Tuffff. Sellainen ääni kuuluu maalivahdin patjatorjunnasta jopa täpötäydessä jäähallissa, kun kaikki ovat hetken aivan hiljaa.

Pekka Rinne venytti jalkansa ja muita osia lähes kaksimetrisestä varrestaan kaikki neljä kertaa Venäjän rangaistuslaukausten tielle. Laukojina oli sellaisia nimiä kuin Ilja Kovalchuk, Vladimir Tarasenko ja Artemi Panarim.

Kun Suomen 2-2-tasoituksen kylmänviileästi rystyltä maalin kattoon nostanut Joonas Donskoi onnistui toisella yrittämällään ujuttamaan kiekon Sergei Bobrovskin längistä, varmistui 3-2-voitto – ja se, että Suomi kohtaa torstaina puolivälierässä Prahan hornankattilassa isäntämaa Tshekin.

– Mää tiesin, mitä se tekkee. Sanoin aitiossa, että nyt tullee se patenttiharhautus, kommentoi niin ikään ehjän ottelun jälleen pelannut Donskoin seurakaveri Joonas Kemppainen.

– Ensimmäisellä kerralla karkasi kiekko, mutta ajattelin, että yritetäänpä uudestaan. Tykkään rankkareista ja niiden treenaamisesta, kuittasi Donskoi.

Suomi pelaa joukkueena, mutta Leijonien pelin suuri sielu on kahteen suuntaan pelaava, jatkuvasti muille tyhjää tilaa luova ja kaksinkamppailut voittava Aleksander Barkov jr (1+1). Barkovista, 19, on tullut paitsi joukkuetta asiasta meteliä pitämättä kantava pelillinen johtaja, myös ehkä ensimmäinen sentteri, jonka kanssa Jussi Jokisesta (0+2) saadaan täysi potentiaali maajoukkueessa irti.

Kolmikon täydentää röyhkeä ja kenet tahansa haastava Donskoi, ja takalinjalla hyökkäyksiä nousee tukemaan keltanokkapuolustaja Esa Lindell.

– Ollaan pyöritty Jussin kanssa 10 kuukautta samassa seurajoukkueessa, ja puhuttu paljon pelistä. Donskoille ei tarvitse edes puhua, se löytää paikat muutenkin. Saadaan itse päättää monista jutuista pelaamisessa, kunhan ei omissa soi, Barkov kuittasi.

– Venäläiset tulivat kovaa, mutta se tiedettiin. Kyllä ne pyörittävät, jos antaa yhtään tilaa, mutta meiltä ei usko loppunut missään vaiheessa. Ai mitä multa äsken kysyttiin? Että ollaanko minä ja Donskoi molemmat venäläisiä, kun on tällaiset nimet, toiselle kotikielelleen sujuvasti vaihtanut Barkov virnisti hieman punastuen.

Tähtikentän takana yksi ottelun ja laillaan koko alkusarjan positiivisimpia suomalaispelaajia oli Janne Pesonen. Maajoukkueessa(kin) taitavan, mutta taklauspeliin hyytyvän jäähyjen kalastelijan maineessa ollut ex-Kärppä on selkeästi kasvanut ulkomaankomennustensa aikana.

”Pessi” istuu hyvin niin päävalmentaja Kari Jalosen pelifilosofiaan kuin toisten pohjoisten poikien eli Juhamatti Aaltosen ja JKemppaisen ketjuun. Joukkue on sekä pelaajatyypeiltään että peliajatukseltaan kaukana perinteisestä nelosketjusta, ja ajoittaisista oman pään pyörityksistä huolimatta sekin juoni useita tilanteita Bobrovskin maalille.

Pyyteetön 0-0:n pelaaminen jäi enemmän Jarkko Immosen kolmoskentän harteille, jonka vauhti- ja taitotasolla pitäisi teoriassa olla jatkuvasti vaikeuksia venäläisten kaltaista sikermää vastaan. Mutta jääkiekko ei ole teoriaa, ja kolmonen hoiti sentterinsä johdolla homman eleettömän varmasti.

Lähes eniten mekkalaa – ja suomalaisfanien keskuudessa kohtisuoraa raivoa – ottelussa nostatti Leo Komaroville ensimmäisen erän lopussa polvitaklauksesta tuomittu viisiminuuttinen pelirangaistuksineen. Jopa tilanteessa ranteensa (!) loukannut Jevgeni Medvedev näytti hetken vilpittömän hämmästyneeltä, kun Komarovin rangaistuksen syy selvisi.

Monet loppuunmyydyssä CEZ-Areenassa olivat sitä mieltä, että puhtaampaa olkapäätaklausta on vaikea löytää.

– Ihan selvä virhe ja katastrofi tällä tasolla. Linjatuomari oli väittänyt, että Komarov osui polvella, ja päätuomari uskoi häntä. Onneksi moka ei ratkaissut ottelua, ja jäähyn tappamisen jälkeen alkoi ihan uusi peli, puhisi Kari Jalonen.

Kokonaisuutena ottelu oli molemmilta joukkueilta yksi alkusarjan vauhdikkaimmista ja fyysisimmistä. Ennakkopuheet siitä, että Suomi häviäisi tahallaan Venäjälle puolivälierävastustajaa taktikoiden, kuvastavatkin lähinnä puhujien täydellistä tietämättömyyttä kaukalotason todellisuudesta.

Spekulointi on toki sallittua ja osa tiettyä julkista myyntipuhetta, mutta jääkiekon kaltaisessa kontaktilajissa tahallinen tai oikeastaan mikä tahansa velttoilu johtaa vain yhteen asiaan.  Oman pelivireen, -tempon ja -ajatuksen kadottamiseen – eikä sitä todellakaan saa nappia painamalla tai vain asennetta muuttamalla takaisin.

Leijonilla ei ollut eikä ole tätä ongelmaa.