
Meidän piti ystävän kanssa juhlia tämän vuoden joulukuussa sitä, että tutustumisestamme on kolmekymmentä vuotta. Juhlia ei tule.
Kyseinen ystävä oli ystävistäni ainoa, jonka kanssa riitelin, välillä rajustikin. Olin usein riitojen jälkeen hajalla. Ja puoli vuotta sitten tuli riita, joka jäi viimeiseksi.
Miksi nyt? Kun niin monesta aikaisemmastakin riidasta on selvitty?
Jostain syystä vain yhtäkkiä tietää, että tämä oli tässä.Meidän piti ystävän kanssa juhlia tämän vuoden joulukuussa sitä, että tutustumisestamme on kolmekymmentä vuotta. Juhlia ei tule.
Kyseinen ystävä oli ystävistäni ainoa, jonka kanssa riitelin, välillä rajustikin. Olin usein riitojen jälkeen hajalla. Ja puoli vuotta sitten tuli riita, joka jäi viimeiseksi.
Miksi nyt? Kun niin monesta aikaisemmastakin riidasta on selvitty?
Jostain syystä vain yhtäkkiä tietää, että tämä oli tässä.
Ei jaksa enää alkaa selvittää, kuka mitäkin sanoi ja mitä kukakin milläkin tarkoitti. Ei jaksa enää hakata päätä seinään.
On aika tunnustaa tosiasiat: emme enää ymmärrä toisiamme.
Vanhemmiten ihmisen huonot puolet korostuvat. Sekä omat että toisen.
Omiksi vioikseni voin mainita ainakin seuraavat: yliherkkyys, ylpeys ja pitkävihaisuus.
Ystäväni oli (ja on) tylyttävä töksäyttelijä, melko epäempaattinen ja kaikkitietävä. Viihdyimme loistavasti yhdessä.
Hän oli myös karismaattinen, älykäs, hauska ja vastustamaton. Onko siis niin, että näistä hyvistä puolista olisi pitänyt maksaa jokin hinta?
Ei. Ystävyyteen ei kuulu hintojen makselu. Ainakaan kovin korkeitten.
Kun kuitenkin on olemassa paljon ihmisiä, jotka ovat karismaattisia, älykkäitä, hauskoja ja vastustamattomia, mutta heiltä puuttuvat edellä mainitut negatiiviset piirteet.
Puoli vuotta.
Ja vieläkin koskee.
Sitähän sanotaan, että vaikeasta ihmissuhteesta toipuminen kestää kauemmin kuin helpommasta.
Jotkut, joiden isä- tai äitisuhde on ollut vaikea, ovat kertoneet, että vanhemman kuolema on ollut käsittämättömän raskas prosessi, koska siihen liittyy niin paljon ristiriitaisia tunteita.
Ehkä näin raju sureminen on hyvä asia. Se kertoo ainakin siitä, että ystävyyden otti tosissaan ja sen loppuminen koskee. Mutta silti.
Välillä tulee viha, mikä on mukavaa vaihtelua. Suru on lamauttavaa, vihassa on sentään vähän energiaa ja kipinää. Odottelen täydellistä piittaamattomuutta.
Epäonnistunut ystävyyssuhde tuntuu vähän samalta kuin epäonnistunut parisuhde.
(Paitsi että ystävyyssuhteet loppuvat harvoin siihen, että jompikumpi vetää toista turpaan, kuten joskus parisuhteissa käy.)
Vai onko ystävyyssuhde kokonaan epäonnistunut siksi, että se loppui? Eikö sitä voisi ajatella onnistumisena siitä huolimatta?
Olla iloinen siitä, että se kesti näinkin kauan?
Entisen ystävän demonisoi helposti mielessään. Tällä haluaa kai varmistaa sen, ettei heikkona hetkenä ota ystävää takaisin (ja samalla uskottelee itselleen, että tämä olisi kovinkin halukkaasti tulossa).
Pelkäsin pitkään, että hän kävelee kadulla vastaan. Olisi luonnotonta olla tervehtimättä, mutta melkein yhtä luonnotonta olisi tervehtiä ja jatkaa sen jälkeen matkaa.
Kuukausi sitten istuin raitiovaunupysäkillä ja näin hänen tulevan vastapäisestä ravintolasta jonkun miehen kanssa, todennäköisesti työpalaverista.
Iski paniikki. Piilouduin lehteni taakse ja yritin olla näkymätön. Kammottavaa.
Ehkä meidän olisi pitänyt jo aikoja sitten selvittää patoutumiamme kolmannen, mieluiten psykologin koulutuksen saaneen ihmisen läsnä ollessa?
Kun on kerran parisuhdeterapiaa, miksei voisi olla myös ystäväterapiaa?