Kulttuuri
Image

Ei parta pahoille kasva | Christoph Waltz

Ei parta pahoille kasva | Christoph Waltz

Christoph Waltz on Quentin Tarantinon elokuvien rakastettu roisto.
Teksti Kalle Kinnunen
Mainos

Parta on muhkea, mutta se kuuluu roolihahmolle. Sen takana oleva itävaltalaisnäyttelijä on lentänyt yksityiskoneella New Orleansista Meksikoon päiväksi antamaan haastatteluja. Sitten hän palaa kuvauksiin. Hänellä on yksi päärooleista elokuvassa, jonka muut tähdet ovat Leonardo DiCaprio, Jamie Foxx ja Samuel L. Jackson.

”Kuinka luonnolliselta tämä voisi tuntua?” mies kysyy.

Ei kovin luonnolliselta, hänen silmistään näkee.

”Siihen tottuu sen verran, että kykenee toimimaan. Jos usein muistuttaisin itselleni, kuinka valtava muutos tämä todella on, olisin niin kiitollinen, että en voisi näytellä.”

Christoph Waltz, 56, on kiitollinen Quentin Tarantinolle, joka otti hänet elokuvan Kunniattomat paskiaiset tärkeimpään rooliin. Se koekuvaus­päivä muutti näyttelijän elämän. Sitä ennen hän oli tehnyt 30 vuoden uran Itävallassa ja Saksassa.

”Mutta elämä on muutoksia. Aloitin näyttelijänä 19-vuotiaana. Ei siinä wieniläispoika Oscareista sentään haaveile, ellei ole vähän jälkeenjäänyt. Uskot, että urasta tulee hieno. Kohtaat pian ensimmäiset pettymykset. Tulee vaikeita vuosia. Joskus olet työtön”, Waltz sanoo.

”Se, mistä en parikymppisenä edes uskaltanut uneksia, lopulta tapahtui. En tuulettanut. Tiesin kolikon kääntöpuolesta.”

Vaatimattomuudestaan huolimatta Waltz antaa vaikutelman, että näinhän tämän piti mennä. Hän ja oman erinomaisuutensa tunnustava Tarantino ovat kuin luodut toisilleen.

Tammikuussa ensi-iltaan tulevassa Django Unchainedissa Waltz on palkkionmetsästäjä King Schultz. Hän tekee rakastettavan roiston roolin jo toistamiseen. Sitä ensimmäistä on vaikea unohtaa.

Miten karmea, miten viehättävä natsi! Kunniattomien paskiaisten Hans Landa on Quentin Tarantinon elokuvien herkullisimpia hahmoja. Kansallissosialistisen Saksan upseeri, joka pelaa omaan pussiinsa. Älykkö, joka narsistisuuttaan sotkeutuu omaan lankaansa. Traaginen roisto.

Tarantino etsi näyttelijää pitkään. Tehtävä vaikutti mahdottomalta. Landalla on enemmän kohtauksia kuin yhdelläkään muulla hahmolla, joiden esittäjiksi oli keksitty esimerkiksi Brad Pitt, Michael Fassbender ja Saksan suurimmat tähdet Diane Kruger ja Til Schweiger.

Lähes kymmenen vuotta elokuvaa kirjoittanut Tarantino ehti jo ajatella luovuttavansa. Lopulta hän löysi keski-ikäisen wieniläismiehen, joka Suomessa tunnetaan parhaiten roistonroolista Poliisikoira Rex -sarjasta.

Landan rooli toi Waltzille parhaan näyttelijän palkinnon Cannesissa. Helmikuussa 2010 hänestä tuli ensimmäinen näyttelijä, joka on saanut Tarantinolle tekemästään roolista Oscarin.

Waltz ampaisi huipulle tavalla, joka on kuin sadusta. Nyt hän saa yhdestä roolista yhtä paljon rahaa kuin useiden vuosien työstä ennen. On myös varaa valita, mitä tekee.

Hänen piti näytellä Sigmund Freudia A Dangerous Methodissa, mutta hieman ennen kuvauksia Waltz sanoi ei. Rooli meni David Cronenbergin kakkosvaihtoehdolle, Viggo Mortensenille. Ajatus Waltzista roolissa on kutkuttava: elokuvasta olisi varmasti tullut erilainen, todennäköisesti ainakin hauskempi. Roman Polanskin Carnagessa Waltz oli lipevä ja omahyväinen lakimies, joka välittää toisista ihmisistä vielä vähemmän kuin Landa. Vettä elefanteille -elokuvassa hän oli tyly sirkustirehtööri ja Kolme muskettisoturia -tulkinnassa paha kardinaali Richelieu.

Kelmin leima ei pelota.

”En miellä roolihahmoja hyviksi tai pahoiksi. Tosielämässä saatan jakaa ihmiset niin, mutta näyttelemistä ei auta, jos tuomitsee roolihahmonsa.”

King Schultz on etsintäkuulutettuja jahtaava palkkionmetsästäjä – ja hammaslääkäri.

”Palkkionmetsästäjät olivat varmasti kaikista karmeimpia ja inhottavimpia ihmisiä. Mutta eihän minun tule sitä ajatella, kun näyttelen Schultzia.”

Tarantinolla ja Waltzilla on erityissuhde. Schultz on kirjoitettu nimenomaan Waltzille.

”Luin keskeneräistä käsikirjoitusta sivu kerrallaan. Istuin hänen kotonaan. Luin sivuja sitä mukaa kuin ne tulivat printteristä – anteeksi: Luin sivut siis kun hän nosti kynänsä paperilta. Quentin kirjoittaa käsin.”

Käsikirjoitukseen Waltz ei puutu.

”No sehän olisi hupsua. Jos minulla olisi sanottavaa, laatisin itse käsikirjoituksen. En halua näytellä omia ideoitani, vaan Quentinin ideat. En tarkoita, että tuntisin olevani vähempiarvoinen, kyllä minä käsikirjoittaa osaisin. Mutta tehtäväni on näytellä se, mitä hän keksii.”

Tarantinon kirjoitusflow on hurja, eikä hän etene käsikirjoitusoppaiden mallin mukaan ideasta ja juonitiivistelmästä asteittain kokonaiseen versioon. Tarina purskahtelee ja kynä sauhuaa.

”Hän ei vedä henkilöitään tarinan läpi, vaan ne luovat tarinan”, Waltz kuvailee.

”Kerran minun piti käydä Quentinin kanssa illallisella. Puoli tuntia aiemmin hän soitti ja pahoitteli, ettei pääsekään. Quentin sanoi olevansa niin tarinan pauloissa, ettei voinut poistua sen ääreltä. Hänen piti tietää, mitä henkilöille käy.”

Waltz nauraa kuivasti.

”En halua sekaantua sellaiseen.”

Vastapainona Tarantinon tapa ohjata jättää tilaa näyttelijöille.

”Hän ei koskaan sano, että näyttelit väärin. Siksi hän on niin suurenmoinen näyttelijäohjaaja. Hän ei tuomitse eikä kerro, miten meidän pitää työmme tehdä”, Waltz kehuu.

Elokuvan markkinointi omalla persoonalla on Waltzille vierasta. Hän ei halua puhua työnsä yksityiskohdista. Eikä yksityiselämästäänkään. Se tiedetään, että Waltz on toista kertaa naimisissa ja hänellä on neljä lasta.

Hän vaikuttaa hieman kärsimättömältä. Jos kysymys on epämääräinen tai Waltzin mielestä typerä, hän toteaa sen. Ehdottomuus tulee pinnalle, kun häneltä pyytää kuvailua Schultzin hahmosta.

”Kurja juttu, mutta en puhu roolihahmoistani. Minä näyttelen ne”, hän sanoo teatraalisesti, sanoja vakavasti painottaen.

”Vaikeneminen on minulle pakkomielle. Haluan, että katsoja päättää itse. Se mitä väittäisin roolihahmostani on täysin epäolennaista. Puhumalla tekisin hahmolle hallaa. Kun elokuva heijastetaan valkokankaalle, tärkein hahmo teatterisalissa on katsoja tuolissaan. Miksi haluaisin puuttua siihen suhteeseen?”

Tyylilajiltaan elokuva on tekijöiden mukaan spagettiwestern. Kysymykseen siitä, kuinka suosittuja spagettiwesternit olivat Waltzin nuoruudessa Saksassa hän toteaa tylysti, ettei tiedä.

”Olen itävaltalainen.”

Eikä hän osaa sanoa, kuinka arvottaa lajityyppiä itse.

”Nuorena kävin katsomassa kaikki länkkärit. Mutta maku tietenkin muuttuu. Muuten me kaikki katsoisimme yhä Peppi Pitkätossua”, Waltz kuittaa.

Django on populaarikulttuurihahmo, jolla on monipolvinen historia. Vuonna 1964 Sergio Corbucci teki spagettiwesternin Django, jossa Franco Nero näytteli pääosan. Django oli kostaja, joka raahasi mukanaan ruumisarkkuun kätkettyä konekivääriä. Elokuvan loppupuolella sankarin kädet murskataan, mutta hän pärjää tulitaistelussa neuvokkuudellaan. Nimi oli viittaus kitaristi Django Reinhardtiin, joka soitti virtuoosimaisesti käsivammasta huolimatta.

Tarantinon Django on Jamie Foxxin näyttelemä orja, joka karkaa ja yrittää pelastaa rakastettunsa Brunhilden. Kostoretkellään hän lyöttäytyy yhteen Schultzin kanssa.

”Amerikkalainen ohjaaja tekee eurooppalaista genreä, joka oli alun perin amerikkalainen”, Waltz kommentoi spagettiyhteyttä. ”Tarantinolla on lahja ottaa genre ja tehdä siitä omannäköisensä. Hänen tekstinsä on niin hyvää, että meidän ei tarvitse erikseen puhaltaa eloa siihen. Se elää.”

Historiallisesta paikkansapitävyydestä kiinnostuneille ei tätäkään Tarantino-elokuvaa voi suositella.

”Tarantinon taide on mielikuvitusmaailmoja. Luin nuorena poikana Karl Mayn lännenromaaneja. En kaikkia seitsemääkymmentäkolmea, mutta useita. Niistä saattoi päätellä, ettei May koskaan käynyt Yhdysvalloissa. Winnetoun hän kirjoitti jossain vankilassa Saksissa. Hän keksi kaiken päästään. Mutta kirjat olivat silti vetäviä.”

Kunniattomat paskiaiset sivusi toisen maailmansodan tapahtumia fantasian keinoin. Se sai Yhdysvalloissa kritiikkiä juutalaisten kansanmurhan ohittamisesta. Nyt Tarantino tarttuu orjuuteen, pohjoisamerikkalaisten omaan traumaan. Waltzia ei haittaa, että aihepiirin esitystapa on mahdollisesti kiistanalainen.

”Miksi minä siitä huolehtisin? Mikä ihme siinä voisi olla kyseenalaista?” hän toteaa. ”Ei tässä ole minkäänlaista ongelmaa. Minkä tahansa aiheen voi tyriä. Jos komedia ei naurata, se on ikävystyttävä.”

Waltz korostaa näyttelijän asemaa tarinankertojan työkaluna.

”En yritä parantaa maailmaa. On hyvä, jos katsoja muodostaa elokuvasta ja sen aiheesta oman mielipiteensä. Samoin elokuvan tekijällä on mielipiteensä. Totta kai minulla on mielipiteeni. Mutta jos toisin sen esiin näyttelijäntyössä, päätyisin Saksan televisioon.”

Hans Landaa etsiessään Tarantino harkitsi osaan pitkään Leonardo DiCapriota. Osaan piti kuitenkin saada saksalaisena uskottavampi näyttelijä. Nyt DiCaprio ja Waltz ovat samassa elokuvassa. Heidän elämänsä ovat vastakohtia, mitä tulee elokuvatähteyteen.

DiCaprio oli 22-vuotias, kun Titanic teki hänestä yhden maailman tunnetuimmista näyttelijöistä. Hän aloitti tähdistä, ja on noussut yhä korkeammalle.

”Olin todella utelias näkemään, millainen Leonardo on”, Waltz sanoo.

”Viime vuosina hän on tehnyt hyvin vakavia rooleja. Tapasimme kerran pari vuotta sitten, ja hän vaikutti todella hauskalta, älykkäältä ja mukavalta. Hänen kasvonsa ovat avoimet. Viimeisimmissä rooleissaan hän on näytellyt suljetuin kasvoin. Tavatessamme mietin, kuinka halusin nähdä hänet taas roolissa, jossa tuo avoimuus ja viehätysvoima ovat esillä. Tämä on se elokuva.”

DiCaprio näyttelee kuitenkin elokuvan pahista, orjiaan silmittömän julmasti kohtelevaa plantaasinomistajaa.

”Leonardo on rohkea näyttelijä, jonka kanssa kohtaukset puhkeavat kukkaan. Melkein hävettää sanoa, että hän on vielä paljon parempi kuin odotin.”

Waltz puhuu sujuvasti myös ranskaa ja italiaa. Englantia hän käyttää hienostuneesti. Sanavarastosta riittää elegantteja ja vanhakantaisia ilmaisuja. Mutta puheessa on vahva aksentti. Waltz ei voisi näytellä amerikkalaista roolihahmoa.

”Puhun näin, tämä on oikea aksenttini. Puhun elokuvissa samaan tapaan kuin tosielämässä. Tietysti se saattaa olla ongelma. En tiedä, kuinka moneen elokuvaan Tarantino voi kirjoittaa saksalaisen.”

Aksenttiasian yli ei voi päästä, ja konnaroolit ovat Waltzin leipä.

”En voi valittaa. Ajatus valittamisesta olisi absurdi.”

Django Unchainedin jälkeen Waltz nähdään hieman toisenlaisessa porukassa. Hänet on kiinnitetty uuden Muppetit-elokuvan tähdeksi. Sen sijaan tosipohjainen Reykjavik, jossa hän näyttelisi Mihail Gorbatšovia ja Michael Douglas Ronald Reagania, on jäissä. Jos se toteutuu, kyseessä olisi Waltzin ensimmäinen perinteinen draama englanniksi.

Mutta Muppetit ensin, eikä voi valittaa. Silloin voisi joutua Saksan televisioon.

Image 12/2012

Julkaistu: 23.1.2013