Tulijaa on vastassa mahtava haukku. Itse asiassa kaksi haukkua.
Eija Vilppaan yhden naisen huushollissa asuu 9-vuotias labradorinnoutaja Lime ja 2-vuotias löytökoira Luna, joka syntyi Pietarin kaduille. Perheen kissa Nekku on kissojen tapaan omilla teillään eikä ole ainakaan tänä aamuna kantanut sisään nappaamaansa hiirtä.
– Nyt hiljaa, Eija Vilpas komentaa koiriaan näyttelijänäänensä koko volyymilla.
Hänellä on takanaan ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa. Italialaisen, vuonna 1926 syntyneen Dario Fon näytelmä Ei makseta, ei makseta on päivitetty nykyhetkeen. Suomeen, jossa on Euroopan kallein ruoka ja kalleimmat asunnot – ja jossa työntekijät elävät jatkuvien yt-neuvottelujen pelossa ja rahat riittävät juuri ja juuri elämiseen.
– Irtisanomiset, pikavippikierteet ja asumisen kalleus koskettavat monia tavallisia, keskiluokkaisia ihmisiä. Näytelmän loppuosan burleski meno on aikuisten satua. Tai satua ja satua – kautta aikojen on noustu barrikadeille leivän vuoksi.
Näytelmässä Eija Vilppaan roolihenkilö, lähihoitaja Helena Holopainen ryhtyy kapinaan ja organisoi perheenäitien tempauksen Facebookissa. He ryöväävät ruokakaupan.
Niin anarkisti näyttelijä ei yksityiselämässään ole. Hän yrittää olla tarkka rahankäytössä, vaikka se ei aina onnistu.
Omenat tuoksuvat vuonna 1939 rakennetun omakotitalon puutarhassa. Sato on tänä vuonna niin runsas, että siitä riittää omenoita tuoremehuksi, kuivatuiksi herkkupaloiksi ja soseeksi, joita Eija Vilpas jakaa ystävilleen ja kollegoilleen.
– Punaisia viinimarjoja ja karviaisia on tullut myös aivan kiitettävästi, hän sanoo vetäessään jalkaansa punaisia kumisaappaita. On aika lähteä metsäretkelle, puolukkametsään, jollainen on Espoossa aivan kodin lähellä.
Vilppaalla on kädessään hyvän ystävän, edesmenneen dramaturgi Ritva Holmbergin marjavasu.
– En ole sienestäjä, koska en tunne sieniä riittävän hyvin. Kova marjastaja olen, poimin mustikoita, puolukoita ja vadelmia pakkaseen. Oikein säälittää, miten metsiin jää vuosittain hirmuinen määrä marjoja poimimatta. Pääkaupunkiseudullakin on lähellä metsiä, joihin meneminen ei vaadi kuin bussilipun ja kengät jalkaan.
Tämän kesän mustikka- puolukka- ja vadelmasadosta osa on jo pakastettu. Puolukoita riittää silti Eija Vilppaan marjakoppaan, jonka hän sai nyt jo edesmenneeltä ystävältään Ritva Holmbergilta.
Kokeneena marjastajana hän tietää, miten pollea olo on, kun tulee metsästä kotiin hyvän saaliin kanssa. Silloin tietää tehneensä jotain hyödyllistä.
Eija Vilppaalle metsä on myös rauhoittumisen paikka. Lähes kolmekymmentä vuotta jatkunut kiivastahtinen työ ja siirtyminen roolista toiseen Helsingin kaupunginteatterissa vaatii myös yksinoloa.
Metsässä saa ajatella omia ajatuksiaan ja jupista vaikka itsekseen, mitä Eija Vilppaan kaksospojat Valdemar ja Daniel ovat huomauttaneet äidin harjoittavan paljon.
– Metsällä on tutkitusti henkisesti virkistävä vaikutus. Metsässä samoilu laskee verenpainetta ja vähentää stressihormoneita.
Hän esittää hyvän kysymyksen: – Unohdammeko me suomalaiset sen, miten rikas elinympäristö meillä on? Puhdasta vettä juotavaksi ja pilaantumatonta luontoa!
Metsäretkellä Espoossa, aivan lähellä kävelytietä on isoja muurahaispesiä. Ne ovat puhtaan luonnon merkki.
Marjastaminen oli vielä 1960-luvulla velvollisuus, johon lapsetkin saivat tottua. Eija Vilpas eli lapsuutensa Kellokoskella ja sanoo, että se oli ihan eri Suomi kuin tämä nykyinen.
– Isäni oli yksityisyrittäjä – hänellä on rekkafirma – ja äiti työskenteli sairaala-apulaisena Ohkolan sairaalassa.
Eija syntyi esikoiseksi, rakkaat veljet Pepe ja Mika hänen jälkeensä.
– Rahaa oli käytössä sen verran kuin muillakin keskiluokkaisilla perheillä. Lauantaisin saatiin salmiakkiaski ja jaffapullo, joka jaettiin puoliksi. Villalanka sidottiin pulloon merkiksi puolivälistä. Suhde tavaraan oli erilainen kuin nykyään, eikä tavaraa ylipäätänsä ollut niin paljon. Kellokoskella oli kuitenkin oma kenkäkauppa ja kemikalio. Ensimmäiset farkkuni, Jamekset, sain Salosen vaatekaupasta.
Kerran vuodessa Eija pääsi Helsinkiin.
– Menimme äidin kanssa pääkaupunkiin, kun minulle ostettiin uusi talvitakki.
Vilppaan lasten harrastuksista ei tingitty. Eija kävi pari vuotta balettitunneilla, minkä jälkeen pitkäkoipinen tyttö löysi yleisurheilun. Lajeiksi valikoituivat juoksu ja pituushyppy.
– Lapset liikkuivat silloin muutenkin paljon, se oli sellaista hyötyliikuntaa.
Polkupyörällä oli iso arvo, ja pyörällä poljettiin pitkiä matkoja, talvella liikuttiin potkukelkalla ja hiihtäen.
– Lapsia ei kuskattu harrastuksiin, kuten minä olen kolmea lastani kuskannut. Ensimmäisellä luokalla Kellokosken kansakoulussa oli kaksi tyttöä, jotka kävelivät joka päivä kouluun neljä ja puoli kilometriä ja saman mokoman takaisin. He olisivat saaneet koulukyydin, jos matka olisi ollut viisi kilometriä suuntaansa.
1960-luvun koululaiset keräsivät vaatteita köyhien perheiden lapsille. Niitä lähetettiin muun muassa työttömyydestä kärsivälle Taivalkoskelle.
– Sanomalehtiä keräämällä saimme hankituksi kouluun television, josta katseltiin silmät pyöreinä koulu-tv:tä. Oli se ihme, kuten myös rainaluokka, jossa katseltiin elokuvaa vaikka Kemiran tehtaasta ja sen synnystä.
Jos nykypäivän koululaiset siirrettäisiin aikakoneella 1960-luvulle, he hämmästyisivät: missä tietokoneet, tabletit, kännykät ja väritelevisiot?
Vähän maailmanparantaja, mutta ei mikään hurskastelija. Sellainen Eija Vilpas on.
– Mietin paljon sitä, miten me ihmiset kulutamme liikaa. Lisääkö tarjonnan runsaus kulutusta vai ovatko arvomme muuttuneet niin paljon? Jospa ostovimman sijaan ryhtyisimme hyödyntämään keräilyviettiä metsissä?
Hän sanoo, ettei sentään suosittele käpylehmiä lasten leluiksi.
– Ihmettelen kuitenkin ihmisten ajanviettoa kauppakeskuksissa, joita pääkaupunkiseudullakin rakennetaan koko ajan lisää. En ole luonnoltani ostelija, en hanki ylellisyystarvikkeita enkä hirveästi vaatteitakaan. Minulla on tietenkin se etu, että minut vaatetetaan, meikataan ja kammataan työn puolesta joka ilta!
Vanha, tosin aika hyväkuntoinen omakotitalo nielee osan tuloista, ja jos ylimääräistä jää, Eija Vilpas käyttää sen matkustamiseen.
– Olen matkustanut paljon lasteni kanssa ja nyt kesällä koirien kanssa Norjassa, jossa poikani oli töissä. Pitihän koirienkin päästä perhelomalle, ei niillekään aina vain Espoota.
Labradorinnoutaja Lime on parasta marjastusseuraa, vaikka juuri nyt koiran tekisi mieli rynnätä vähän syvemmälle metsään!
Eija Vilpas on matkustanut myös Unicefin hyväntahdonlähettiläänä muun muassa Afrikassa, Tšadissa. Lähettiläänä hän kävi takavuosina rajantakaisessa Karjalassa ja näki köyhyyden ja suoranaisen kurjuuden, jossa siellä eletään.
Matka poiki Karjala-keräyksen, jonka hän masinoi teatterille.
– Olemme jo vuosia keränneet vaatteita ja kenkiä, jotka toimitetaan Karjalaan. Kaupunginteatterin, Ryhmäteatterin ja KOM-teatterin porukat ja myös yksityiset ihmiset ovat lahjoittaneet tavaraa.
Vilppaan yhteiskunnallinen omatunto on niin vahva, että hän osallistuu Greenpeacen toimintaan ja kaivaa marjametsästä tultuaan esiin tabletin.
– Greenpeacen sivuilta löytyi juuri pöyristyttävä tieto Kanadasta, jossa suunnitellaan ampua ilmatykeillä seismisiä aaltoja mereen. Syynä on öljyn etsiminen. Seismiset aallot kuurouttavat delfiinejä ja valaita. Tiedän, että öljyä tarvitaan – ajanhan itsekin autolla – mutta olisiko ihmisten jo aika ottaa lusikka kauniiseen käteen?
Lohtua ja rauhaa Eija Vilpas saa käydessään kirkossa. Hän kääntyi ortodoksiksi esikoisensa Sinnan synnyttyä.
– Rupesin silloin käymään Valamon luostarissa ja viehätyin ortodoksiseen palveluun, ikoneihin. Olen silti ekumeenisesti ajatteleva ihminen ja käyn myös luterilaisessa kirkossa. Tykkään laulaa virsiä.
Hän tykkää myös kirjoittaa, se on suoranainen intohimo. Omia ja Riitta Havukaisen tekstejä hän voi esittää Pirrenä ja Hansuna. Kaksikon suosio ei ole vuosienkaan jälkeen osoittanut hiipumisen merkkejä.
Kirjoittamaansa Yötön yö -näytelmää Vilpas kiertää esittämässä ympäri maata Tiia Lousteen kanssa.
– Poikani Valdemar hoitaa esityksen valot ja näyttelee myös. Nämä omat jutut ovat vastapaino teatterille, vaikka minulla ei ole mitään valittamista Helsingin kaupunginteatterissa. Meillä on hyvä työyhteisö ja hyvä henki.
Siihen hyvään työyhteisöön Eija Vilpas on valmis lähtemään taas illalla, marjaretken jälkeen. Hyvät kollegat Pertti Koivula, Kaisa Leppänen, Emilia Sinisalo, Mikko Virtanen, Ville Tiihonen ja Matti Rasila näyttävät rooleissaan Eija Vilppaan kanssa, että mitä tahansa voi tapahtua, jos kalliit elinkustannukset keittävät ihmisillä yli. ●
Teksti Liisa Talvitie, kuvat Petri Mulari
