Apu

Chiliä ja rucolaa



Chiliä ja rucolaa

Juha Itkonen: "Vuonna 1984 Junior MasterChef olisi ollut yhtä väkevää science fictionia kuin tv-sarja Taisteluplaneetta Galactica."
Teksti Juha Itkonen

Muistan, kuinka pienenä löysin mummun luota isäni poikavuosien aarteita. Koko hänen lapsuutensa maailma näyttäytyi silmissäni jonkinlaisena esihistoriallisena hämäränä. Hyvänen aika: isä oli huvitellut liimailemalla kansioon kahvipaketeista keräämiään autokortteja. Minulla oli sentään Commodore 64 ja kasettiasema.

Toisaalta voin kuvitella omien poikieni ilmeen, jos nyt esittelisin heille tämän kolmen vuosikymmenen takaisen ihmeen. On siinä ja siinä, tunnistaisivatko he sitä edes tietokoneeksi. Katsoessaan sitä he luultavasti säälisivät minua ja minun vaatimatonta lapsuuttani.

Teknologian edistysaskeleet on helppo huomata. Ruokakulttuurin muuttumista tulee ajateltua harvemmin. Katselen silloin tällöin vanhemman poikani kanssa Junior MasterChefiä ja huvittelen ajatuksella, että oma lapsuudenperheeni 80-luvulla joskus lauantaisaunan jälkeen olisi asettunut takkahuoneeseen katsomaan tätä samaa ohjelmaa.

Koko touhu olisi näyttänyt täysin käsittämättömältä. Olisimme nauraneet sille kaikki. Siis mitä? Pinjansiemeniä, rucolaa, chiliä, punamangoldia? Kalmaririsottoa ja kukkakaalipyreetä? Vuonna 1984 Junior MasterChef olisi ollut yhtä väkevää science fictionia kuin tv-sarja Taisteluplaneetta Galactica.

Se oli lihamurekkeiden, ruskeiden kastikkeiden ja jotenkin pitkällisesti muovipussissa uunissa valmistettujen jäisten kanojen aikakautta. Palapaistia, merimiespihviä ja pakastekalaa.

Vuosikymmenen lopulla ruokalajien valikoima laajeni nousukauden myötä mutta vain maltillisesti: katkarapukasari tuntui samaan aikaan sekä ylelliseltä että epäilyttävältä. Odottiko meitä turmio, kun äkkiä herkuttelimme näin?

Ravintolassa syötiin tuskin koskaan, lähinnä äitienpäivinä ja silloin harvoin, kun äiti oli poissa. Jos isä ei jaksanut laittaa pyttipannua, hän vei meidät syömään Citymarketin kahvioon tai Raketti-Anttilan yläkertaan.

Sen jälkeen kun pizza joskus vuosikymmenen puolivälissä oli saapunut kaupunkiin, saatettiin käydä myös pizzalla, mutta pizza oli aina jauhelihapizzaa, ei ikinä mitään muuta. Rohkeimmat ripottelivat pizzansa päälle oreganoksi kutsuttuja havunneulasia.

En muista tunteneeni ainuttakaan ruoanlaitosta kiinnostunutta lasta. Paras kaverini Mikko osasi keittää vanhemmilleen kahvia, se oli minusta vaikuttavaa. Minun panokseni keittiössä rajoittui siihen, että äidin leipoessa nuolin vispilät puhtaaksi suklaavaahdosta.

Tämä on siis taustani. Poikani sen sijaan on notkunut ravintoloissa ympäri maailman jo ennen kuin siirtyi nestemäisestä ravinnosta kiinteään. Yksivuotiaana hän herkutteli oliiveilla.

Katson Junior MasterChefiä, muistan oliivittoman todellisuuden ja koen ristiriitaisia tunteita.

Ohjelma on hyväntuulinen ja puuhakas. Käynnissä on samanlainen pudotuspeli kuin nykyään kaikkialla, mutta Tomi Björck ja Meri-Tuuli Lindström ovat tuomareina kannustavia ja lempeitä. On kiehtovaa seurata pikkukokkien ällistyttäviä taitoja.

Silti sisälläni asuva ennenaikainen vanhus herää välillä taivastelemaan nykymaailman menoa. Tämä yltäkylläisyys. Tämä herkkujen paljous. Koko nurinkurinen asetelma: lapset laittamassa ruokaa aikuisille. Eikö siinä ole jotain kieroa?

Samaan aikaan on myönnettävä, että panisin tuskin pahakseni, jos oma poikani valmistaisi minulle purjo-kuharullia, pyöräyttäisi satay-kastikkeen tai paistaisi uppomunan. Olen yrittänyt varovasti kysellä, herättääkö ohjelma hänessä mahdollisesti tämänkaltaista kiinnostusta.

Ikävä kyllä toistaiseksi poika on halunnut vain katsella.

Julkaistu: 17.10.2013