Apu

Chilen vainoja 1973 Suomeen paennut Oscar Pérez: ”Soitin vaimolle, että vie lapset turvaan kirkkoon”


Tv-sarja Invisible Heroes nosti nykypolvien tietoisuuteen chileläiset, jotka diplomaatti Tapani Brotheruksen pelasti sotilasjuntan kynsistä. Tämä on vuoden 1973 vallankaappausta henkensä kaupalla Suomeen paenneen Oscar Perezin tarua ihmeellisempi elämäntarina.
Kuvat Meeri Utti, Oscar Perezin kotialbumi

Kadut ovat täynnä asemiehiä. Helikopterista heitettyjä ruumiita, mielivaltaisia pidätyksiä ja teloituksia. Jalkapallostadionille on perustettu kidutuskeskus.

Ylen kiitetty keväinen tv-tuotanto Invisible Heroes muistutti Chilen syyskuun 1973 sotilasvallankaappauksesta ja nosti esiin diplomaatti Tapani Brotheruksen roolin.

Brotherus uhmasi kaikkia virallisen Suomen sääntöjä ja pelasti vaimonsa Lysan sekä varakonsuli Ilkka Jaamalan kanssa satojen chileläisten hengen ottamalla heidät Suomen lähetystön suojiin ja järjestämällä vainottuja ulos maasta.

Yksi pelastetuista oli Oscar Perez. Hän tuli perheineen Suomeen 46 vuotta sitten.

– Tapani Brotherus on hyvä ja rohkea mies, ja Suomi on hyvä maa. Täällä oikeisto ja vasemmisto osaavat elää rauhassa rinnan, Oscar Perez sanoo.

Rajanylittäjät hukkuivat jokeen

Liedossa, Turun kupeessa, rivitalon oven avaa nauravainen ja puhelias mies. Perez on Suomen-vuosinaan ehtinyt tehdä uran Turun Kauppakorkeakoulussa, opettaa sivutöinä espanjaa, vetää radio-ohjelmaa, erota ja solmia uuden liiton Railin kanssa.

Perez seurasi Invisible Heroes -sarjaa ja katsoi myös sitä edeltäneen Tapani Brotheruksen haastattelun.

Perezin mielestä Invisible Heroes oli totuudenmukainen kuva Chilen tapahtumista, pakolaisten kohtaloista ja Suomen roolista kriisissä. Sarja on fiktiota, mutta se antoi Perezille myös uutta tietoa.

– Kun vallankaappaus alkoi, en tiennyt, että lähetystöistäkin olisi voinut hakea turvaa. Soitin vaimolleni, että hän menisi lasten kanssa turvaan lähimpään kirkkoon. Olimme siellä muutaman päivän, ennen kuin pääsimme siirtymään pakolaiskeskukseen, jonka YK:n oli perustanut erääseen kouluun.

Toisin kuin joissakin muissa vallankaappauksissa Chilen katolinen kirkko ja sen papit eivät lähteneet juntan matkaan. Kirkot tarjosivat apua ja suojaa niin kauan, kuin se oli mahdollista, ja monet jatkoivat toimintaa vielä jouduttuaan itsekin vaaraan.

Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon painottuva ”vapautuksen teologia” oli tuolloin Chilessä voimissaan, ja papit katsoivat inhimilliseksi velvollisuudekseen yrittää auttaa vainottuja.

Oscar Perez oli joutunut jo kerran aikaisemmin pakenemaan vasemmistolaisuutensa takia, vuonna 1967 synnyinmaastaan Guatemalasta.

Vaimo ja kaksi lasta, joista toinen oli juuri syntynyt, pääsivät matkustamaan Meksikoon turisteina. Oscarille ei myönnetty passia, joten hän lähti kävellen viidakkoon ja ui kilometrien mittaisen matkan Rio Suchiate -joen yli Meksikoon.

– Kaikki muut rajanylittäjät kuolivat, he hukkuivat jokeen.

Viemme sinut, etkä enää palaa

Kolme vuotta Meksikossa riitti Perezeille. Kun vasemmistolainen presidentti Salvador Allende nousi valtaan vuoden 1970 vaaleissa, perhe muutti Chileen aikomuksenaan asettua sinne pysyvästi.

Kun sotilaat sitten tulivat Santiagon kaduille, Perezit uskoivat monen muun tavoin aluksi, että kyseessä olisi poikkeustila, joka rauhoittuisi ajan mittaan.

Kirjanpitäjäksi opiskellut Oscar Perez työskenteli esimiehenä Etelä-Amerikan suurimman kuparikaivoksen kuljetusyhtiössä. Se oli presidentti Allenden hallinnon perustama ja puolittain Chilen valtion omistuksessa.

Kun juntta kaappasi vallan, yritys sai hetken jatkaa toimintaansa normaalisti – ehkä kansantaloudellisen merkityksensä takia – mutta ei ehtinyt kulua monta päivää, kun sotilaat jo tulivat tehtaalle kysymään ”missä täällä on se ulkomaalainen kommunisti”.

– Olin ainoa ulkomaalainen firmassa, joten astuin esiin. Joukkoja johtanut eversti oli rauhallinen, mutta tiesin, että he tulisivat takaisin – niin kuin tulivatkin, toisen ja kolmannen kerran. Viimeisellä kerralla sanottiin, että minun olisi syytä poistua maasta.

Se oli selvä varoitus tai jopa uhkaus: seuraavalla kerralla viemme sinut mukanamme, etkä enää palaa.

Pinochetin juntta esitti rankaisevansa vain ulkomailta johdettuja kommunisteja ja vaarallisia kapinallisia, mutta käytännössä vainon, pidätysten ja väkivallan kohteeksi joutuivat kaikki Allenden hallinnon tukijoiksi luetut.

Lähes kuka tahansa, joka sattui väärään aikaan liipasinherkkien sotilaiden tielle, saatettiin ampua siihen paikkaan. Allende itse menetti henkensä jo vallankaappauspäivänä 11. syyskuuta, kun armeija hyökkäsi presidentin palatsiin.

Suomalainen diplomaatti kysyi, kuka haluaa lähteä

Oscar Perez tajusi tilanteen vakavuuden viimeistään neljäntenä kaappauspäivänä, kun kuljetusyhtiön edustajat pääsivät ajamaan firman amerikkalaisella luksusautolla vapaasti Santiagon halki.

– Auton takia sotilaat luulivat meidänkin olevan diplomaatteja. Näimme helikoptereista heitetyt ruumiit Mapocho-joen rannalla: tiesimme, että tuhansia vasemmistolaisia oli jo kuljetettu kansallisstadionille kuulusteltaviksi, kidutettaviksi ja teloitettaviksi. Se kaikki oli totta.

Silloin kuvaan astui mies kaukaa pohjoisesta. Tapani Brotherus tuli käymään ahtaassa ja kuumassa pakolaiskeskuksessa, jossa ihmisten hermot olivat kireällä.

Oli yhä syyskuu vuonna 1973, ja Perezit olivat olleet keskuksessa vajaan kuukauden. Puheet, suunnitelmat ja huhut pakomahdollisuuksista velloivat päivästä toiseen. Oscar Perez tiesi jo, että he eivät voisi elää Chilessä turvassa niin kauan, kuin juntta piti valtaa.

– Tapani Brotherus kertoi koulun juhlasalissa, että Suomi on päättänyt ottaa 300 pakolaista Chilestä. Hänen piti näyttää maa kartalta ja selittää, missä Suomi on, koska 1970-luvun chileläiset eivät olleet kuulleetkaan siitä. He nauroivat, kun näkivät, että Suomi on lähinnä Pohjoisnavalla! Kun Brotherus kysyi, ketkä haluavat lähteä, nostin ainoana käteni. Tämä oli kyllä virhe, mutta tein lähtöpäätöksen kysymättä vaimoltani – koska pelkäsin, ettei hän suostu ja että perheeni jää Pinochetin juntan panttivangeiksi, Perez hymähtää.

Perezin mukaan Brotherus oli rohkea, syvästi sivistynyt ja huumorintajuinen ihminen, joka halusi toimia oikein vaikeassa tilanteessa.

– Hän on hyvä mies. Ilman häntä olisin kuollut, kuten niin moni muukin.

Sotilaat repivät ihmisiä lentokoneen jonosta

Tapani Brotherus laittoi asian vireille, ja jo seuraavana päivänä hän saattoi palata myönteisen päätöksen kanssa. Hän ajoi Perezit itse Santiagon kentälle, jotta juntta ei olisi voinut puuttua asiaan.

Brotherus ja Jaamala olivat joutuneet omin silmin todistamaan, kuinka sotilaat olivat repineet ihmisiä väkivalloin mukaansa vielä koneen jonosta.

Kallisarvoinen paperi. Oscar Perez näyttää lupaa, jolla he pääsivät pakolais­statuksella Chilestä Suomeen.

Lento Suomeen lähti saman viikon sunnuntaina, jolloin Brotherus oli käynyt pakolaiskeskuksessa. Kone laskeutui 25 tunnin matkustamisen ja usean välilaskun jälkeen lumiselle Helsinki-Vantaalle jätettyään sitä ennen pakolaisia myös Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan. Oli 18. marraskuuta 1973.

– Olen monta kertaa katsonut vanhan uutisvideon, jossa laskeudumme koneesta. Meillä kaikilla oli ponchot, jotka olin ostanut ennen lähtöä suojaksi kylmää vastaan. Minulla on yhä tallessa poikani Pavelin yllä ollut valkoinen poncho. Luulimme laskeutuneemme mereen, koska emme olleet koskaan nähneet lunta.

Perezit olivat lennon ainoa perhe, jolla oli pieniä lapsia: poika oli kuusivuotias ja tytär, Jovanka,11-vuotias.

Vain isä osasi hieman englantia, ja kentällä olivat vastassa Yleisradion haastattelijat sekä iskulauseita Chilen puolesta huutaneet suomalaiset. Etenkin vasemmistopuolueissa ja opiskelijaliikkeen parissa Pinochetin junttaa ja Yhdysvaltojen presidentti Richard Nixonin hallinnon tukea sille paheksuttiin voimakkaasti.

– Ihmiset huusivat Viva Allende, Viva Chile, ja me olimme hämmästyneitä, että mitä tämä on. Hirveä meteli! Perez nauraa.

Suomi oli sulkeutunut yhden kulttuurin maa

Pakolaiset vietiin aluksi Punaisen Ristin vastaanottokeskukseen Helsinkiin, mutta Perezit siirrettiin jo seuraavana päivänä Auraan, entisen poikakoti Käyrän tiloihin. Valtaosa chileläisistä halusi jäädä pääkaupunkiin, koska heitä oli siellä ennestään. Perezeiltä puuttuivat kontaktit, joten he lähtivät Länsi-Suomeen.

Suomessa on eletty vuosikymmeniä vauraissa rauhan oloissa, ja siksi voi olla vaikea kuvitella, miltä tuntuu olla kielitaidottomana, vailla työtä ja kotia oudoissa oloissa ja periaatteessa toisten hyväntahtoisuuden armoilla. Oscar Perez sanoo, että he selvisivät, koska he tiesivät, mikä olisi vaihtoehto.

– Kun on oikea pakolainen ja joutunut lähtemään henkensä kaupalla, on valmis sopeutumaan mihin vain. Meille oli tärkeintä, että olimme turvassa ja yhdessä.

Aura on pieni paikka, ja vuoden 1973 Suomi oli monin tavoin sulkeutunut yhden kulttuurin maa. Oscar Perez vakuuttaa, että heidät otettiin hyvin vastaan, mutta osa kertomuksista kuulostaa nykyään tragikoomisilta. Kuten se, että kun Perezit istuivat Aurasta Turkuun menevässä bussissa, ventovieraat ihmiset tulivat koskettelemaan heidän mustia paksuja hiuksiaan.

–  Niin tapahtui useita kertoja, eivätkä ihmiset puhuneet mitään. Olihan se aika kummallista, mutta tajusimme kyllä, etteivät he tarkoittaneet pahaa.

Tuntemattomat auttoivat

Perez toistaa tuttua tarinaa: suomalaisiin ei ole helppo tutustua, mutta kun yhteys on solmittu, sitä ei helpolla pureta. Mukaan mahtui yllättäviäkin kohtaamisia. Yksi sattui silloin, kun tytär joutui umpisuolileikkaukseen ja vanhemmat etsivät tietä sairaalaan vierailua varten.

– Olimme konserttitalon kohdalla, kun takaa tuli pariskunta, joka kysyi mistä olemme kotoisin ja mihin menossa. Kun kerroin, että yritämme päästä sairaalaan tytärtämme katsomaan, mies sanoi, että ette te sinne kävellen mene, me viemme teidät autolla.

– Niin tapahtui – ja se oli demarijohtaja Pertti Paasio vaimoineen! Olemme yhä ystäviä, vaikka hän on nykyisin sairas ja liikkuu avustajan kanssa.

Oscar Perezin mukaan olennaista uuteen kotimaahan sopeutumisessa on jättää vanha taakse. Juuria ei tarvitse hylätä, mutta elämä ei suju, mikäli mieli on koko ajan entisessä – vaikka Perezitkin aikoivat ensin olla maassa vain pari kolme vuotta.

Lapset oppivat nopeasti suomen kielen koulussa ja yhteisissä leikeissä. Oscar Perez muistaa, kuinka poika kerran tuli pihalta rallattaen sujuvasti Tapani Kansan hittiä R-A-K-A-S.

Oscar opiskeli suomea kirjoista, mutta enimmäkseen kotirouvana ollut vaimo puhui vain espanjaa.

Perez haluaa kiittää suomalaisia siitä, että vaikka pakolaisia ja ylipäätään eri näköisiä ihmisiä oli maassa vähän, he eivät kohdanneet rasismia eivätkä syrjintää.

– Kun asuimme Aurassa, meillä oli joka viikonloppu tekemistä. Aina joku perhe kutsui kylään syömään, saunomaan ja kertomaan taustastamme. Ainoa ongelma oli yhteisen kielen puute, kun ei tulkkiakaan voinut joka kerta vaivata. Silloin kommunikoimme elekielellä ja piirtämällä.

Erityisen läheiseksi tuli pariskunta, jonka vaimo piti grillikioskia linja-autoaseman lähellä. Kyrössä asuneen perheenkin kanssa yhteys on säilynyt näihin päiviin.

Perezien perhe Aurassa entisen poikakodin tiloissa pian Chilestä paon jälkeen.

Vaimo sai tarpeekseen

Parisuhde ei lopulta kestänyt isoja elämänmuutoksia. Kun Perezit muutamia vuosia myöhemmin erosivat, Oscarin vaimo palasi Guatemalaan, ja Oscarista tuli kahden teini-ikäisen yksinhuoltaja.

– Vaimoni sanoi kärsineensä tarpeeksi vasemmistolaisuuteni takia. Mutta ei hän viihtynyt Guatemalassa kauan, koska hän oli nähnyt, kuinka paljon parempi on elää naisena Suomessa kuin latinalaisessa Amerikassa. Kun hän palasi, sovimme, että hän saa tavata lapsia viikonloppuisin.

Joitakin kulttuurisia yhteentörmäyksiä sattui muutenkin, etenkin Jovanka-tyttären kanssa. Oscar myöntää olleensa vanhanaikaisen kulttuurin kasvatti ja tottuneensa siihen, että vanhemmat kontrolloivat kotona asuvien nuorten menoja ja seuraelämää.

– Tyttö sanoi, että nyt ollaan Suomessa ja että hän saa tavata, ketä haluaa.

Vuonna 1997 Oscar Perez sai siskoltaan puhelun, jollaista kukaan ei halua saada. Matkaoppaaksi valmistunut ja maya-kulttuuria opiskellut Pavel oli menehtynyt Guatemalassa auto-onnettomuudessa. Poika oli vain 30-vuotias.

– Silloin tuntui, että tulisin hulluksi. Pääsin Guatemalaan hautaamaan hänet, mutta viranomaiset sanoivat, että älä tule takaisin. Siellä on yhä oikeistodiktatuuri, mutta Suomessa on rauha. Sitä osaa arvostaa, kun tulee sieltä, mistä minä tulen.

Oscar Perezin tytär opiskeli Suomessa hierojaksi ja poika (pikkukuvassa) matkaoppaaksi. Poika Pavel menehtyi auto-onnettomuudessa vain 30-vuotiaana.

Chilen vallankaappaus 1973

  • Kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasvallankaappaus syrjäytti sosialistipresidentti Salvador Allenden. Armeija kaappasi vallan 11.9.1973 ja tunkeutui presidentin palatsiin. Eroamasta kieltäytynyt Allende teki itsemurhan.
  • Sotilasjuntta mitätöi perustuslain ja parlamentin, kielsi vasemmistopuolueet ja toimeenpani ankaran sensuurin ja valvonnan.
  • Kaappauspäivänä sai surmansa noin 5 000 ja juntan hallintoaikana noin 3 000 ihmistä. Kymmeniätuhansia pidätettiin, kidutettiin tai katosi.
  • Juntta lakkautettiin vuonna 1990. 

Julkaistu: 8.9.2019