Apu

Avun pääkirjoitus: Viimeinen lyönti


Avun päätoimittaja Marja Aarnipuro kertoo lähisuhdeväkivaltakokemuksestaan.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Minua on lyöty – kerran. Kun heikolla itsetunnolla varustettu, mustasukkaisuuteen taipuvainen ja omistushaluinen nuoruuden poikaystävä teki sen, tein sen ainoan, mitä tuossa tilanteessa kannattaa tehdä: livahdin kadulle ja soitin poliisit. Kun ­virkavalta vei lyöjän pois, menin lääkäriin ja hankin tapahtuneesta todisteet.

Kun katuvainen lyöjä soitteli perääni ja pyyteli ­anteeksi, ilmoitin hänelle, että jos hän vielä joskus yrittää ottaa minuun yhteyttä, teen pahoinpitelystä ­rikosilmoituksen. Sen jälkeen en ole häntä nähnyt ­enkä hänestä kuullut.

Poliisilla oli viime vuonna noin miljoona hälytystä. Suuri osa niistä koski lähisuhdeväkivaltaa eli väki­vallan tekijänä oli nykyinen tai entinen kumppani, perheenjäsen tai muu läheinen ihminen.

Lähisuhdeväkivalta jää usein ilmoittamatta poliisille

Vuonna 2018 poliisille ilmoitettuja lähisuhde­väkivallan uhreja oli lähes 10 000. Tuo luku on vain jäävuoren huippu, sillä aivan liian harva toimii näissä tilanteissa oikein eli ilmoittaa niistä viranomaisille.

Lähisuhdeväkivaltaan liittyy liittyy paljon häpeää, syyllisyyttä ja vaikenemista.

Pahinta on se, että lähisuhdeväkivaltaa ei aina ­pidetä samalla tavalla rikoksena kuin esimerkiksi ­jonkun tuntemattoman tekemää väkivaltaa.

Parisuhdeväkivalta on erityisen haavoittavaa siksi, että uhri odottaa sen tekijältä jotain aivan muuta: rakkautta ja turvaa. Uhrit myös usein syyttävät itseään ja pelkäävät lähteä suhteesta. Se on kuitenkin ainoa ­oikea ratkaisu, johon meidän tulee uhria kannustaa.

Julkaistu Avussa 37/2019.

Julkaistu: 2.9.2019