Vanhempani lähtivät lomalle. Kaikin puolin skarppeja ja neuvokkaita ihmisiä. Silti matkaa edelsi sama säätö kuin aina ennenkin. Ostin heille lentoliput, varasin majoituksen, autolle parkkipaikan ja lopuksi tein vielä lähtöselvityksen vuorokautta ennen lentoa. Autoin maksamaan lystin verkkopankin kautta. Kaikki tuo digitaalisesti.

Lentäminen ja reissaaminen ovat luksusta, jota tehdään aniharvoin. Digitaalinen asiointi taas on yleistynyt myös monissa muissa palveluissa, kuten terveydenhuollossa, pankeissa, liikenteessä, vakuutusyhtiöissä ja ruokakaupoissa. Se on suureksi osaksi vain hyvä asia. Digitaalisuus nopeuttaa ja helpottaa elämää monessa mutkassa, mutta sillä on kääntöpuolensa.

Suomi haluaa olla digitaalinen edelläkävijä. Digitaalisuutta ei pidä kehittää ja edistää hitaimpien kansalaisten ehdoilla. Heidät pitää silti ottaa huomioon. Me emme saa luoda yhteiskuntaa, joka asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan sen mukaan, miten nohevasti he osaavat käyttää digitaalisia palveluita.

Omat vanhempani kysyvät apua meiltä lapsilta. Jos itse en osaa tai ymmärrä, kysyn neuvoa omalta 14-vuotiaaltani. Läheskään kaikilla ei ole ketään, kenen puoleen kääntyä. Kaikki eivät viitsi tai kehtaa vaivata muita. Jos oletamme, että digitaalisuus on tulevaisuuden välttämätön kansalaistaito, pitää ihmisille myös opettaa sitä. Siihen asti palvelun tarjoajien pitää huolehtia, että tarvittaessa apua ja vastauksen saa myös muualta kuin nettisivulta ja anonyymiltä botilta.