leningradista, poikkesin heti tuloiltana isän vointia kyselemässä. Isä oli kuulemma katsomassa jalkapallo-ottelua, ja äiti tyytyi vain sanomaan, että jotakin pientä vaivaa isällä on ollut.

Pian tuon jälkeen Eero Roine joutui sairaalaan. Siltä reissulta hän palasi kotiin ja työhön. Kesällä oli suunta Turkuun, jossa oli tarkoitus näytellä kesäteatterissa vävypoika Vili Auvisen ohjaamassa komediassa.

Koska kaikki tuntui hyvältä, Liisa ja Eila Roine rohkenivat lähteä lomalle Lontooseen.

– Kun sain sinne surkeaan, halpaan hotelliimme Vilin lähettämän sähkeen, pelästyin lapsille sattuneen jotakin, Eila Roine kertoo.

Mutta suruviesti kertoikin isän, Eero Roineen, kuolleen 62-vuotiaana.

– Kauheaa siitä oli kuulla. Ja mikä pahinta, pääsimme lentämään Suomeen kaikessa surussamme vasta kahden päivän ja useiden välilaskujen rasittamana.

Liisa Roine oli jo tuolloin naimisissa Seppo Mäen kanssa, mutta heillä ei vielä ollut lapsia.

– Siksi isän menetystä tuli surtua tosi pitkään.

Liisa Roine ja Seppo Mäki olivat näytelleet 1960-luvun alussa Eero Roineen kanssa kotimaisessa elokuvassa Pinsiön parooni.

– Isä oli filmin ohjaajan Edvin Laineen kavereita, ja hänellä oli nimirooli hallinnassa jo ajoilta, jolloin hän näytteli sitä

teatterissa, Liisa Roine kertoo.

Kun elokuvan ulkokohtaukset oli saatu kuvattua Tampereella, koko filmiporukka kutsuttiin Liisa Roineen ja Seppo Mäen vihkiäisiin Keskustorin vanhaan kirkkoon.

– Ei Seppo erikseen kysynyt isältä kättäni. Sitä vain alettiin yhä laajemmin puhua, että hääthän sopisivat ensi lauantaiksi. Ja niin sitten tapahtui.

Eila Roine ehti näytellä isänsä kanssa 1950- ja 60-luvuilla.

– Muistan hänen roolinsa Shakespearen Macbethin portinvartijana. Kun naisena sain saman tehtävän, en uskaltanut matkia isää. En olisi edes pystynyt hänen suoritukseensa.

Eero Roine oli lahjakas myös näyttämön ulkopuolella. Kun hän oli TTT:n näyttelijäyhdistyksen puheenjohtaja, teatterille valmistui uusi lämpiö.

– Osa porukkaa viritteli silloin ajatusta, että lämpiöön saisivat tulla vain taiteilijat. Isä vastasi siihen, että jos niin päätetään, niin hän ei sinne jalallaan astu.

Eila Roine muistaa myös isänsä nopeuden, nokkeluuden ja rohkeuden.

– Eräässä 1960-luvun alun tulikivenkatkuisessa avajaispuheessaan teatterinjohtaja Eugen Terttula ruoski teatterilaiset. Työtahtia piti kuulemma lisätä 200 prosentilla, Eila Roine muistelee.

– Kun muu teatteriporukka oli Terttulan lopetettua täysin vaiti, isä kovalla äänellä kommentoi, että siinäs kuulitte: muna päivässä pitää kirveen loitolla.

Isän kuoltua koko elämä mullistui. Lapset tukivat leskeksi jäänyttä äitiään, kunnes 1970-luvun alussa tilanne vakiintui tämän muutettuaan Liisa Roineen ja Seppo Mäen perheen paritalon toiseen puolikkaaseen. Siinä Sylvi Roine sitten asui lähes 30 vuotta.

Tyttäret todistavat, kuinka Sylvi Roine piti perheen talouden ja arjen järjestyksessä.

– Äidin isä oli räätälimestari ja äitimmekin pätevä räätäli. Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa ja ompelutaito kullanarvoinen, kun vanhat vaatteet piti purkaa, kääntää ja muodistaa.

Eila Roine kertoo, miten äiti toisinaan muistutti, että jos hän ei hoitaisi perheen asioita, niin kuka sitten. Vielä yli 90-vuotiaana Sylvi Roine järjesti isoja sukupäivällisiä, ja Koljontien kodissa oli aina avoimien ovien päivä.

Vasta kahden viimeisen elinvuotensa ajan Sylvi Roine asui Marjatan sairaalassa, jossa lapset päivittäin vierailivat.

– Toisinaan äiti tuskin tunnisti minua. Toisinaan hän taas lähes kaikesta tietoisena kyseli ensi-illan kuulumiset, Eila Roine kertoo.

– Loppuvaiheissaan äiti kerran kertoi nukkuneensa Turun Raunistulassa kotipihassaan, jonne paistoi kirkas, lämmittävä aurinko.

Liisa Roine muistaa äitinsä jutelleen, että hän oli vastikään poikennut Englannissa.

– Hienoa, että pääset niin paljon matkustelemaan, minä sanoin. Äiti vastasi, että toki hän tietää, ettei reissu ole totta, mutta ajatus siitä on mukava.

Sylvi Roineen viimeisenä jouluna suvun muusikkopojat ilahduttivat isoäitiään. Uudenvuodenaattona 31.12. 2005 hän nukkui 99 vuoden ja kolmen kuukauden iässä rauhaisaan ikiuneen.

Roineen sisaruksille ikä on muutakin kuin numero. Pientä remonttia on kehoihin tehty, mutta miksi juuttua kotinurkkiin, kun mieli on virkeä?

Tulevaisuus näkyy parhaiten suvun nuorisossa. Eila Roineen lapsenlapsista ainakin kolme on kallellaan teatteriin, Juulianna Auvinen jo toista vuottaan näyttelijänä Rovaniemen kaupunginteatterissa.

Liisa Roineen tyttärenpoika taitaa musiikin. Tulevaisuus esiintyvänä taiteilijana saattaa häämöttää.

Oliko syntyminen kuuluisaan Roineiden  teatterisukuun kirous vai siunaus?

– Kun teatterikoulussa kehotettiin, että tulepas nyt näyttämään, mitä Eero Roineen tytär oikein osaa, niin se ei tuntunut mukavalta, Liisa Roine vastaa.

Eila Roine puolestaan oppi jo nuorena suojautumaan vastaavilta ilkeilyiltä.

– Sukelsin niiden ulottumattomiin kuin sorsa, jolle ei veden alta noustuaan jää vettä korviin.

Liisa Roine uskoo, että sukuperimässä on ollut enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Eila Roine nyökyttelee samanmielisyyttään sisarensa kanssa.

Teksti Hannu Koskela

Kvat Ari Ijäs

Julkaistu: 6.6.2014