Apu

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 1/10

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 1/10

Kesävapaalle jäävä yksityisetsivä Juho Tulikoski saa kutsun Amerikan-tätinsä lomakylään Leponiemelle. Suvesta on kuitenkin tulossa kaikkea muuta kuin rauhallinen ja leppoisa, siitä pitää huolen tontinomistaja Einari Karikoski.
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Esa-Pekka Niemi
Mainos

Kaikki näytti kesäkuun alussa oikein hyvältä. Enoni Kalevi Arosuo oli päättänyt, että pieni yksityisetsivätoimistomme tulisi hyvin toimeen ilman minua kesän ajan. Saisin pitää lomaa, palkatonta sellaista, peräti kuusi viikkoa. Ehdin muutaman päivän ajan punnita mielessäni, viettäisinkö kesän kaupungin terasseilla istuen vai raapisinko jostakin rahat pieneen matkaan, kunnes sain yllättävän puhelinsoiton.

En ollut enää pitkään aikaan reagoinut millään lailla tuntemattomista numeroista tulleisiin puheluihin. Hassua mukamurretta vääntävät puhelinkauppiaat, jotka juhottelivat minua aivan kuin olisimme olleet parhaita kavereita, ärsyttivät minua. Ehkä olin huono ihminen, mutta en ollut kiinnostunut kuuntelemaan lupsakkaa lässytystä, jonka tarkoitus oli kaupata minulle lisäeläke, kattoremontti tai viemärien tähystys, omani tai talon. Tällä kertaa minulla oli kuitenkin niin tylsää, että selvitin, kuka kehtasi häiritä harvinaista rauhaani. Yllätys oli melkoinen, kun numeron omistajaksi osoittautui Laura Tulikoski.

Tietysti saattoi olla sattumaa, että naisella oli sama harvinainen sukunimi kuin minulla. Tosin muistin isäni joskus sanoneen, että kaikki Tulikosket olivat sukua keskenään.

Koska isäni hautajaisissa ei ollut aikoinaan kuin äitini sukulaisia, olin päätellyt, että Tulikosket olivat kuin dinosaurukset, heidän loistava tulevaisuutensa oli jo takana.

Makasin sängyllä ja tuijotin puhelimeni näyttöä. Ulkoa kuului pääskysten kimakoita kirkaisuja, päivän lämpö huokui asunnossani.

Olisi ollut täydellinen hetki sulkea silmänsä ja levätä. Siitä huolimatta päätin ottaa riskin ja soitin Lauralle.

Puhelin ehti tuskin hälyttää, kun siihen jo vastattiin.

– Laura Tulikoski.

– Juho Tulikoski tässä. Olit soittanut.

– Niin olinkin. Hyvä kun soitit takaisin. Et taida ollenkaan tietää, kuka minä olen?

– En.

– Minä olen sinun tätisi.

Hetken aikaa päässäni löi tyhjää. Isäni oli aina ollut kiinni omissa töissään niin, ettei hänelle jäänyt aikaa juuri muuhun, varsinkaan sukulaisten luona vierailuun. En muistanut hänen koskaan maininneen,

että hänellä edes oli sisaruksia. Tai ehkä en vain ollut jaksanut kuunnella häntä, sekin oli aivan mahdollista.

Laura vyörytti korvaani ensin sukurakkautta ja selitti sitten, kuinka hän oli pitkään asunut Amerikassa mutta päättänyt muuttaa takaisin, koska presidentiksi oli valittu Donald Trump.

– Vihaan sitä ukkoa. Silmät kuin haljenneet tomaatit ja aivot spagettia, juu nou. Mutta ei puhuta siitä tuulenpieksämästä heinätuppaasta. Tarvitsen apuasi. Eikös sinulla ole enosi kanssa jokin detektiivitoimisto?

– On, mutta nyt olen lomalla.

– Sehän passaa oikein hyvin. Minulla on täällä Leponiemessä pieni lomakylä. Pistät tavarat kasaan ja tulet tänne. Täysi ylöspito ja palkastakin päästään varmasti sopuun. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Tätini suunnitelmat olivat niin vauhdikkaat, etten ehtinyt ajatella kunnolla. Tietysti oli mukavaa löytää kadoksissa ollut sukulainen, mutta olin jo tottunut siihen, että kaikki yllätykset olivat yleensä ikäviä.

– En nyt oikein tiedä…

– Täällä Suomessa kaikki on ehkää, juupasta ja eipästä. Kuule, pistä tavarat kassiin ja tule tänne. Jos et tykkää, pääset täältä kyllä pois, juu nou.

Vilkaisin auringonsäteessä tanssivaa pölypilveä. Jos helteet jatkuisivat, ullakkohuoneistoni muuttuisi nopeasti sietämättömän kuumaksi. Ja aina oli sekin mahdollisuus, että enoni tulisi toisiin aatoksiin ja joutuisin etsimään jonkun kadonnutta kesäkissaa.

Päättelin nopeasti, etten voisi menettää mitään korvaamatonta tapaamalla kauan kadoksissa olleen tätini.

Laura Tulikoski oli minua vastassa Karmalan linja-autoasemalla. Koska olin ainoa Karmalaan jäävä matkustaja eikä linja-

autoaseman edustalla seissyt muita kuin tätini, meidän oli helppo tunnistaa toisemme.

Tätini hiukset hehkuivat hopeisina ja vaikka hän oli tuonut vyötäröllään kotimaahansa amerikkalaista hyvinvointia, hän liikkui liukkaasti kuin kärppä.

Tuskin olin saanut jalkani tomuiselle asvaltille, kun tätini jo rutisti minua syliinsä.

– Hauska nähdä sinua! Mukava, kun pääsit tulemaan!

Laura otti kassini, ei puhettakaan, että olisin saanut kantaa sen itse. Hän siunaili, kuinka näytin riutuneelta, mahdoinko syödä kunnolla. Kalpeakin olin, kyllä ihmisen piti saada naamaansa rusketusta, kun aurinko paistoi.

Arvelin, että Laura oli vähintään 70-vuotias, mitä oli vaikea uskoa farkkuihin ja siniseen t-paitaan pukeutuneesta tehopakkauksesta. Musta, pahasti kulunut stetson keikkui päännyökytysten tahdissa. Hyppäsimme tätini suureen Volvon katumaasturiin, joka olisi varmasti kääntänyt Karmalan asukkaiden päät, jos heistä joku olisi sattunut ulkoiluttamaan rollaattoriaan. Nyt jälkeemme jäi vain harmaa pölypilvi, joka kieppui eksyneenä autiolla linja-autoasemalla.

– Isäsi ei ollut mitenkään sukurakas, juu nou. Ja kun minä olin Jenkeissä, en jaksanut huudella Atlantin yli. Ehkä olisi pitänyt, mutta kun edes kaiku ei vastannut, lopulta kyllästyin. Johanneksen kuolemasta sain tietää vasta yhteiseltä tuttavaltamme. Surullista, mutta minkäs teet.

Tätini kertoi vielä elämästään Duluthissa. Ei hän ollut taloaan myynyt, se oli vuokralla. Kunhan Trumpista päästäisiin eroon, hän saattaisi palata takaisin.

– Mutta Leponiemi on oikein mukava paikka. Saattaisi olla paljon mukavampikin, jos Karikosken äijä ei olisi hullu. Hän hoiti lomakylää, kun olin Jenkeissä, se oli sijoitus, juu nou. Ihmisellä pitää olla munat monessa korissa, muista se.

Ajoimme auringon paahtamien peltojen halki. Varmaankin kesä oli nyt ollut liian kuiva ja aurinkoinen ja sato olisi pahemmin pilalla kuin sateisina ja kylminä kesinä. EU:n myötä parhaiten kasvoivat lomakepinot ja niiden viljelystä sai tietojeni mukaan myös parhaimman tuoton.

Pyyjärvi kimmelsi vasemmalla, aurinko leikitteli sen aalloilla. Järvi oli yllättävän iso.

– Meillä on vieraita aika vähän, pakko myöntää. Nytkin mökeistä on vain kaksi vuokrattu. Ei kovin hyvä bisnes, mutta parempi sekin on kuin ei mitään. Einari Karikoski on pitänyt paikat kunnossa, se on ukon ansioksi luettava. Mutta se haravajengi käy hänen hermoilleen.

– Mikä haravajengi? Eivät kai kaupunkilaiset tule keskellä kesää haravoimaan nurmikoita? Onko se uusi elämysmatkailun muoto?

Laura naurahti ja lisäsi vauhtia. Sora ropisi ja näin peilistä, kuinka taaksemme jäi muhkea pölyvana.

– Ei kun näillä on metallinpaljastimet. Ovat menneisyyden tutkijoita. Leponiemessä on jokin vanha raunio. Siellä kummittelee ja kaikkea.

Muistin hämärästi, että Leponiemessä oli tosiaan ollut joku piispanlinna tai vastaava yli viisisataa vuotta sitten. Hämeen vesistöjä pitkin oli aikoinaan päässyt rannikolle helpommin kuin synkkien metsien halki.

– Siinä tapauksessa Museovirasto on varmaankin suojellut koko alueen, joten haravajengi taitaa olla luvattomissa puuhissa.

– En halua sekaantua sääntö-Suomen sotkuihin. Jenkeissä asiat hoidetaan itse, juu nou. Heillä on lupalappuja, jotka ovat mielestäni ihan fain.

– Mihin sinä tarvitset minua?

– Älä hätäile, se selviää kyllä. Katso, tuolla Leponiemi jo näkyy. Eikös ole oosom!

Tien vasemmalla puolella auringon kellertäviksi paahtamat niityt laskivat kohti tummansinisenä välkkyvää järveä, jonka sylissä oli pisaranmuotoinen maakaistale. Leponiemi oli melkoisen suuri, jyrkkäreunainen ja metsäinen alue, jota näytti yhdistävän rantaan vain ohut viiva. Rannassa koivujen lehdet välkkyivät vihreinä.

– Onko tuo silta?

– On, eikä mikä tahansa silta vaan nostosilta. Einari on vanha insinööri, hän huoltaa sitä ihan itse. Salmi on syvä, siitä menee purjeveneitä ja huvipaatteja jatkuvasti.

Tätini jyristeli vauhdikkaasti rantatietä pitkin tervaleppien muodostamalle kujalle. Aurinko katosi hetkeksi ja tuli uudestaan näkyviin vasta, kun mutkan takaa ilmestyi metallinen silta. Oranssiksi maalattu puomi sojotti kohti taivasta kuin jättimäinen porkkana. Ilmeisesti puomi oli alhaalla, jos silta oli nostettu ylös.

Tätini ei juuri hidastanut vauhtia ja silta kolisi melkoisesti, kun huristelimme sen yli. Metalliritilöistä kyhätty häkkyrä oli ainakin kuusi metriä pitkä ja vedenpinta välkehti kaukana sen alla.

– Tuo silta ei kyllä kestä nostamista, se on varma, sanoin.

Laura vilkaisi minua ja viittasi kädellään kohti tienpiennarta.

– Ei sitä nosteta, sanoinko vahingossa niin? Se vedetään tänne puolelle noita kiskoja pitkin.

Tien reunassa tosiaan kulki kiskopari, joka kiilteli auringon paisteessa. Einari taisi olla vanha pioneeri tai muutoin vain hullu. Selvää oli, ettei moinen silta voinut kestää kovin suurta painoa. Leponiemi oli siis paremminkin jyrkkärantainen saari, joka muuttui niemeksi vain, kun hutera rautakieli lipoi vastarantaa.

Jos saaressa oli tosiaan joskus ollut piispan asunto, hän oli ollut omaa rauhaa arvostava ihminen.

Tätini lomakylä ei ollut muuta kuin pienelle kummulle rakennettu hirsihuvila ja kolme pienempää mökkiä, jotka muistuttivat toinen toisiaan. Ne oli ripoteltu rantaan viidentoista metrin välein kuoppaisen tien varrelle. Tällä puolella Leponiemeä kallio laskeutui rantaa kohti niin loivasti, että veden sileiksi hiomilla kivillä saattoi maata ja pulahtaa uimaan. Rannassa oli jonkinlainen sauna ja grillikota, jotka olivat varmaankin mökkiläisten yhteiskäytössä.

Minulle Laura oli varannut huvilansa yläkerran. Kun purin vähiä tavaroitani, katselin samalla ikkunasta avautuvaa järvinäkymää.

Oli pakko myöntää, että kimalteleva järvenselkä näytti paremmalta kuin kaupunkiasuntoni ikkunasta näkyvä auringon kuumentama kattohuopa. Parvekkeella oli kurkihirrestä roikkuva mukava korituoli, jota tuuli keinutteli lempeästi. Päätin, että olipa tätini asia mikä tahansa, yrittäisin auttaa häntä ainakin niin kauan kuin ilmat pysyivät hyvinä.

Juuri kun olin saanut turhat ajatukset pois päästäni, pihaan kurvasi vanha Mitsubishi. Auto savutti pahasti, ja sen kylkien ruosteessa oli jäljellä enää muutama harmaa maalilaikku.

Ratin takaa pöllähti esiin lyhyt, ruskeapartainen mies, joka tömisteli pihan poikki suoraan sisälle. Mies oli jo täydessä vauhdissa, kun ehdin alakertaan.

– Saatana, että minua ottaa aivoon ne tyypit. Kaivellaan koloja ja hihkutaan jokaisen löytyneen pullonkorkin äärellä. Ajetaan ne hittoon täältä.

Arvasin, että sinisilmäinen, punaiseksi naamaltaan ahavoitunut partasuu oli Einari Karikoski. Hän oli hiukan tätiäni lyhyempi ja parta törrötti uhmakkaasti, kun hän selitti maata tonkivien tollojen aiheuttamaa tuskaa.

– Einari hyvä. Tajuat kai, ettei ole hyvää bisnestä ajaa maksavia vuokralaisia pois. Paha maine leviää aina nopeasti, juu nou, tätini moitti.

– Mutta kun täällä ei saa kaivella!

Laura huokaisi ja pöyhötti hiuksiaan. Hän kääntyi puoleeni ja esitteli minut Einarille.

Emme riehaantuneet kättelemään, pelkkä nyökkäys sai riittää. Einarista huokui vanhan ja ehkä vähän tuoreemmankin viinan lemu.

– Juho on veljenpoikani. Hän on yksityinen detektiivi ja on luvannut tarkkailla tätä tilannetta.

– Olkoon vaikka yleinen superlatiivi, mitä tarkkailemista täällä on?

Einari tuijotti minua uhmakkaasti ja huomasin, että hänen silmiensä pupillit olivat terävät kuin neulankärjet.

– Onko Museovirasto kieltänyt tällä alueella kaivamisen? kysyin.

– Ei ole. Mutta olisi pitänyt kieltää. Niillä byrokraattipelleillä kestää kaikki niin tuhottoman kauan.

– Kuka tämän niemen omistaa?

– Minä. Einari omistaa oman talonsa ja tonttinsa, tuhat neliötä, Laura sanoi.

Einarin posket punehtuivat ja hän osoitti minua paksulla etusormellaan.

– Ja ne tuhat neliötä ovat sellaiset, että jos sinne eksyy edes kastemato, minä en vastaa seurauksista.

– Tuskin kukaan tulee tontillesi kaivelemaan, jos se on merkitty kunnolla. Suoraan sanottuna minua hiukan ihmetyttää, kuinka muutama vanhoja esineitä etsivä harrastelija voi käydä kenenkään hermoille noin paljon. Mitä sinä olet pihallesi haudannut, vaimosiko? tivasin.

Einarin silmät välähtivät. Hän heristi minulle nyrkkiä, kääntyi kannoillaan ja marssi ovesta pihalle.

Auto hyrähti käyntiin, sora ropisi ja näin avonaisesta ovesta, kuinka perävalot katosivat mutkan taakse.

Laura-tätini kohautti olkapäitään ja huokaisi.

– Voi, voi. Et olisi turhaan härnännyt Einaria. Hän on kovin kiivas.

– Niinpä. Usein se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Jotenkin minusta alkoi tuntua, ettei lomastani välttämättä tulisi kovin rauhallinen eikä leppoisa.

Jatkuu

Julkaistu: 26.8.2018