Apu

Eeva Kilpi Kirjailija. 84 vuotta, Espoo.



Eeva Kilpi Kirjailija. 84 vuotta, Espoo.

”Vanhoja ryhdytään holhoamaan suojelun varjolla.”
Teksti Apu-toimitus

Kirjoittaminen on miusta kovaa työtä, joka vaatii pitkäjänteisyyttä ja keskittymiskykyä. Aloitin kirjailijana myöhään, 31-vuotiaana. Mie tein ensin lapset ja vasta sitten kirjoja.

Amerikkalaisissa filmeissä vanhemmat hokevat lapsille, että ”olen ylpeä sinusta”. Mie en tajua enkä pysty sanomaan sitä, koska lapset ovat omaa lihaa ja verta. Totta kai silti iloitsen, että pojilla menee hyvin. Miulla on jo yksi lapsenlapsenlapsi, ja näen hänestä paljon enemmän asioita kuin itse nuorena äitinä höösätessäni.

Nykykirjallisuudesta en paljon tiedä, koska en juuri lue sitä. Mie pelkään sellaisia pakkovaikutteita, että haluaisin kirjoittaa kuten joku toinen. Kunnioitan kyllä esimerkiksi Sofi Oksasen tarmoa ja historianäkemystä kovasti.

Karjalaisuus on miulle sielullinen asia. Se ikuinen kodittomuus, mikä jäi, kun oli pakosta lähdettävä... Se on se elämän evakkous, jonka olen ehkä tuonut kirjoillani laajemmin esiin ja tietoisuuteen.

Sodan kokeneet ihmiset ovat aina jollain tavalla invalideja. Mie ikävöin aina, eikä sitä menneen ikävää täytä mikään. Miun tekee mieli kysyä muilta, että ikävöittekö tekin. Ikävä on yleisinhimillinen tunne.

Ehkä epämiellyttävin aika urallani oli 1970-luku, jolloin äärivasemmiston paine oli Suomessa kova. Nyt mie voin sanoa, että puolustin sananvapautta. Olin PEN-Klubin Suomen puheenjohtaja ja Kirjailijaliiton johtokunnassa, ja sitä kyllä vastustettiin. Mie pelkäsin politiikkaa sen alistavuuden ja rajoittavuuden takia. Kirjailijalla on oikeus olla sitoutumaton.

Luonnonsuojelussa olen hämmästyksekseni ollut edelläkävijä, ainakin kaunokirjallisuudessa. Mie kirjoitin Häätanhun savolaisessa torpassa, käärmeiden ja rupikonnien keskellä. Annoin kaiken kasvaa enkä tehnyt puutarhatöitä, vaikka naistenlehdissä niin neuvottiin.

Rakkaudesta olen oppinut ainakin sen, että ongelmia riittää vanhuuteen saakka, jos rakkauttakin riittää. Eroottinen rak­kaus ei liioin lopu, kun ihmisestä tulee vanha. Rakkaus on tietysti myös vanhempien ja lapsien välistä, rakkautta sisaruksiin, luontoon ja eläimiin.

Tässä iässä ja yksin elävänä voin sanoa, että ihmissuhteissa pitäisi olla enemmän joustavuutta, sallivuutta ja sydämen

ymmärrystä – myös vaikeissa tilanteissa. Avioero muutti minnuu aikoinaan syvästi, enkä usko sen olevan helpompi asia

nykyäänkään, vaikka arvot ovat muuttuneet ja perhekäsitys monipuolistunut.

Mie pidän itseäni feministinä, mutta vierastan kaikenlaisia leimoja. Eikä äidillisiä hyveitä tarvitse hylätä, vaikka naisten pitää saada tehdä omat valintansa.

Vanheneminen ei ole aina hauskaa. Vanhoja ryhdytään usein holhoamaan suojelun varjolla liikaa. Toimintakyvystä ja päätäntävallasta mie pidän viimeiseen asti kiinni ja toivon sen onnistuvan muiltakin. Että saataisiin köpötellä omillaan loppuun asti, vaikka sitten vähän hitaammin.

Kysymys kuolemanjälkeisestä elämästä on kammottava, jos sillä tarkoitetaan, että minuudet toistuvat iänkaikkisesti.

Se kuulostaa, ettei ikinä pääsisi lepoon, mutta en mie halua arvostella kenenkään uskoa.

teksti Susanna Luikku

kuva Petri Mulari

Julkaistu: 7.12.2012