Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Apu

Ei ikinä aikuiseksi

Ei ikinä aikuiseksi

Esko Salmisessa, 73, on rauha, ilo ja tekemisen into. Hän sanoo eläneensä elämän, jossa saa toteuttaa itseään, sitä mistä on haaveillut. Nyt hän haaveilee puolileikillään huoneteatteri Maneerista, jonne hän palkkaa kaikki lapsensa töihin.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen

Toisinaan Esko Salminen ei näytä ollenkaan Salmisen Eskolta. Esimerkiksi vuosi sitten, kun hän ryhtyi Hamletin niljakkaaksi sedäksi, kulki silmät viiruina, ajoi pois valkoisen parran ja öljysi tukan nuolemaan päätä.

Nyt hän on kovasti Salmisen näköinen Kirsikkapuiston Gajev, parta kuin joulupukilla, hiukset omilla aalloilla, silmät tapittavat ymmyrkäisinä kuin helmipöllöllä: saas nähdä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Hän on miettinyt tälle haastattelulle moton.

– Mitä haluat tehdä, kun tulet aikuiseksi? ”Näytellä.” Et voi tehdä molempia!

Salminen nauraa hyrisee. Nämä ovat nimittäin toisensa poissulkevia asioita.

Hän on monesti näytellyt viatonta, miestä, joka on kuin lapsi. Sellainen on hänen Gajevinsa, iso lapsi, eikä Taru Mäkelän ohjaaman Mieletön elokuu -elokuvan poliisipäällikkökään ihan vastuullinen aikuinen ole – rakkaus vie tolkun. Välkky ja Pölkky -näytelmän Pölkky oli ovela ja turmeltumaton, Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -tarinan Lenny hidas, jälkeenjäänyt ja viaton.

Onko sinussa se lapsi?

– Täytyyhän sen olla, ei voi näytellä sellaista, mitä ei ole. Näyttelijä säilyttää itsessään jonkin sellaisen alueen, joka ei ole mennyt pilalle – vaikka kai ihminen vuosikymmenien saatossa pilaantuu monella tavalla, Salminen pohjustaa.

– Steinbeckin Lennyhän on lähellä jumalaa. Tiedän, miltä tämä kuulostaa, mutta sellaista roolia näytellessä on lähellä jumalaa. Mitä tahansa jumala sitten onkaan, Salminen hakee sanoja.

– Minä ajattelen, että ihmisessä, meissä jokaisessa, on jumala. Meillä on ratkaisu hyvään ja pahaan. Kun istun Kirsikkapuiston lopussa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ja musiikki soi, tajuan sen paikan, ne seinät. Miten paljon siellä on tavaraa, mitä ne ovat vuosisadan aikana kokeneet. Miten paljon ääniä, riemua, tuskaa, odotusta! Ja se on ihan hurja tunne.

– Mikään muu näyttämö ei ole sillä tavalla tehonnut, miettii Salminen, 73.

Sille näyttämölle hän ryömi nassikkana ja piiloutui harjoituksissa pöydän alle – molemmat vanhemmat, Kyllikki Väre ja Unto Salminen, olivat Kansallisteatterin näyttelijöitä. Nuori Esko kiinnitettiin joukkoon 20-vuotiaana vuonna 1961.

Singottiinpa suoraan sfääreihin. Ja sitten takaisin maanmatosiksi. Pysähdytään vuoteen 1962, josta Mäkelän Mieletön elokuu kertoo: nuorisofestivaaleista, kylmän sodan ajan kuumasta elokuusta.

On paatosta, rautaesirippua, kiristyvää maailmantilannetta, mellakoita, helsinkiläisten jakautumista selkeämmin idän ja lännen kannattajiin kuin nuorisoon ja aikuisiin. Tarinassa vierailevat Kekkonen, Lee Harvey Oswald, Juri Gagarin; alakuloinen tšekkiläinen saksofoni lurittaa lempeä, ja kulissit rutisevat. Elokuvan värit ja tarina ovat kuin humaania aikuistensatua.

Salmisen näyttelemän poliisipäällikön pitäisi hillitä nuorisojoukkoja, mutta hän ei saa hillityksi edes itseään. Yhtä tunteiden viemä on Kati Outisen näyttelemä ikäneidoksi jäänyt modisti, joka törmää prahalaiseen nuoruudenrakkauteensa.

– He tajuavat. Nyt on se aika, elokuu, syyskesän rakkaus. Se on läpikäyvänä teemana. ”Kiiruhda rakkain, jos rakkaus kutsuu, ei elonpäiviä liikoja lie”, Salminen hyräilee Tove Janssonin sanoin Erna Tauron ihanaa Syyslaulua.

– Poliisipäällikkö ymmärtää ajan kulun. Näyttelin häntä hirveän tosissani, mikä on komedian lähtökohtia: ei komediallisesti vaan tosissaan.

Leffaa kuvattiin Prahassa, interiöörit tehtiin kesähelteen kuumentamassa Milos Formaninkin käyttämässä studiossa. Elokuvassa on paljon tšekkiläistä huumoria ja ajankuvaa. Kaksi keskeistä näyttelijää on tšekkejä.

– Nousimme aamulla viiden aikaan ja pääsimme näkemään auringonnousun tyhjässä kaupungissa. Näimme, miten kaunis Praha on ja miten ihmiset rumentavat sen – iltapäivällä se oli turistilaumoista tukossa.

Aino Sepolla on leffassa yhden repliikin rooli. Prahassa hän viipyi matkaseurana, ahnehti museot, näkymät ja sillat. Ne toissa kesän viikot eivät unohdu.

Mitä muistat vuodesta 1962?

– Olin ollut vuoden Kansallisteatterissa ja näyttelin joka ilta. Rekisteröin Marilyn Monroen kuoleman ja muut, mutta jotenkin elin niin täyttä elämää, ettei siinä ollut kuin se oma.

Salminen sanoo, ettei hän osallistunut nuoresta iästään huolimatta nuorison mekkaloihin mitenkään. Jacques Brel konsertoi, ja amerikkalaisten järjestämillä vastafestivaaleilla esiintyi jazzin huippuja – sekin meni Salmiselta ohi.

– Mutta Tarmo Manni marssi festivaalikulkueessa pohjalaisessa kansallispuvussa ja sai pääjohtaja Kivimaalta muikkarit, Salminen muistelee.

Parin vuoden aikana, Mika Kaurismäen Veljeksistä lähtien Esko Salminen on tehnyt elokuvia tasaiseen tahtiin. Sitä ennen oli viiden vuoden tauko.

– Duunit pakkautuvat, ja sitten yhtäkkiä ei tulekaan. Työ syöttää työtä. Näyttämöllä olen tehnyt monia rooleja – kaikkein karrikoiduimpana Pukijan Sir – joista syntyy mielikuvaa, että onkohan se sellainen kaikessa päälle päsmäröivä. Siksi oli kauhean kiva näyttää Mielettömässä elokuussa ihan toisenlainen puoli itsestään.

– Tein pitkään perusteatteria, samaan aikaan Pitkän päivän matkan yöhön ja Godota odottaessa. Kaksi jättiroolia päällekkäin oli virhe. Niitä näytteli vielä 30–50-vuotiaana, mutta nyt se oli liian paljon.

Salminen teki pikkuroolin Juoppohullun päiväkirja -elokuvassa saadakseen työskennellä tämän hetken suurimpana lupauksena pitämänsä Lauri Maijalan kanssa. Taru Mäkelän Varasto oli huikea kokemus – varsinkin, kun ohjaaja antoi tilaa improvisoinnille. Sitä on Mielettömässä elokuussakin, eritoten sekoilevan poliisipäällikön käynnissä psykiatrin vastaanotolla. Kohtaus kirvoitti Hampurin filmifestivaaleilla hurjat väliaplodit.

Joskus  teatterissa  käy niin kuin Tšehovin Kirsikkapuistolle Kansallisteatterissa.

Sitä harjoiteltiin viime keväänä, ja ohjaaja Mika Myllyaho kirjoitti lisäosia Eino Kaliman käännöksen väliin. Tea Istalla ja Kristian Smedsillä oli keskeiset roolit. Viitisen viikkoa ennen syksyn ensi-iltaa Ista sairastui vakavasti ja joutui vetäytymään esityksestä. Smeds päätyi samaan ratkaisuun. Tiina Weckström ja Jani Volanen astuivat remmiin.

– Kun tuollaista tapahtuu, on kaksi tietä: joko annetaan periksi tai liittoudutaan kahta voimakkaammin tekemään töitä. Tapahtunut hitsasi meidät tiiviimmin yhteen. Meillä on erittäin hyvä henki. Upeat näyttelijät Tiina Weckström ja Jani Volanen tekevät hienoa työtä, petraavat koko ajan. Sattuikin, että nuo kaksi olivat vapaana, parhaat mahdolliset!

Ensi-illan jälkeen muut kritiikit noukkivat onnistumisia, näkivät päämäärät ja paneutumisen määrän, mutta Helsingin Sanomien kriitikolta tuli täyslaidallinen.

– Viidakkorumpu takoo, ihmiset pysäyttävät kadulla. Suhteeton kritiikki herättää aina vastareaktion. Tulee mieleen Tšehovin lause, että jos olisin uskonut kriitikoita, makaisin nyt juopporetkuna katuojassa.

Kirsikkapuiston ensi-illassa oli teknistä ongelmaa: videointi, jota näyttämöllä käytetään ahkerasti, ja ääni eivät olleet synkassa.

– Kaikki eivät videoinnista pidä. Onhan se ongelma, että kamera ja videokuva ovat sekaisin, varsinkin jos näyttelijällä on vaikeuksia puheen kanssa. Eihän mikrofoni sitä auta, vaan korostaa. En ymmärrä, miten silläkin näyttämöllä on sata vuotta pystytty puhumaan ilman mikrofoneja, ja ihmiset ovat saaneet paremmin selvää puheesta kuin nyt!

Salminen puhuu Tea Istan kanssa puhelimessa silloin tällöin. He ovat vanhat työtoverit ja ystävät. Istan puoliso Jack Witikka oli Salmiselle tärkeä ohjaaja.

– Alkusyksystä saatiin valmiiksi Heidi Könkään tv-elokuva Hyväntekijä. Tea Ista on siinä vaimoni ja Sari Siikander meidän tyttäremme, josta tulee omaishoitaja. Tean kanssa oli hyvä tehdä töitä. Hän tekee hurmaavan kipeän roolin dementoituvana naisena.

Salmisen molemmat polvet menivät vaihtoon pari vuotta sitten. Toipuminen on ollut hämmästyttävää.

– En koskaan enää halua puhua julkisesti terveydentilastani. Sellaista on epäkohteliasta kysyä. En halua olla kuin presidentti, jonka terveydentilaa päivitetään. Olen seurannut raportointia läheisen kollegan voinnista: niin kuin ei muuta kysyttävää olisi, kun toinen tekee upeaa uraa edelleen, Salminen murahtaa.

Vaikka vastaus on ärhäkkä, Salmisesta paistaa rauha ja hyvä olo, itseluottamus, joka ei vaadi tehosteluja.

– Tietyllä tasolla kyllä, mutta tässä työssä pätee Sisyfos-myytti: aina se kivi vyöryy alas, ja joudut pyörittämään sen uudelleen ylös. Aina ovat epävarmuus ja tuska läsnä ja tarpeellisiakin.

Elämännälkä ja uteliaisuus ovat ennallaan?

– Perhana, nuo ovat sellaisia, joita on itse vaikea arvioida. Elonpiiri pienenee, se on selvä. Enää en liiku kentällä samalla tavalla. On ollut ihana tutustua taas uusiin nuoriin ihmisiin – Kreetan sukupolvi alkaa tulla tutuksi töiden kautta.

Kristo, Kreeta ja Sonja Salminen, Eskon kolme lasta, ovat kaikki päätyneet näyttelijöiksi. Sonja on vielä teatterikorkeakoululainen.

Esko ja Aino olivat katsomassa Kreetaa ensimmäisessä roolissaan Tuntemattomassa sotilaassa.

– Aloin itkeä, ja sitten Aino rupesi itkemään. Kundeilla lavalla oli viinapullo, josta ottivat ryyppyä ja tarjosivat yleisöllekin, näkivät, kun nyyhkin siinä. Aku Hirviniemi tuli antamaan ryypyn lohdutukseksi.

– Sitä näkee toisen yhtäkkiä lapsena – menee läpi lapsensa elämää kuvina ja samalla näkee sen lavalla. Se on ihan hirveää! Salminen nauraa onnellisesti.

– Kai siinä itkee omaa syntistä elämäänsä. Ja sitä, miten tuttu ihminen yllättää. Yllättää itsensäkin – se on yksi näyttelijän ominaisuus: ärsytettynä tulee ulos asioita, joita ei tiennytkään itsestään.

Salminen sanoo pystyvänsä katsomaan lapsiaan myös ihan ammattimaisesti.

– Varsinkin nyt, kun perustan huoneteatteri Maneerin ja kiinnitän sinne kaikki lapseni töihin, hän murjaisee.

Salminen on yksinkertainen vaari: Kristolla on poika. Kesällä mökkisaarella Iniössä vaari viihdytti pojanpoikaa selostamalla Pekka Tiilikaisen äänellä frisbeekisaa. Lapset rakastavat sitä: Esko, ota nenästä kiinni!

Emmi Parviaisella on Kirsikkapuistossa keskeinen rooli, jonka hän täyttää ja käyttää loistavasti.

– Emmi ei pienestä spragaa. On aivan upeaa nähdä, kun nuori kollega puhkeaa kukkaan!

Muistuuko silloin mieleen omia vastaavia hetkiä?

– Ei sellaisia silloin ajattele, myöhemmin ehkä. On se kummallista – johtuu tästä iästä tietysti – että aina välillä huomaa ajattelevansa: herrajumala, miten paljon on tehnyt tätä duunia!

Joku juuri kyseli selattuaan Salmisen satojen roolien listaa – teatteria, elokuvaa, televisiota, lausumista – että oletko ennättänyt elää.

– En oikeastaan edes ymmärrä kysymystä. Olen elänyt koko ajan sitä elämää, johon olen valmistautunut ja joka juhlallisesti sanoen on kutsumukseni! Elämää, jossa saan toteuttaa itseäni ja josta olen haaveillut. Se on vienyt minut 22-vuotiaana Moskovaan näyttelemään, Leningradiin, Berliiniin, Tukholmaan, Göteborgiin, Firenzeen, vierailemaan valtavan hienoihin teattereihin. Herrajumala, mitä elämää! Nuori ihminen sai sen kaiken kokea. Ehkä työ on pukannut minut toisenlaiseen elämään – mistä sen voi tietää, enkä ymmärrä, mitä muuta se voisi olla?

– Tšehov puhuu siitä, että jos tämä onkin harjoituselämää ja se seuraava on se todellinen. Oli harjoitusta tai oikeaa, olen saanut elää unelmaani. Ammatti on heittänyt minut vuorovaikutukseen, tapaamaan erilaisia ihmisiä, miettimään toisia elämiä, pistämään aivot aina uuteen asentoon, puolustamaan ihmistä – roolihahmoa – henkeen ja vereen. Eikös se ole elämää ja ennättämistä?

*****

Esko Salminen

  • Täytti lokakuussa 73 vuotta.
  • Ahkera eläkeläinen näyttelee Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa. Marras-joulukuun vaihteessa tulee 6 uutta Iltaa Esko Salmisen kanssa. Poliisipäällikön rooli Taru Mäkelän elokuvassa Mieletön elokuu.
  • Tulossa Heidi Könkään Hyväntekijä-filmi ja Juhani Lehtolan Aikuisten poika.
  • Lapset Kristo, Kreeta ja Sonja Salminen ovat näyttelijöitä. Yksi pojanpoika.
  • Naimisissa näyttelijä Aino Sepon kanssa.

teksti Raila Kinnunen,

kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu: 7.11.2013