Apu

Eija Vilpas arvostaa ystävyyttä: Hyvät ystävät säilyvät ja ovat minulle kuin matkatovereita



Eija Vilpas arvostaa ystävyyttä: Hyvät ystävät säilyvät ja ovat minulle kuin matkatovereita

"Vaikka ei ole nähty pitkään aikaan, voidaan jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Minulla on myös kellokoskelaisia ystäviä kansakouluajalta. Kokoonnumme säännöllisesti."
Teksti Leena Raivio
Kuvat Satu Nyström

Olen aina osannut nauraa itselleni – ei ole oikein muuta vaihtoehtoa! Minua on aina naurattanut, se on synnyinlahja. Komediassa kiehtoo se yhteinen nauru, mikä on hyvin vapauttavaa. Nauraminen lämmittää. Huumori on lempeämpi mutta myös terävämpi keino kuvata maailmaa kuin moni muu tapa.

Suomessa on vieläkin liian paljon sitä hapatusta, että pitää olla vakava eikä nauraa turhanpäiten. Tämä asenne leimasi aiemmin koko yhteiskuntaa. Ajateltiin, että ihminen ei olisi ikään kuin vakavasti otettava, jos hän laskee leikkiä. Lapsuudenkodissani naurettiin paljon, ja myös karjalaiset sukulaiset olivat kovia nauramaan ja vitsailemaan.

Synnyin Kellokoskella. Linja-auto meni vain kerran tunnissa, joten kuljimme lapsena ja nuorena paljon polkupyörällä, potkukelkalla ja suksilla paikasta toiseen. Se opetti itsenäisyyttä ja uskallusta lähteä. Kun Kellokoskelle tuli balettikoulu, soitin sinne kymmenvuotiaana ja ilmoittauduin – olinhan saanut kotoa luvan. Opettaja ihmetteli. Kukaan lapsi ei ollut ennen itse ilmoittautunut.

Ystävyys on kallisarvoista. Näyttelijän työssä ollaan avoimena nahkoineen karvoineen. Ne, joiden kanssa olen kauimmin näytellyt, tuntevat minut aika hyvin myös ihmisenä. He ovat minulle matkatovereita. Vaikka ei ole nähty pitkään aikaan, voidaan jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Minulla on myös kellokoskelaisia ystäviä kansakouluajalta. Kokoonnumme säännöllisesti.

Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä matkustin Tšadiin, joka oli yksi maailman köyhimmistä maista. Unicef rakensi sinne kaivoja. Minuun teki vaikutuksen tšadilaisten valtava ylpeys ja ilo elämästä, omasta kaivosta, terveysasemasta ja omasta tehtävästä kyläyhteisössä. Kun he saivat vähänkin apua, he rupesivat toimeliaasti auttamaan itseään.

Uskonto on elämäni kivijalka. Olin luterilainen seurakuntanuori, mutta käännyin ortodoksiksi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ikonit ja ortodoksinen jumalanpalveluselämä Valamossa kiehtoivat. Käyn myös luterilaisessa kirkossa. Kristillinen kirkko on yksi ja sama, uskonkappaleista en niin välitä.

Syntymä ja kuolema ovat ihmeen kaltaisuudessaan lähellä toisiaan. Isäni kuollessa ihmettelin, kuinka joku ajaa polkupyörällä, vaikka isäni on kuolemaisillaan. Samanlainen tunne tuli, kun sain ensimmäisen lapseni. Katsoin Kätilöopiston ikkunasta, kuinka ihmiset vain odottavat linja-autoa, vaikka minulle syntyy lapsi.

Kumpi on ihmeellisempi, syntymä vai kuolema? Se selviää varmaan sitten, kun kuolen. Mielenkiintoista, että on jotain, mistä ei voi tietää mitään.

Kesässä odotan Hauhon-mökille pääsyä. Sitä että aurinko paistaa, järvi kimaltaa, kannan puita, lämmitän saunaa ja pääsen uimaan. Joskus on vaikea päättää,

pitäisikö katsoa ilta-aurinkoa myöhään illalla vai auringonnousua aikaisin aamulla. Sen tiedän, että on valittava, koska minun on saatava riittävästi unta. Uni on kaiken A ja O. Ja tykkään nukkumisesta.

Julkaistu: 8.6.2018