Eeva

Bitte Westerlund ja Rafael Donner: "Meillä kaikki haluavat olla oikeassa"



Bitte Westerlund ja Rafael Donner: "Meillä kaikki haluavat olla oikeassa"

Rafael Donner kokee olevansa ikuinen ulkopuolinen siinä missä äiti, Bitte Westerlund, on verkostoitujien kuningatar. Erilaisuudesta huolimatta heitä yhdistää tunteikkuus ja avarakatseisuus.
Teksti Ninni Sandelius
Kuvat Petri Mulari

Rafael on aina ollut fiksu, Bitte Westerlund, 57, kertoo. Kun hänen poikansa Rafael Donner oli yhdeksänvuotias, ruokapöydässä keskusteltiin Nokian osakkeista. Bitte oli kuullut ystävältään, että Nokian osakkeiden arvoo nousee, ja Rafael toivoi niitä syntymäpäivälahjaksi.

Pojan isää Jörn Donneria juttu huvitti niin paljon, että Rafaelin toive toteutui.

”Halusin kerran myydä ne, mutta te kielsitte. Nyt saisin enemmän rahaa sillä, että ostaisin olutta ja keräisin niistä pantit”, Rafael Donner, 28, huomauttaa äidilleen.

Bitte ja Rafael juttelevat Bitten ja Jörnin kotona Helsingin Kruununhaassa. He istuvat olohuoneen sohvalla, jossa Bitten mukaan ei juuri istuta yhdessä.

Bitte miettii, millaisia arvoja hän on halunnut lapsilleen välittää.

”Toivoin, että pojistani kasvaisi hyviä ihmisiä. En ole ollut mikään kasvattaja.”

Rafael alkaa nauraa, ja äiti tarkentaa: hän ei ole halunnut kasvattaa lapsiaan liioilla säännöillä. Hänen pojillaan ei ole ollut kotiintuloaikoja, heidän on annettu matkustella omin päin ja he pääsivät asumaan omaan kämppään lukioikäisinä.

”Molemmat ovat olleet aina luottamuksen arvoisia”, Bitte sanoo.

Äiti toivoi vain, että lapsista tulisi avoimia ja liberaaleja – ei missään nimessä konservatiivisia.

”Sinusta on tullut aika onnistunut, olen yllättynyt”, Bitte sanoo ja katsoo Rafaelia nauraen.

Bitten ja Jörnin rakkaus syttyi juhlissa

Ina Britt-Marie Westerlund, nykyisin Bitte Ina Westerlund, syntyi vuonna 1960 Karjaalla ruotsinkieliseen maanviljelijäperheeseen.

Jos kaikki olisi mennyt perinteisen kaavan mukaan, Bitte olisi jäänyt maalle ja mennyt naimisiin paikallisen pojan kanssa. Sen sijaan hän lähti vaihto-oppilaaksi Amerikkaan ja muutti Helsinkiin opiskelemaan toimittajaksi.

Jörn Donnerin hän tapasi juhlissa vuonna 1983. Bitte oli silloin 23-vuotias toimittajaopiskelija, Jörn 50-vuotias julkisuuden henkilö ja kulttuurielämän moniottelija. Viehätys vei mennessään, ja pari alkoi tapailla säännöllisesti.

”Asuin puoli vuotta Milanossa työskennellessäni taiteilijan assistenttina. Ehkä olisin sillä tiellä vieläkin, ellei Jörn olisi hakenut minua sieltä pois.”

Seurustelu vakavoitui. Jörn oli tahollaan vielä naimisissa ruotsalaisen Jeanette Bonnierin kanssa. He erosivat vuonna 1988. Bitte ja Jörn menivät naimisiin vuonna 1995.

Vuonna 1988 syntyi esikoinen Daniel, puolitoista vuotta myöhemmin Rafael. Hänen koko nimensä on Rudolf Rafael, ja hänen äitinsä kutsuukin häntä Rudolfiksi.

Perheen piilopaikka Tammisaaressa

Kun pojat olivat pieniä, perhe asui Kruununhaassa Helsingissä. Donnereilla oli kesäpaikka Tammisaaren Bromarvissa. Kun Jörn kaipasi kotia meren rannalta, hän keksi, että perhe voisi muuttaa sinne asumaan.

Bittestä ajatus ei tuntunut hullummalta.

”Paikka on kaunis, ja seutu on ollut minulle lapsuudesta saakka rakasta.”

Rafael käy maalla vielä silloin tällöin kesäisin.

”Kaipaan sieltä puita, merta, saunaa. Itse paikkaa en samalla tavalla kaipaa.”

Bitte uskoo, että pojan mieli muuttuu vanhemmiten.

”Arvostat kesäkotia myöhemmin. En minäkään nuorena voinut kuvitella, että päätyisin taas asumaan maalle.”

"Tunsin itseni muita huonommaksi"

Kun Rafael oli viisivuotias, perhe muutti Los Angelesiin, missä Jörn työskenteli pääkonsulina. Perheen pojat kävivät englanniksi esikoulua, ja Rafael oppi nopeasti lukemaan ja laskemaan kolmella kielellä, koska heillä oli suomenkielinen au pair.

Limusiinikyydit vaihtuivat traktoreihin, kun perhe muutti takaisin Suomeen. Rafael meni kesken vuoden ensimmäiselle luokalle, puoli vuotta aiemmin kuin normaalisti olisi mennyt.

”Yhtäkkiä olin ensimmäisellä luokalla maaseutukoulussa, missä kaikki olivat kiinnostuneita mopoista ja metsästyksestä.”

Rafaelille muutos ei ollut helppo.

”Olen ollut aina ulkopuolinen kaikkialla, minne menen.”

Ulkopuolisuuden tunteeseen vaikutti myös se, että Rafael on aina ollut nuorin: kotona, koulussa ja jalkapallotreeneissä.

”Minusta tuntui, että olin aina vähän huonompi kuin muut.”

Rafael koetti kovasti sopeutua, ”muuttua landepojaksi”. Hän omaksui Tenholan murteen, opetteli puhumaan poikamaisista asioista ja sai kavereita.

Rafaelista lapsuus maalla oli yksitoikkoista.

”Viiden kilometrin säteellä minulla oli yksi kaveri. Piti itse keksiä omat leikit. Muistan, että heitin tikkaa ja pelasin Monopolia itseäni vastaan.”

Lukion Rafael kävi Helsingissä, jonne perhe oli palannut asumaan.

”Tunsin taas olevani ulkopuolinen. En tiennyt, miten puhutaan vieraiden ihmisten kanssa. Minun oli vaikea saada ystäviä.”

Kolmetuhatta Facebook-ystävää

Bitte taas on aina ollut kuin kotonaan ihmisten keskellä. Hän rakastaa verkostoitumista.

”Minä olen kiinnostunut ihmisistä, ja tiedän kaiken heidän asioistaan.”

Rafaelia äidin sosiaaliset taidot hämmästyttävät ja kiinnostavat.

”Bittellä on lähes kolmetuhatta Facebook-ystävää, ja hän on ylläpitäjä viidessäkymmenessä Facebook-ryhmässä. Äidin ihmissuhdetaitoja ei voi verrata mihinkään.”

Bitte toivoo, että poika on perinyt jotain hänen sosiaalisuudestaan, vaikka on ollut hieman ”vastahakoinen”. Hän huomauttaa, että isoveli Daniel pitää veljeään enemmän yhteyttä äitiinsä.

”Sinähän lähetät minulle monta artikkelia päivässä, tarvitseeko sen enempää olla yhteydessä”, Rafael kysyy.

Äiti haluaisi kuitenkin tietää, mitä pojalle kuuluu, mutta Rafael sanoo vaihtavansa kuulumiset mieluiten kasvotusten.

"Olen ylpeä Rafaelin menestyksestä"

Bitte on ilokseen huomannut, että kaikesta huolimatta Rafael hallitsee hyvin julkisuuden. Rafaelin esikoisteos, omaelämäkerrallinen essee Ihminen on herkkä eläin, julkaistiin alkuvuodesta.

”Se on ollut minulle elämys. Ja olen ylpeä siitä, kuinka hyvin hän esiintyy suomeksi. Minulla on ollut kompleksi siitä, etten osaa hyvin suomea, vaikka yritin kuinka opiskella. Siksi en ole pärjännyt työelämässäkään niin hyvin”, Bitte arvelee.

Westerlundin ja Donnerin perheessä on aina uskottu avarakatseisuuteen. Silti Rafael on joutunut tekemään töitä omien ennakkoluulojensa kanssa.

”Maalla kasvaminen teki minusta ahdasmielisen. Sain myrkyllisiä asenteita. Lukiossa ihmettelin, miksi oppilaskunta halusi erikseen toivottaa seksuaaliset vähemmistöt tervetulleiksi. Epäilin, oliko koulussa edes homoja, ja kysyin, miksi oppilaiden piti tehdä sellainen lausuma.”

Myös käsitys miehisyydestä oli kapea.

”Pojilla ei saanut olla tyttöjä kavereina, koska piti näyttää, että on kova eikä ainakaan homo.”

Rafael karisti ennakkoluulot vasta, kun hän päätti tavoitella taiteellista ammattia.

”Kun aloin 21-vuotiaana opiskella elokuvaa ammattikorkeakoulussa, tajusin, kuinka typerä olin ollut. Elokuvan kautta opin haastamaan käsitykseni elämästä ja maailmasta.”

Bitte muistuttaa, että Rafaelin ajatusmaailma ei ollut lähtöisin kotoa, missä suvaitsevaisuutta korostettiin.

”Vanhemmiltani olen oppinut, että suurin osa ihmisistä on hyviä, olivat he mistä paikasta tai kulttuurista hyvänsä”, Rafael sanoo.

"Isä ei käytä vasaraa eikä urheile"

Perheestä ei myöskään saanut perinnöksi perinteistä käsitystä siitä, mitä on olla mies ja mitä nainen. Jörn Donner ei Rafaelin mielestä ole koskaan ollut erityisen miehekäs.

”Hän ei osaa käyttää vasaraa eikä voi urheilla, koska hänen polvensa ovat huonot. Isä lukee kirjoja ja tekee ruokaa.”

Rafaelin mukaan Bitten ja Jörnin perheessä ei ole myöskään tarvinnut huolehtia siitä, mikä on normaalia tai sallittua tai mitä elämässä voi tehdä.

”Bitte ja Jörn ovat molemmat sekä boheemeja että porvarillisia.”

Perheessä ei myöskään oltu uskonnollisia.

”Tiesin, että jumalaa ei ole ennen kuin tiesin, että joulupukkia ei ole olemassa”, Rafael sanoo.

Rafael kertoo esimerkin siitä, miten perheessä ei suhtauduta turhan tärkeästi etikettiasioihin.

”En vieläkään ymmärrä, miksi annoit minun mennä kahdeksanvuotiaana presidentti Ahtisaaren luokse Kultarantaan lounaalle sinun Naisten kymppi -juoksusta saamasi mitali kaulassa”, Rafael ihmettelee.

Äidin ja pojan kinastelut

Äitiä ja poikaa yhdistää avarakatseisuuden lisäksi myös moni muu seikka.

”Arvostan hänessä sitä, ettei hän suutu herkästi. Ehkä olen saanut tästä piirteestä jotain itselleni. En ole ehkä kärsivällinen Bitten suhteen, mutta muiden suhteen kyllä”, Rafael pohtii.

Äidin ja pojan sananvaihto on välillä kipakkaa. He kinastelevat hetken siitä, pitäisikö Rafaelin viettää enemmän aikaa suvun parissa, kuten Bitte toivoisi. Toisena hetkenä erimielisyyttä aiheuttaa Rafaelin lapsuusvuosien kissa ja se, kenen vastuulle eläimestä huolehtiminen olisi kuulunut: lapselle vai vanhemmille.

Hetken päästä he taas hymyilevät ja vaihtavat puheenaihetta.

Bittestä tuli toimittaja, koska hän oli hyvä kirjoittamaan. Kiinnostus ajankohtaisiin asioihin oli perua kotoa, missä luettiin paljon ja seurattiin uutisia. Hän on tehnyt töitä muun muassa kustannustoimittajana ja työskentelee nykyisin kääntäjänä ja Slow Food Västnyland -yhdistyksen tiedottajana.

”Olen työn orja, mutta toisaalta laiska mieheeni verrattuna. Jörn on työnarkomaani”, Bitte toteaa.

"Isä saattaa kuolla koska tahansa"

Työteliäisyys on iskostunut perheeseen syvälle. Esikoispoika Daniel, 29, työskentelee Euroopan ilmastosäätiössä Brysselissä. Rafaelista tuli toimittaja ja kirjailija, äidin ja isän tapaan. Sitä Bitte ei olisi osannut arvata – ei myöskään Rafael.

Rafael aloitti vastikään Studentbladetin, ruotsinkielisen opiskelijalehden päätoimittajana. Samaan aikaan hän markkinoi kirjaansa ja kirjoittaa seuraavaa.

Uutta teosta Rafael kirjoittaa yhdessä Jörnin kanssa. Siinä poika ja isä keskustelevat kirjeitse.

”Isäni on vahvasti osa identiteettiäni. Jos haluan ymmärtää itseäni, pitää minun ymmärtää isääni. Ilman sitä en tiedä, kuka oikein olen.”

Bitte pohtii, onko Rafaelilla samanlainen tunne kuin äidillään, että Jörnistä olisi saatava irti mahdollisimman paljon. Pitää keskustella ja viettää aikaa yhdessä – niin kauan kuin hän on olemassa.

”Olen elänyt kaksikymmentä vuotta sen tiedon kanssa, että Jörn on iäkäs ja sairas. Siksi nämä asiat ovat olleet mielessä”, Bitte sanoo pojalleen.

Sen Rafael tietää, että jos hän haluaa isästään kirjoittaa, se pitää tehdä nyt.

”Kirjan nimi on Innan du försvinner (ennen kuin sinä katoat). Tekemisen taustalla on väistämättä ajatus, että isä saattaa kuolla koska tahansa.”

Jörn ja Rafael ovat työskennelleet aiemmin yhdessä Perkele 2 – Kuvia Suomesta -dokumenttielokuvan parissa. Jörn ohjasi, Rafael kuvasi.

Se on eräänlainen jatko-osa Jörnin 1970-luvun alussa ohjaamalle Perkele! Kuvia Suomesta -dokumentille. Toisen Perkeleen Jörn Donner aloittaa sairaalasta, missä Rafael kuvaa omaa isäänsä leikkauspöydällä. Elämän rajallisuus on ollut esillä isän ja pojan suhteessa monella tapaa.

"Jörn on Rafaelista mustasukkainen"

Yhdessä kirjoittaminen on muuttanut vanhemman ja lapsen suhteen tasapainoa.

”Olemme nyt aiempaa tasavertaisempia. Minusta tuntuu, että astun hänen reviirilleen, kun olen alkanut kirjoittaa.”

Rafael kertoi äskettäin isälleen kirjoittavansa kolumnia Hufvudstadsbladetiin. Jörn sanoi siihen: ”Saatana, kun minäkin olin juuri meinannut kysyä sitä.”

”Jörn on Rafaelista ylpeä mutta myös mustasukkainen. Kun puhun Rafaelin kirjasta, Jörn ärsyyntyy ja ärähtelee, että hän on sentään kirjoittanut seitsemänkymmentä kirjaa”, Bitte kertoo hymyillen.

Rafael haluaa toisen kirjansa avulla kertoa isälleen, miten tämän julkinen elämä on vaikuttanut poikaan. Hän on aina kokenut olevansa ’Jörnin poika’. Käsitys omasta persoonasta on ollut sidoksissa isään.

Siitä Rafael haluaa ravistella itseään irti, etsiä itseään isänsä tarunhohtoisuuden lomasta. Ja muistaa, että isä on ollut hänelle myös ihan tavallinen isä.

”En tiedä, teenkö tilannetta yhtään paremmaksi kirjoittamalla näitä kirjoja. Ehkä minun pitää mennä pohjalle, että pääsen tästä läpi. Tämän jälkeen en tee enää isästä kirjaa.”

Kirjoittaminen on Rafaelin mukaan sujunnut hyvin, vaikka molemmat ovat itsepäisiä.

”Varsinkin Jörn on tottunut siihen, että hän saa päättää asioista”, Rafael sanoo, ja hänen äitinsä täydentää:

”Jörn haluaa olla siinä uskossa, että päätökset ovat aina hänen. Hänen kanssaan ei aina ole helppo tehdä töitä. Emme mekään voi olla keittiössä yhtä aikaa.”

"Emme näyttäneet itkua toisillemme"

Kirjassaan Rafael kuvailee kouriintuntuvasti tunteitaan. Bitte yllättyi lukiessaan siitä, että poika itkee aivan niin kuin äitinsä.

”Minä olen itkupilli. Kun näen televisiosta häitä tai hautajaisia, itken. Jos ambulanssi tulee tiellä vastaan, itken”, Bitte kuvailee.

”Tiesin kyllä, että Jörn itkee, mutta en tiennyt, että äitikin”, Rafael huomauttaa.

”Ehkä emme ole näyttäneet itkuamme toisillemme, koska se on ollut niin voimakasta”, Bitte pohtii.

Tunteiden penkominen on ollut Rafaelille vaikeaa, mutta se tuntui pakolliselta. Kirjoittaessa on oltava rehellinen itselleen.

”Minulla on ollut rauhaton olo koko elämäni ajan. En tiedä, johtuuko se olosuhteista tai kemikaalitasapainosta, mutta olen pohtinut paljon sitä, miksi asiat tuntuvat pahalta”, Rafael kertoo.

Perheen salaiset laatikot

Kirjoittaminen on auttanut, olo on nyt parempi kuin aiemmin. Bitte näyttää mietteliäältä. Hän muistelee, kuinka Yhdysvalloissa päiväkodin rehtori kertoi, ettei Rafael koskaan hymyile.

”Se oli minulle uutta. Kotona olit iloinen. Ei ole tullut mieleenkään, että sinut olisi pitänyt laittaa terapiaan. Ja minusta sinä olet aika onnellinen nyt”, hän sanoo ja alkaa puhua kauniisti Rafaelin avovaimosta.

Bitte sanoo, että hän jättää yhä maalla Rafaelin pöydälle kirjoja, joista tämä saattaisi olla kiinnostunut. Rafael kertoo lipastosta, jossa kullakin perheenjäsenellä on oma laatikkonsa. Bittellä on tapana laittaa laatikoihin kaikenlaisia esineitä ja papereita, joita hän arvelee poikiensa joskus tarvitsevan.

”Veljeni teki kyltin, jossa Bitteä kiellettiin jättämästä sinne mitään. Nyt kyltti ei enää toimi”, Rafael kertoo ja virnistää.

Bitte vastaa, että koko perhe on yhtä jääräpäistä, kaikki ajattelevat olevansa oikeassa.

”Olen varma, että jonain päivänä arvostat keräämiäni tavaroita. Sitten kun olen kuollut, muistat niitä katsoessasi, että mamma ajatteli sinua.”

Julkaistu: 11.5.2018