Eeva

Dalia Stasevska: ”Kapellimestarin on oltava itsevarma ja nöyrä”

Dalia Stasevska: ”Kapellimestarin on oltava itsevarma ja nöyrä”
Eeva haastatteli kapellimestari Dalia Stasevskaa jo vuonna 2015. Silloin hän asui pienessä maalaismökissä, joka tarjosi vastapainon suuren maailman musiikkitaloille.
Julkaistu: 30.9.2018

Vuosi sitten Dalia Stasevska käänsi perunamaata. Lapio heilui, mutta mieli askaroi Gustav Mahlerin 4. sinfonian parissa. Hetkeksi hän pysähtyi miettimään, mihin kohtaan pihaa kokoaisi seuraavan multakasan. Tuohon? Vaiko sittenkin tähän?

Silloin se syntyi, suuri ahaa-elämys. Oivallus siitä, mistä 4. sinfonian partituurin merkinnöissä oli kyse.

Dalia oli ehtinyt pohtia pitkään, mitä säveltäjä oli mahtanut tarkoittaa toistamalla samaa teemaa hieman eri painotuksin. Nyt vastaus kirkastui perunapellolla. Mahler oli tehnyt toistojen ja variaatioiden kautta musiikissaan näkyväksi etsimisen ja hakemisen. Tekisikö asian näin vai sittenkin noin?

Lapio lensi sivuun, ja nuori kapellimestari syöksyi sisälle tekemään muistiinpanoja.

”Minusta tuntui, että ymmärsin, mitä Mahler tarkoitti. Se teki minut valtavan onnelliseksi.”

Ukrainalainen koti Suomessa

Musiikki on ykkösasia Dalian elämässä. Tekipä hän mitä tahansa, se on aina jollain lailla mukana. Tuskinpa hän muuten olisikaan siinä pisteessä, missä nyt on. 30-vuotias kapellimestari, joka on ehtinyt johtaa useita orkestereita Suomessa ja ulkomailla.

Oppinsa Dalia on saanut Jorma Panulalta ja Leif Segerstamilta. Töitä on riittänyt ja alkava kesäkin menee reissatessa. On konsertteja Ranskassa ja Sveitsissä, on Savonlinnan oopperajuhlia ja Kuhmon kamarimusiikkia.

Kapellimestarin ura on hyvässä vauhdissa, mutta menestys ei ole tullut ilmaiseksi. Dalia on tehnyt määrätietoisesti töitä ammattinsa eteen, tarponut läpi kovien oppivuosien ja epäuskon hetkien.

Dalia Stasevska kasvoi taiteellisessa perheessä. Vanhemmat Andrij Stasevskij ja Maarit Blomqvist ovat kumpikin kuvataiteilijoita. Isä on ukrainalainen ja äiti suomalainen. Dalia syntyi Kiovassa, mutta asui lapsuutensa ensimmäiset vuodet Tallinnassa. Suomeen perhe muutti, kun Dalia oli viisivuotias. Hänellä on kolme nuorempaa sisarusta.

Ukrainalaisilla juurilla on Dalialle tärkeä merkitys. Isä opetti tyttärensä jo pienenä puhumaan ja kirjoittamaan ukrainan kieltä.

”Isäni on ihana, vahva persoona, ja hän rakastaa omaa kotimaataan.”

Andrij luki lapsilleen ukrainalaisia tarinoita ja runoutta ja opetti heille ukrainalaisia kansanlauluja. Kotona katsottiin ukrainalaisia elokuvia. Kodin ilmapiiri oli hyvin ukrainalainen, vaikka se sijaitsi Suomessa.

”Vitsailimme aina, että kotimme on Ukrainan territorio, jota isämme herooisesti puolustaa.”

Kaksi erilaista kulttuuria ovat olleet Dalialle suuri rikkaus ja voimavara.

”Minulla on itäeurooppalaiset, tuliset ja rakkaudentäyteiset geenit, ja ne ovat saaneet kukkia vapaasti.”

Ukrainan-kriisi vetää Dalian vakavaksi. Hän seuraa tilannetta tarkasti ja on ottanut julkisesti kantaa Vladimir Putinin toimia vastaan sekä arvostellut tätä tukevia venäläisiä taiteilijoita. Hän painottaa, että koulutus ja kulttuuri ovat ainoita lääkkeitä siihen, että ihmiset oppisivat tuntemaan empatiaa ja ajattelemaan itse.

Kiovassa Dalia kävi ensimmäisen kerran syntymänsä jälkeen vasta 2000-luvun alussa.

”Silloin huomasin, kuinka suomalainen olen. Jonkinlainen pidättyväisyys ja rehellisyys minussa on todella suomalaista.”

Kesäisin Dalia nauttii aamukahvin portailla. ”Kuuntelen linnunlaulua ja nautin. Tunne on uskomaton.”

Jorma Panula opetti mielen avoimuutta

Viulunsoiton Dalia aloitti yhdeksänvuotiaana. Murrosiässä, siinä vaiheessa kun toiset jättivät musiikkiharrastukset, hän hurahti kunnolla. 13-vuotiaana hän kuuli Puccinin oopperan Madama Butterflyn.

”Se oli siinä. Vietin murrosikäni kirjastossa kuuntelemalla oopperaa ja ihmettelemällä, mitä tämä on. Se oli niin jumalaista.”

Sibelius-Akatemiaan Dalia pääsi opiskelemaan ensin viulunsoittoa. Ammattisuunnitelmat saivat kuitenkin uuden käänteen, kun hän soitti harjoitusorkesterissa, jossa johtajina olivat kapellimestariluokan oppilaat. Jorma Panula oli vierailevana opettajana.

”Sieltä tuli naispuolinen kapellimestari vispaamaan. Hän oli Eva Ollikainen. Tiesin sillä hetkellä, että otan Jorman kiinni ja kysyn, voisinko minäkin kokeilla.”

Dalia pääsi sittemmin Jorma Panulan oppilaaksi Tukholmaan.

”Minulla meni puoli vuotta, ennen kuin tajusin sanaakaan, mitä Jorma Panula sanoi. Hänen puheensa kuulosti hirveältä örinältä. Mutta kyllä sen oppi. ’Saatanoilla’ ja ’perkeleillä’ voi olla hyvin monia merkityksiä”, Dalia kertoo nauraen.

Hän sanoo Panulan olleen siitä poikkeuksellinen opettaja, ettei hän käytännössä opettanut paljoakaan johtamisesta. Sen sijaan hän opetti mielen avoimuutta ja sitä, että pitää olla kiinnostunut asioista.

”Parhaimmat oppitunnit Jorman kanssa olivat silloin, kun keskustelimme pikkutunneille asti taiteesta ja teatterista.”

Kun lupaava viulistin ura vaihtui epävarmaan kapellimestarihaaveeseen, Dalian vanhemmat huolestuivat tyttärensä tulevaisuudesta. Mutta Dalia oli tehnyt päätöksensä. Mikään ei estäisi häntä.

”Ymmärrän vanhempieni huolen nyt, vaikka en silloin heitä ymmärtänytkään. Tämä on kuin formulakuskin ammatti, ja minä otin suuren riskin. Ei kukaan tiennyt, toimiiko fysiikkani, onko minulla persoonaa ja karismaa tähän ammattiin. Ei sellaista voi tietää etukäteen.”

Dalia Stasevska sanoo nauttivansa yksin olemisesta. ”Joskus tunnen itseni paljon yksinäisemmäksi ihmisten parissa kuin kotona Tuusulassa.”

Aina erilainen kuin muut

Kapellimestarikurssit olivat kalliita ja Dalia köyhä. Hän panttasi viulunsa. Hän otti pankista lainaa. Ja lisää lainaa. Hän oli valmis mihin vain, että sai opiskella.

”Pistin kaiken likoon. Ja kiitos armias, että se on onnistunut.”

Vaikka vaikeina vuosina tuli epävarmuuden hetkiä, Dalia puski eteenpäin. Hän sanoo olleensa määrätietoinen pienestä pitäen.

”Jos minulle on sanottu ’ei’, olen vastannut ’todellakin kyllä’. En ole koskaan halunnut olla kuin muut. Jos olen joskus ollut samanlainen, minun on heti pitänyt tehdä asiat eri tavalla. Oli se sitten hyvä tai ei.”

Dalia kertoo johtaneensa edellisellä viikolla orkesteria niin, että sylki lensi suusta innostuksesta.

”Ajattelin, että kauheaa, nyt minusta on tullut Leif Segerstam. Mutta pitää vain tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu ja unohtaa, mitä muut ajattelevat.”

Freelancerina Dalian täytyy edelleen sietää epävarmuutta. Töitä saattaa olla todella paljon tai sitten ei mitään pitkään aikaan.

”Kun joutuu koko ajan antamaan parastaan, välillä henkinen väsymys on todella suurta. Tämä ammatti vaatii sataprosenttisuutta. Se on elämäntapa, jos haluaa päästä korkeimmalle asteelle.”

Ja Dalia haluaa. Vaatimukset ovat kovat, kovimpia ovat kenties ne itselle asetetut. Hän haluaa päästä vielä johtamaan maailman parhaimpia orkestereita.

”Tähän ammattiin pitää syntyä. Pitää olla tietyt luonteenpiirteet kohdallaan, että kestää paineita. Oma henkilökohtainen elämä joutuu koville.”

Kapellimestarin työ vaatii uhrauksia, aikaa ja paneutumista. Se vaatii matkustamista ja sitä, että on puolet vuodesta poissa kotoa.

”En voi juhlia ja viettää niin paljon aikaa ystävieni kanssa kuin ehkä muut ihmiset tekevät.”

Kun Dalian isä täytti viisikymmentä, Dalia ei päässyt paikalle. Hän oli johtamassa orkesteria.

Maailman konserttisaleista pieneen mökkiin

Tulevaisuudessa Dalia haluaa oman perheen, mutta sitten on pohdittava, kuinka elämä järjestetään.

”Musiikki on kuitenkin numero ykkönen. Täytyy mennä päivä kerrallaan ja nauttia hetkestä, eikä tehdä liian suuria suunnitelmia. Haaveilla tietysti voi.”

Kaksi vuotta sitten Dalia muutti Helsingin Töölöstä peltojen keskelle Tuusulaan. Pienessä mökissä on keittiö ja kamari. Pönttöuuni lämmittää huoneet ja vesi haetaan kaivosta. Pihapiirissä on sauna ja kasvimaa.

Paikka on sama, jossa Dalia vietti lapsuutensa kesät.

”Olen ollut täällä lapsena äärettömän onnellinen, ympärilläni nämä pellot ja ruoho, joka kasvaa korkeammaksi kuin minä. Olen maannut ruohikon keskellä päivät pitkät ja mennyt siellä omaan haavemaailmaani.”

Daliasta tuntui pahalta, kun vanhemmat myivät kesäpaikan pois. Hän ei unohtanut lapsuuden idylliä, vaan kantoi muistoa mukanaan.

Parikymppisenä hän tuli katsomaan, miltä paikka näytti.

”Minua kouraisi sydämestä, kun kävelin tätä pientä polkua. Ajattelin, että teen mitä tahansa, että saan tämän paikan.”

Dalia etsi omistajan, joka oli valmis myymään hehtaarin tontistaan. Vanha päärakennus odottaa edelleen kunnostusta, mutta Dalia rakensi nykyisen pikkumökkinsä väliaikaiseksi asunnoksi. Sitä on tehty pitkään ja rakkaudella. Kaikessa on käytetty kierrätettyjä ja luonnonmateriaaleja.

”Olen todella kärsivällinen luonteeltani. En pärjäisi ammatissani, jos minulla ei olisi kärsivällisyyttä. Tämä on ollut aivan ihana projekti.”

Voi vain kuvitella, millaisen kontrastin Tuusulan pikkumökki tarjoaa Euroopan konserttisaleille. Jos kapellimestarin työ onkin klassisen musiikin supertähtiammatti, maalaiselämä pitää jalat maassa.

Kun Dalia palaa talvella konserttimatkalta kotiin, häntä ovat pahimmillaan odottaneet valtavat lumikinokset ja kamari, jossa on kymmenen astetta pakkasta.

Isojen orkesterien johtamisen jälkeen yksinäisyys rauhoittaa.

”Tämä ammatti on jossain mielessä hullunkurinen. Toisaalta minun täytyy olla todella määrätietoinen, ehdoton ja itsevarma. Toisaalta en pystyisi tekemään tätä työtä, ellen koko ajan sanoisi itselleni, että täytyy olla nöyrä. Muuten tulee sokeaksi. Sen takia tämä paikka on minulle todella tärkeä.”

”Minulla on itäeurooppalaiset, tuliset ja rakkaudentäyteiset geenit, ja ne ovat saaneet kukkia vapaasti.”

Eri taiteenlajeista syntyy kokonaiskuva

Ammattiaan Dalia kuvaa sanalla tiedonkerääjä. Hän tekee valtavasti taustatyötä valmistellessaan konserttia. Hän lukee säveltäjän elämäkertoja ja kirjeitä ja tutustuu laajasti tämän tuotantoon, jotta voi sijoittaa teoksen kokonaisuuteen.

Dalia lukee historiaa, jotta ymmärtäisi, millaiseen maailmaan teos syntyi, ja filosofiaa ymmärtääkseen ajatusmaailmaa, jossa sävellys luotiin. Hän lukee runoutta ja kaunokirjallisuutta ja tutkii kuvataiteita. Kaiken tämän hän tekee, jotta pystyisi luomaan kokonaiskuvan ajan hengestä.

”Haluan laajentaa tunneskaalaani. Totta kai henkilökohtaisesta elämästä löytää kaikenlaista, mutta minun täytyy tietää, miten muut ovat tunteneet ja ajatelleet, jotta pystyisin olemaan empaattinen. Haluan, että musiikki virtaa estottomasti kauttani.”

Dalia ei opiskele muiden kapellimestareiden tulkintoja, vaan antaa partituurin puhua. Hän haluaa tehdä itsensä näköisiä tulkintoja.

”En halua olla mitään muuta kuin mitä olen. Jos saavutan jotain hienoa, voin sanoa, että olen tehnyt rankan työn, ja silloin tunne on ehkä paljon aidompi.”

Kuvataiteilijaisän kanssa Dalia keskustelee taiteesta. Häneltä saa vinkkejä tietyn ajan ja paikan taiteilijoista, joihin kannattaa tutustua. Taiteen eri lajit avaavat ymmärrystä toisiinsa.

Esimerkiksi Arnold Schönbergin atonaalista musiikkia Dalian oli pitkään vaikea ymmärtää. Mutta kun hän näki Egon Schielen maalausten vääntyneitä vartaloita ja luki Georg Traklin runoja, ne auttoivat hahmottamaan, mistä Schönbergin musiikissa oli kyse. Kun kaiken liitti maailmansotien luomaan henkiseen ilmapiiriin Euroopassa, alkoi ajan kokonaiskuva hahmottua: atonaalinen musiikki oli taidemusiikin väistämätön kehitysaskel.

”Käytän varmaankin enemmän aikaa muiden taiteenlajien tutkimiseen kuin itse musiikkiin. Perusta on tärkeä hallita.”

Mikään ei ole täydellistä

Sadan soittajan sinfoniaorkesterin johtaminen vaatii suurten linjojen hallitsemista. Valtavan koneiston edessä kapellimestarin on siedettävä myös keskeneräisyyden tunnetta.

”Nykyajan tähtikulttuurissa oletamme koko ajan, että olemme täydellisiä ja valmiita. Paskanmarjat. Me emme todellakaan ole.”

Täydellisyyden tavoittelu on Dalialle vierasta. Musiikin kauneus on hänelle juuri siinä, että se ei voi koskaan olla valmista.

”Olen välillä ihmetellyt sitä, miksi yritetään soittaa täydellinen soundi. Elämä ei ole täydellistä! Mielestäni pitää hakea kontrastia. Ehkä se voi ilmetä epätäydellisyytenä varsinkin ensimmäisissä esityksissä.”

Dalia hiljentyy miettimään, kun häneltä kysyy, miksi klassinen musiikki on tärkeää nykyaikana. Hän hakee ajatusta ja etsii sanoja kuvaamaan jotain, mikä on sanojen ulottumattomissa.

”Kun ihminen loppuu, alkaa harmaa, tietämättömyyden alue. Musiikki liikkuu mielestäni juuri tällä alueella.”

Koskettavimmillaan musiikki vie Dalian sellaisiin sfääreihin, joissa hän tietää, että kyse on jostain paljon suuremmasta kuin ihmisestä fyysisenä olentona.

”Meissä ihmisissä on kiehtovaa se, että meillä on henki ja sielu, joita ei voi pukea sanoiksi. Kun sanat loppuvat, musiikki alkaa.”

Musiikin kautta Dalia pohtii suuria, eksistentiaalisia kysymyksiä, niitä ikuisesti ihmistä askarruttavia. Mitä on olla ihminen? Mihin me olemme menossa? Miksi me olemme täällä?

Dalian ääni kohoaa innostuksesta ja puheen tempo nopeutuu, kun hän alkaa selittää Ludwig van Beethovenin 4. pianokonserton 2. osan alkua. Se kertoo sanoja paremmin, mitä hän tarkoittaa.

”Beethoven kysyi säveltäjänä koko ajan, kuka minä olen ja miksi minä olen täällä.”

Kuuntelemme siis hetken Beethovenia. Kapellimestari huitoo vieressä.

Ta-dam-pa-dam.

”Kuunnelkaa. Koko orkesteri fortissimo! Ja sitten piano. Mikä kontrasti! Tässä on kyse kamppailusta fyysisen ja henkisen maailman välillä.”

Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin.

”Tämä on täysin jostain muusta maailmasta. Kun kuulen tällaista musiikkia, se järisyttää minun koko maailmaani”, Dalia Stasevska sanoo. ●

Julkaistu Eevassa 6/2015.

2 kommenttia