Image

Juha Itkonen: Kurjuutta kurjuuden päälle annosteleva Shuggie Bain -romaani sai pohtimaan, missä kulkevat uskottavuuden rajat

Juha Itkonen: Kurjuutta kurjuuden päälle annosteleva Shuggie Bain -romaani sai pohtimaan, missä kulkevat uskottavuuden rajat
Vähempikin määrä synkkyyttä olisi riittänyt, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.
Julkaistu: 9.5.2022

Pohjoinen Britannia 80-luvun alussa. Suljetut hiilikaivokset, rakennemuutos, massatyöttömyys ja Margaret Thatcher. Tämän lohduttoman ja tarpeettomaksi käyneestä miehuudesta toksisen maiseman keskellä naiselliseksi tulkittuja taipumuksia osoittava poika, jonka mukaan koko juttu on nimetty. Billy Elliot, 20 vuoden takainen hittielokuva ja myöhemmin myös musikaali. Shuggie Bain, Douglas Stuartin Booker-palkinnon voittanut romaani.

Vedän toki tässä nyt mutkia suoraksi. Omalla kohdallani johtuu silti varmaankin juuri useampaan kertaan näkemästäni Billy Elliotista, että Stuartin kirja alkaa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien kääntyä päässäni elokuvaksi. Kuvapalettiin sekoittuu muutakin brittiläistä draamaa, muun muassa Ken Loachin tummasävyisiä työläis­elokuvia, joiden tunnelmaa romaani osoittautuu pian olevan lähempänä. Kertomuksen kyytiin on helppo hypätä, kun itselleen vieraan maiseman näkee mielessään merkillisen tuttuna.

Oikeastaan romaanin nimi voisi yhtä hyvin olla Agnes Bain. Tapaamme kyllä ensin Shuggien 16-vuotiaana vuonna 1992, paistamassa broilereita ruokakaupassa Glasgow’ssa. Sen jälkeen hypätään vuoteen 1981 ja näkökulma vaihtuu hänen äitiinsä. Agnes nojaa parvekkeenkaiteeseen torni­talossa lähiössä ja miettii hyppäämisen mahdollisuutta lopullisena ratkaisuna kasaantuviin ongelmiinsa.

Tässä vaiheessa tarinaa Agnes on 39-vuotias kolmen lapsen äiti, joka ensimmäisestä ja kutakuinkin kunnollisesta miehestä erottuaan elää uuden aviomiehensä ja lastensa kanssa ahtaasti omien vanhempiensa nurkissa. Taksikuski Iso-Shug, Shuggien isä, on pahimman luokan häntäheikki ja vaimonhakkaaja. Kestääkseen elämänsä pettymykset Agnes on jo oppinut turvautumaan pulloon.

Shug lupaa Agnesille oman talon ja pihan. Kuljetettuaan perheensä uuteen kotiin, hylätyn hiilikaivoksen viereen liikenneyhteyksien ulottumattomiin, Shug ei purakaan omia matkalaukkujaan vaan hylkää heidät sinne. Teko vaikuttaa niin järjettömältä, että perheenisänaivoni haraavat vastaan. Ei kukaan toimi noin. Ei kukaan suostu tuollaiseen kohteluun. Eihän tämä näin voi mennä.

Näin se kuitenkin menee. Tässä kammottavassa ympäristössä vierähtävät seuraavat seitsemän vuotta, leijonanosa paksusta romaanista. Isommat sisarukset pääsevät pakoon yksi kerrallaan, mutta pikku-Shuggiesta tulee vuosi vuodelta pahemmin alkoholisoituvan äitinsä turva ja vartija. Seuraa yhä uusia läpeensä synkkiä kohtauksia, jotka herättävät minussa saman torjuvan reaktion. Eivät ihmiset noin ilkeitä ole. Kurjuutta kurjuuden päälle, minkä takia, eihän se ole uskottavaa eikä edes dramaattisesti toimivaa – hyvin alkanut romaani tukehtuu toisteiseen synkkyyteensä.

Se on sääli, sillä hienoja hetkiäkin on. Pojan kaikesta huolimatta rakastava katse äitiinsä on kauniisti kuvattu. Liika on silti liikaa, ja minulle Shuggie Bainissa on aika paljonkin liikaa. Ymmärtäisin tiivistetyn synkkyyden, mutta silloin kirjan pitäisi olla puolet lyhyempi.

Mikä sitten oikeasti on liikaa ja missä kulkevat uskottavuuden rajat? Shuggie Bain ei ole autofiktio, mutta ikätoverini Douglas Stuart on kuitenkin elänyt 80-luvulla Glasgow’ssa alkoholisoituneen äitinsä kanssa. Samaan aikaan minä hiihtelin Hippo-hiihtoja ja kävin pianotunneilla hiljaisessa Hämeenlinnassa. Kuka minä siis olen sanomaan, että hän liioittelee?

Oma elämänkokemus vaikuttaa väistämättä siihen, mihin itse kukin pystyy eläytymään tai mitä pitää edes mahdollisena. Kenties vastarintani on vain kyvyttömyyttä ymmärtää elämän realiteetteja.

Enemmän kuitenkin uskon siihen, että kyse on erilaisista esteettisistä mieltymyksistä. Shuggie Bain nimittäin tuo etäisesti mieleeni Hanya Yanagiharan Pienen elämän, joka sekä kurjuuden kurjuuden päälle kasaamisessa että sivumäärässä meni vielä paljon pidemmälle. En ymmärtänyt sitä lainkaan. Toisin kuin Shuggie Bain, se oli mielestäni suorastaan kehno romaani. Mutta suosittu se oli, Suomessakin liki kaikki kirjoja lukevat ihmiset ylistivät sitä, ja olen varma että niin käy myös Shuggie Bainille.

Jään siis näine kriittisine näkemyksineni pieneen vähemmistöön. Jos reippaalla kädellä annosteltu kärsimys on nyt nouseva trendi, jään odottamaan seuraavaa aaltoa. Ainahan voin laittaa Billy Elliotin pyörimään.

Douglas Stuart: Shuggie Bain. WSOY. Suom. Laura Jänisniemi

Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, joka vuonna 1992 leikkasi kyljyksiä kesätöissä Anttilan lihaosastolla.

Kommentoi »