Apu

Demarikaverit erkaantuivat – mikä johti poliittiseen välirikkoon?


Pertti Lohenoja ja Jouni Cedervall olivat ikätovereita, ystäviä, saman seudun miehiä ja vakaumuksellisia sosiaalidemokraatteja. Nyt Cedervall on enää kolmea ensimmäistä. Miksi?
Kuvat Kirsi Tuura

Loviisan komean raatihuoneen pihalle paistaa syysaurinko. Paikka on tuttu sekä Pertti Lohenojalle että Jouni Cedervallille, mutta vain toinen jatkaa siellä vaikuttamista. Kaksi pitkän linjan demaria erkaantui poliittisesti toisistaan neljä vuotta sitten, mutta keskusteluyhteys on säilynyt, toisin kuin monissa vastaavissa tapauksissa näinä päivinä.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Helsingin kautta Loviisaan muuttanut kuntapoliitikko Lohenoja, 61, on työnjohtaja pienessä veneenvalmistusfirmassa. Hän tuli äänestysikään 43 vuotta sitten, ja yhtä kertaa lukuun ottamatta hän on äänestänyt joka vaaleissa sosiaalidemokraatteja.

– Se poikkeusääni meni parikymppisenä tutulle, joka oli ehdolla toisesta vasemmistopuolueesta, hän hymähtää.

Lohenoja on ollut 25 vuotta Sdp:n jäsen. Tällä hetkellä hän on puolueen ryhmäpuheenjohtaja Loviisan valtuustossa.

Hänen poliittinen historiansa on juuri sellainen, jollaista 1960-luvun jälkeen syntyneissä ikäluokissa ei juuri tapaa ja jollaista monen nelikymppisen, nuoremmista puhumattakaan, on lähes mahdotonta ajatella omalle kohdalle.

Lohenojalle Sdp on niin selvä valinta, ettei hän ole koskaan kokenut tarvetta todella kyseenalaistaa sitä. Ikänsä tehdastyössä ja ammattiyhdistysliikkeessä olleelle miehelle kyse on myös identiteetistä, vaikka hän korostaakin saman tien, että ”demarit ja ay-liike eivät ole yksi yhteen”.

– Tulen työläiskodista, ja demarien linja tuntui alusta asti omalta, vaikka olin lähes 40-vuotias ennen kuin itse lähdin mukaan politiikkaan. Olen pohtinut muidenkin puolueiden äänestämistä, mutta se ei vaan kiinnosta.

Lohenoja perustelee valintaansa puoluepuheista tutuilla asioilla: ajatuksella oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa tuloerojen pitää pysyä kohtuullisella tasolla, sosiaaliturvan huolehtia, että kaikki pysyvät kyydissä ja ihmisillä on mahdollisuudet edetä sosiaalis-taloudellisista lähtökohdista riippumatta.

Jouni Cedervall, 64, on eläkkeellä pitkän ja värikkään työuran jälkeen. Hän ehti olla liike-elämän palveluksessa 20 vuotta, toimia itsenäisenä yrittäjänä ja freelancetoimittajana. Sdp:tä hän äänesti vuosikymmenet ja oli kunnallispolitiikan luottamustehtävissä, ennen kuin erosi puolueesta vuonna 2014.

Cedervallin tausta on hieman toisenlainen kuin ex-puoluetoverin, mutta lapsuudenkodin poliittinen vakaumus oli sama.

– Isä oli ison terästukkutehtaan toimitusjohtaja, mutta demari. Häntä pidettiin hyvänä ja reiluna työnantajana, joka maksoi kunnon palkkaa ja äänesti Kalevi Sorsaa, hän naurahtaa.

Puhe jakautuneesta Suomesta ja poliittisista raja-aidoista on monin paikoin totta, mutta usein historiatonta sikäli, että lähimenneisyydessä raja-aidat ja lokerot vasta voimissaan olivatkin.

Jouni Cedervallkin äänesti liike-elämässä logistiikkajätti DHL:n varatoimitusjohtajaksi asti noustuaan monta vuotta kokoomusta 1980-luvulla, koska ”niin vain kuului tehdä”.

– En silloin ehkä ajatellut asiaa kovin pitkälle: toimin palkan, aseman ja ympäristön mukaan. Yhdessä yrityksessä omistaja oli sitä mieltä, että kaikki tässä firmassa kuuluvat Kampin Kansallisseuraan (kokoomuksen paikallisyhdistys). Suoraan ei sanottu mitään tai pakotettu, mutta se oli hyvin vahva oletus. Jälkeenpäin olen kyllä ihmetellyt ja hävennyt tätä ideologista syrjähyppyäni, Cedervall ironisoi.

Kun Cedervall palasi Ruotsinpyhtäälle, hän koki palanneensa myös poliittiseen kotiinsa: nämä ovat minun ihmisiäni ja sosiaalidemokraatit minun puolueeni.

Sitten tuli vuosi 2014 ja puheenjohtajavaali.

– Minä en ole enää demari, ja pääsyy siihen on Antti Rinne. Puolue on muutakin kuin puheenjohtaja, mutta minun näkemykseni ja tietojeni mukaan hän on yksinkertaisesti sopimaton tehtäväänsä. Demarien vanha sikaniskaosasto pääsi niskan päälle, valitsi Rinteen ja käänsi katseen menneisyyteen, Cedervall lataa.

Sen, että ihmisten mielet eivät koskaan ole yhtä yksioikoisia kuin tutkimusten saati markkinoinnin nelikentissä, todistaa Jouni Cedervallin asemoiminen itsensä ”vasemmistodemariksi” ja siirtyminen Vasemmistoliiton joukkoihin.

Antti Rinteen kannattajat ja osin myös media sekä tutkijat kun näkivät ay-taustaisen johtajan valinnan nimenomaan Sdp:n siirtymänä vasemmalle, mutta linjavaalissa oli kyse paljosta muustakin.

– Kun Jutta (Urpilainen) ei kaikesta hankkimastaan pätevyydestä huolimatta saanut jatkaa ja Sanna Marin ei asettunut ehdolle, tilanne muuttui kestämättömäksi. Jos oli jostain syystä pakko valita miesjohtaja, Timo Harakka tai Antti Lindtman olisi kelvannut, Cedervall puhisee.

Pertti Lohenoja myöntää, että kyseessä oli linjavaali, mutta hänestä siinä tehtiin oikea valinta.

– Paluu juurille ja demareille oleelliseen ja uskottavaan asiapohjaan, mutta Lindtmanin ja Marinin kaltaisten nuorempien aika tulee vielä. Vähemmän repivä kamppailu olisi riittänyt, hän muotoilee.

Puheenjohtajavaalin haavat eivät vieläkään ole täysin arpeutuneet, ja samassa rytäkässä liikkuvista äänestäjistä Sdp:ltä kaikkosivat lähes kokonaan koulutetut, 30–50-vuotiaat kaupunkilaisnaiset.

Ohi yhden puolueen kriisin nousee se, että jakolinjojen syvetessä ja kannanottojen jyrkentyessä poliittiset valinnat ovat muuttuneet yhä useammalle kannastaan epävarmalle pienimmän pahan tieksi. Siinä yritetään löytää vähiten rasittava ehdokas ja äänestetään yhtä lailla jotain vastaan kuin jonkun puolesta.

Samaan aikaan jakolinjat ovat erilaisia kuin aiemmilla vuosikymmenillä: perinteisten kysymysten rinnalle ja ohi on noussut suhtautuminen esimerkiksi ympäristökysymyksiin, sukupuolten tasa-arvoon, seksuaali- ja muiden vähemmistöjen oikeuksiin ja maahanmuuttoon.

Jouni Cedervallin äänestyskartta on nykymallia sikäli, että se on muuttunut tilanteen ja henkilöiden mukaan.

– Olen äänestänyt niin Elisabeth Rehniä (rkp) kuin Paavo Arhinmäkeä (vas), ja voisin kuvitella äänestäväni myös vihreitä. Mutta jäsenenä ollessani tuin aina Sdp:tä.

Molemmat miehet korostavat, että Suomessa on totuttu koalitiohallituksiin ja kompromissien tekoon. Samaan aikaan ainakin Cedervallia sieppaa ”haikailu Kekkosen aikaan ja vahvaan johtajaan, niin kuin jossain hemmetin Neuvostoliitossa”.

– En koe pettyneeni politiikkaan, mutta samojen naamojen junttautuminen päättäviin asemiin, liian tiukka ryhmäkuri ja puolueiden ukkoutuminen on oikeasti uhka demokratialle, Cedervall sanoo.

Hän toteaa olevansa itsekin eläkeukko, mutta äänestävänsä nuorempia, koska heitä pitää saada mukaan ja valtaan.

– Eikä se onnistu niin, että vanhukset ja kaiken maailman kabinetit päättävät puolueissa. Liian moni silpputyösukupolven nuori kokee, että politiikalla ei ole heille mitään annettavaa, ja sitä mukaa omat pohjatiedot asioista voivat olla tosi heikot, hän kommentoi.

– Jos tässä jotain on oppinut niin sen, että yhteiskunnan asioiden hoitaminen on pitkäjänteistä duunia. Ihmisten olisi hyvä osata katsoa sekä taakse- että eteenpäin eikä uskoa lupauksia, jotka tehdään kuukautta ennen vaaleja ja unohdetaan heti niiden jälkeen, Pertti Lohenoja sanoo.

Loviisan kaltaisessa pienessä kunnassa on tultava toimeen kaikkien kanssa, ja käytännön asiat ajavat usein puoluerajojen yli. Lohenojan ja Cedervallin henkilökohtaisiin väleihin poliittinen ero ei ole vaikuttanut, mutta suomalaisilla työpaikoilla, tuttavapiireissä ja jopa perheissä on tilanteita, jossa keskustelu on käynyt mahdottomaksi.

Myös Lohenojaa ja Cedervallia tympäisee koventunut kielenkäyttö, ohipuhuminen, nimimerkkien takaa räyhääminen ja suoranainen uhkailu.

– Persujen vuoden 2011 jytky toi politiikkaan näitä hakkaraisia ja muita arveluttavasti käyttäytyviä huutajia, jotka ovat rapauttaneet eduskunnan arvovaltaa ja julkista keskustelua. En peräänkuuluta 50-luvun käytöskoodeja, mutta nykyinen ilmapiiri on vastenmielinen, Cedervall lataa.

– Ajat ja tavat muuttuvat, eivätkä aina parempaan suuntaan. Asialinjalla olisi hyvä pysyä, ja ylilyöntejä osata ainakin pyytää anteeksi ja jatkaa sitten hommia. Välillä vaikuttaa, että tahallaan heitellään mitä sattuu, että päästään lööppiin ja somekohuun, Lohenoja hymähtää.

Kahvit on juotu, valokuvat otettu. Vaikka jo haastattelussa paljastui syviä erimielisyyksiä, miehet lähtevät yhdessä jutellen, erkaantuakseen sitten tahoilleen.

Tämän vaikeammista asioista ei pitäisi olla kysymys valtakunnanpolitiikassakaan, saati ihmisten välillä.

Miksi niin usein kuitenkin on?

”Perinteinen vaikuttaminen ei kiinnosta uusia sukupolvia”

Ajatuspaja e2:n tutkija, valtiotieteen tohtori Jussi Westinen teki väitöskirjansa poliittisista jakolinjoista 2000-luvun Suomessa. Westinen muistuttaa, että jakolinjat ovat lähtökohtaisesti pitkäkestoisia ja pysyvämpiä kuin politiikan trendit ja esiin nousevat yksittäiset kysymykset.

– 2000-luvun selkeä jakolinja on sosiokulttuurinen eli arvojen, elämäntapojen ja valintojen korostuminen, esimerkiksi käyvät vihreät ja perussuomalaiset, Westinen kertoo.

Toinen iso linja on suhtautuminen EU:hun.

– Suhtautuuko siihen myönteisesti vai kielteisesti, linkittyy koulutukseen ja ammattiryhmään. Perinteinen oikeisto–vasemmisto-jako ei ole kadonnut mihinkään, mikä näkyy nyt työllisyyteen, irtisanomissuojaan ja sosiaaliturvaan liittyvissä kysymyksissä. Suomalainen erikoisuus on alueellisen tasa-arvon tärkeys, joka myös määrittää äänestäjien valintoja.

Vuoden 2011 eduskuntavaalit toivat Westisen mukaan esiin perussuomalaisten äänestäjien selkeän sijainnin yhteiskunnallisten ristiriitojen ulottuvuudessa. Tuolloin ilmapiiri suosi jyrkkiä kannanottoja esimerkiksi EU:n, maahanmuuton, kaksikielisyyden sekä moraali- ja ympäristöarvojen suhteen.

Tutkija muistuttaa, etteivät viholliskuvat ja kova retoriikka silti ole uusi keksintö.

– 1940–50-luvun vaalimainokset ne vasta rankkoja olivat, eikä poliittinen nokittelu ole ollut vierasta sen jälkeenkään. Eniten ovat muuttuneet sen foorumit ja aikakäsitys. Vielä 10–15 vuotta sitten poliittista debattia käytiin lähinnä eduskunnassa kasvokkain ja tiedotusvälineissä, ja asioihin perehtyminen oli käytössä. Nyt keskustelu voi leimahtaa mistä tahansa 24/7, eikä aiheesta tarvitse tietää kovin paljoa.

Uusi aika on toki tuonut myös uutta aktiivisuutta ja mahdollisuuden vuoropuheluun esimerkiksi sosiaalisen median, kulutusvalintojen ja kansalaisaloitteiden kautta.

Westisen mukaan kyse onkin siitä, mihin mahdollisuuksia käytetään.

– Monet kansalaiset ja poliittiset toimijat ovat väsyneet jatkuvaan vihanlietsontaan, tahalliseen väärinymmärrykseen ja kärjistyksiin. Edustuksellinen demokratia perustuu lisäksi yhä puolueisiin ja pitkiin, tylsiltäkin vaikuttaviin prosesseihin. Demokratialle ongelmallista on se, että puoluetoiminta ja -vaikuttaminen alkaa olla aika pienen joukon käsissä, kun se ei juuri kiinnosta uusia sukupolvia ja tulijoita, tohtori Westinen sanoo.

Julkaistu: 6.10.2018