Kulttuuri
Apu

Bergman-dokumentti yrittää väkisin kohahduttaa mutta toimii paremmin muilla tasoilla

Bergman-dokumentti yrittää väkisin kohahduttaa mutta toimii paremmin muilla tasoilla

Ensi-iltaelokuva Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä on sensaatiohakuinen dokumentti. Sensaatioiden takaa löytyy kuitenkin myös aitoa pohdintaa ohjaajan teoksista.
Teksti Valtteri Mörttinen
Kuvat AB Svensk Filmindustri
Mainos

Ingmar Bergman on Andrei Tarkovskin ja Akira Kurosawan ohella niitä elokuvantekijöitä, joiden voima ei ole niinkään teknisessä taidossa vaan siinä, että he yksinkertaisesti ymmärsivät elämästä meitä muita enemmän. Aito ihminen elokuvataiteilija Bergmanin takana on eläessäänkin nauttimastaan kansansuosiosta huolimatta onnistunut pysymään jonkinlaisena mysteerinä.

Tänään Suomen ensi-iltansa saava Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (Bergman: Ett år, ett liv) on osa Bergmanin satavuotisjuhlaa ja yrittää läväyttää mysteerin auki – lekavasaralla. Tyypillinen sensaatiohakuinen suuren budjetin dokumenttielokuva on pakattu täyteen kuuluisia elokuvantekijöitä sekä Ruotsista että ulkomailta. Amerikkalaiset käyvät kameran edessä lähinnä hokemassa, kuinka suuri nero Bergman oli. Ruotsalaiset taas kertovat lähinnä siitä, kuinka hankala ihminen Bergman oli.

Pöydällä #MeToo ja natsit

Elokuva hakee korkeampia katsojalukuja kahden 2010-luvun määrittävän yhteiskunnallisen aiheen kautta: #MeToon ja natsien. Osa Bergmanin työtovereista kertoo hänen tyrannimaisesta tavastaan alistaa nuorempia työtovereita. Esille otetaan myös Bergmanin Laterna magica -omaelämäkerrassa esiintyneet kertomukset hänen natsisympatioistaan. Ja natsisympatiat ovat siis kirjaimellisia. Kyse ei ole mistään kansallismielisyyteen naamioidusta piilonatsismista, vaan hän ihan avoimesti ihaili nuorena Adolf Hitleriä.

Tarinat on sinällään hyvä ottaa esille, koska ne muistuttavat, että suuri taiteilija voi myös olla – ja kai enemmän sääntönä kuin poikkeuksena onkin – vakavasti sairas ihminen. Neromyyttiin kuuluu olennaisena osana mielisairas persoona, ja tätä myyttiä #MeToo-liikekin yrittää romuttaa, jottei tulevien polvien taiteilijoita tarkoitushakuisesti kasvatettaisi ja kannustettaisi moraalittomaan vallankäyttöön.

Nämä osat eivät kuitenkaan ole dokumenttielokuvan mielenkiintoinen osuus. Tarinat on kuultu ennenkin. Oleellisempaa on pureutuminen Bergmanin teoksiin ja siihen, miten niiden merkitykset muuttuvat, kun ohjaajan oman persoonan ongelmia valotetaan. Elokuvassa otetaan esille muun muassa se, miten ohjaajan kertomukset hänen omasta elämästään eroavat huomattavasti läheisten kertomuksista. Hänen isoveljensä ja entiset vaimonsa kommentoivat monia tarinoita vuosien varrelta, joissa Bergmanin versiot vaikuttavat olevan joko valhetta tai tiedostamattomia valemuistoa.

Ingmar Bergman halaa päätähtiään Liv Ullmania ja Erland Josephsonia Kohtauksia eräästä avioliitosta -sarjan (1973) kuvauksissa. Kuva: Lars Karlsson, AB Svensk Filmindustri.

Tuntematon subjekti

Miten valemuistot sitten vaikuttavat Bergmanin teosten tulkintaan, on ehdottomasti tärkein osuus dokumentin tarjoamassa pohdinnassa. Suuri osa Bergmanin elokuvista on osittain elämäkerrallisia, tai ainakin hänen päähenkilönsä usein ajattelevat hänen omilla aivoillaan – kokevat ohjaajan tunteita ja muistoja tai ilmentävät hänen persoonansa eri ulottuvuuksia.

Subjektius on Bergmanin elokuvataidetta tutkittaessa ehdoton avainkäsite. Teosten keskus on aina toimiva ja tuntevat ihminen vapaine tahtoineen tulkitsemassa ympäröivää maailmaa. Bergman on tulkinnut mielisairaan ihmisen maailmaa yhtäältä mielisairaan ihmisen silmien läpi – elokuvassa Naisen naamio (Persona, 1966) – ja toisaalta tätä ympäröivien ihmisten silmien läpi – elokuvassa Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1963). Hän on tehnyt rauhaa oman elämänsä sekä omien uniensa ja muistojensa kanssa muovaamalla itsestään kuolemaan valmistautuvan vanhuksen elokuvassa Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957).

Elokuva, jonka tulkinta kääntyy dokumentissa esitettävien analyysien ansiosta eniten päälaelleen, on Bergmanin uran ehtoopuolella kuvattu magnum opus Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982). Elokuvan pääosissa nähtävästä sisarusparista on usein tulkittu, että isoveli Alexander esittää Ingmar Bergmania itseään. Bergmanin tosielämän veli Dag Bergman kiistää katkerana veljensä muistojen paikkansapitävyyden. Isoveli toteaa, että Ingmar oli vanhempien suosikki ja kaikki karut väärinkäytökset tapahtuivat nimenomaan Dagia kohtaan.

Tämä herättää kiehtovan ajatuksen väärintulkinnasta. Bergmanin muistot lapsuudesta eivät ehkä olekaan valheellisia tai vääriä. Bergman ei koskaan ollut kovin dogmaattinen sukupuoliroolien kanssa. Hänen persoonaansa esittivät elokuvissa useinkin nimenomaan naishahmot. Bergman itse saattaakin todellisuudessa olla Fanny eikä Alexander.

Teos on katsojan keskittymisvaikeuksiin sovitettu

Dokumentti on ohjattu musiikkivideoiden turmelemalle yleisölle sopivaksi. Se on kyllästetty musiikilla ja nopealla leikkauksella ja asiat käsitellään mahdollisimman pikaisesti. Nopea tempo on osin välttämätönkin, sillä elokuvan kesto on tälläkin tavalla kaksituntinen.

Sen arvo itsenäisenä elokuvana on ehkä kyseenalainen, mutta ainakin se on oman aikansa peili. Teoksen punainen lanka on keskittyminen nimenomaan Bergmanin tuotteliaaseen vuoteen 1957, ja ennen kaikkea elokuva opettaa myöhemmille polville, miltä vuosi 1957 näytti vuoden 2018 silmin. Toisaalta todistajanlausunnot Bergmanin pahimmasta käytöksestä koskevat lähinnä hänen vanhoja päiviään, jolloin hän kärsi syömis- ja muistakin häiriöistä.

Jos toksinen neromyytti kokee yhden kolauksen lisää elokuvan ansiosta, niin se on yleisesti ottaen positiivinen ansio. Erityisesti elokuvaohjaajien tapauksessa on läpi 1900-luvun opetettu, että taitava taiteilija on maaninen perfektionisti, joka sivuuttaa muiden ihmisten oikeudet tyystin. On ehkä hyvä ajoittain tuoda esille, etteivät meidän päiviemme louhimiehet ole tätä konseptia keksineet vaan nimenomaan oppineet sen edeltäjiltään.

Toisaalta on myös positiivista, jos dokumentti tutustuttaa uusia sukupolvia yhden kaikkien aikojen parhaan elokuvantekijän työnjälkeen. Vaikka tuskinpa Bergmanin teokset mihinkään katoavat muutenkaan.

Julkaistu: 9.8.2018