Apu

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 7/10

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 7/10

Joku kalauttaa Juho Tulikoskelta tajun kankaalle. Käy ilmi, että maasta ei ole kaivettu mitään vaan sinne on piilotettu jotain.
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Esa-Pekka Niemi
Mainos

Ainakin yhdessä suhteessa Einari oli puhunut totta. Kun ukkospilvet olivat hälvenneet, itäinen taivaanranta oli jo vaalennut lupaavasti. Jos unohti kaikki yön koettelemukset, kesäyön kuulaudesta saattoi jopa nauttia. Jostakin syystä näin kuitenkin silmissäni Kimmon ruumiin, hänen verilätäkössä makaavan kaljunsa ja siihen tatuoidut riimut, joiden merkitystä en tiennyt.

Kurvasin Volvon Einarin ruosteisen Mitsun viereen ja sammutin moottorin. Nousimme autosta pihamaalle ja huomasin, kuinka Jenna tuijotti kiinnostuneena maakellarin jykevää seinää. Tuulikki kaivoi metallinpaljastimen takaluukusta ja nosti sen olkapäälleen. Minä otin pienen puutarhalapion, jonka olin lainannut Mikon varusteista. Einari tunki viereeni ja sytytti taskulamppunsa.

– Saanko muuten kysyä sinulta yhtä asiaa?

– Sen kun kysyt.

– Miksi et vaihda autoasi uudempaan? Tuo Mitsuhan on pelkkää ruostetta. Käsittääkseni tätini maksaa sinulle sen verran hyvin, ettei se voi olla rahastakaan kiinni.

– Mitä se sinulle kuuluu? Ei minulla ole yhtään ylimääräistä rahaa! Einari kimmastui.

Annoin asian olla. Ehkä Einari rakasti ruostetta, mistä sitä saattoi tietää. Aukaisin kellarin oven ja sytytin lamppuni.

– Einari menee ensin. Seuraavana Tuulikki, sitten Jenna ja minä tulen viimeisenä.

Kukaan ei kommentoinut mitään, joten sukelsimme kellariin. Neljän taskulampun voimin holvattu tila muuttui melkeinpä valoisaksi. Jenna ja Tuulikki katselivat uteliaina ympärilleen mutta Einari ei vitkastellut. Nyt, kun minun ei tarvinnut pelätä, että joku puukottaisi minua selkään, ajatukseni kulkivat hiukan paremmin.

Minusta alkoi tuntua, että joku tosiaan oli uhkaillut Einaria ja ehkä myös huumannut hänet. Jos Einari ei ollut tappanut Kimmoa, jäljellä ei ollut kuin kolme vaihtoehtoa. Tuulikki oli löytänyt ruumiin, joten murhaajakandidaatteja oli vain kaksi, Jenna ja Mikko. Mikko oli hyvässä tallessa mökissä ja Jenna sopivasti käteni ulottuvilla. Toivoin, että löytäisimme piispanlinnan raunioilta jotakin, joka kallistaisi vaa’an jommankumman suuntaan.

Saavuimme Einarin varastohuoneeseen. Kun Jenna ja Tuulikki alkoivat hämmästellä rojujen paljoutta, Einari kiivastui.

– Mitä te nyt niitä sohitte niillä lampuillanne? Tämä rakennus kuuluu kiinteistööni, saan säilyttää täällä mitä haluan.

– Mutta jos tämä on osa piispanlinnan kellaria, kuten minusta näyttää, eikö Museoviraston pitäisi tutkia tämä? Tuulikki ihmetteli.

– Ei niitä ole ennenkään kiinnostanut tulla tänne. Tämä on minun omaisuuttani ja sillä hyvä. Varokaa päätänne, nämä portaat ovat jyrkät, Einari puhisi ja kipusi tikkaille.

Työnnyin Tuulikin ohi ja tartuin Einaria nilkasta.

– Aukaise se luukku, mutta päästä Tuulikki ensin ulos. En halua, että lyöt luukun kiinni ja painelet karkuun.

– Ei olisi tullut mieleenkään, mutta ihan hyvä vinkki.

Einari aukaisi luukun salvat ja kampesi sen auki. Raikas ilmavirta tulvahti tunneliin. Einari laskeutui alas ja päästi Tuulikin kipuamaan ulos edellään. Jenna meni seuraavaksi ja minä menin viimeisenä.

Taskulamppujen valossakin näin, että piispanlinnasta oli jäljellä melkoisen suuret rauniot. Koivujen valtaamalla kummulla oli noin kahdeksan metrin mittainen ja kolmen metrin korkuinen harmaakivinen perustus, joka katosi syvyyssuunnassa heinikkoon. Tiilimuuraustakin oli jäljellä perustuksen päällä sen verran, että muutama ikkuna-aukko tuijotti sokeana pimeyteen. Raunion edessä oli puuton alue, jossa kasvoi vain polvenkorkuista heinää.

Einari tuijotti raunioita synkkänä ja nypläsi partaansa hermostuneena.

– Mistä se sinun kamerasi kuvaa? kysyin.

– Tuolta, Einari sanoi ja osoitti yhtä tyhjää ikkuna-aukkoa.

– Eli se hiippari oli liikuskellut kutakuinkin tuolla noin. Voitko, Tuulikki, haravoida vähän tuota aluetta.

Tuulikki nyökkäsi ja alkoi viritellä laitteitaan. Einari katseli toimitusta synkkänä.

– Jos täältä löytyy jotakin, löytö kuuluu minulle. Tämä raunio on minun tontillani.

– Ei muuten ole. Mutta tapellaan siitä sitten, kun kulta-aarre on löytynyt, sanoin.

Tuulikki asetteli luurit korvilleen. Minä osoittelin heinikkoa taskulampulla ja katselin, kuinka metallipyörylä liukui lähellä maanpintaan. Tuulikki käveli hitaasti ja puisteli päätään.

– Ei mitään.

– Jatka tuohon suuntaan.

Heinikko oli lakoontunut aukiolla moneen suuntaan enkä voinut tietää, kuka siellä oli juossut ja milloin. Einari kulki olkapääni tuntumassa ja nieleskeli aivan kuin hänellä olisi ollut pala kurkussa. Olin kuulevinani pienen vinkauksen, mutta Tuulikki väänsi jotakin nappia ja jatkoi vain matkaansa.

– Eikös se piipannut tuossa? kysyin.

– Se oli vain jokin häiriö, Tuulikki sanoi.

– Oletko varma?

– Tuhannen pullonkorkin kokemuksella voin sanoa, että olen, Tuulikki naurahti ja jatkoi matkaansa.

Kumarruin maahan ja tökin heinikkoa lapion kärjellä. Multa tuntui tiukkaan poljetulta. Tartuin heinänkorsiin ja vedin niitä. Maasta irtaantui neliönmuotoinen tupas, jonka joku oli leikannut irti ja polkenut takaisin paikoilleen.

– Tämä pullonkorkki on huolellisesti haudattu.

Einari kumartui viereeni, kun aloin kaapia maata lapiolla. Hän näytti jostakin syytä enemmän hämmästyneeltä kuin huolestuneelta. Raaputin soraa pois ja noin kymmenen sentin syvyydessä lapioni kolahti johonkin onttoon. Valaisin löytöäni taskulampulla. Multakokkareiden alta paljastui pakasterasian vaaleanvihreä kansi.

– Mikä helvetti se on? Einari ähkäisi.

Kuulin, kuinka Tuulikkikin palasi takaisin katsomaan löytöämme. Kaivoin lisää ja sain nostettua rasian maasta. Se oli litranvetoinen, valkoinen muovirasia. Tartuin kannen reunaan ja rasautin sen auki. Rasiaan oli varmaankin kätketty yö, sillä samalla hetkellä kaikki pimeni silmissäni.

Olin saanut iskuja päähäni urani varrella suhteellisen vähän. Se johtui varmaankin siitä, että moni piti päätäni vähiten vaarallisena ruumiinosanani, mikä saattoi hyvinkin olla myös totta.

Siitä huolimatta oloni ei ollut mitenkään hyvä, kun heräsin heinikosta. Suussani maistui multa ja poskeni alla oli terävä kivi.

Nousin polvilleni ja tunnustelin takaraivoani. Niskassani oli kipeä patti, jossakin kolmannen ja toisen nikaman tietämillä. Sormiini ei jäänyt verta, joten ainakaan minua ei ollut isketty millään terävällä. Päätä jomotti ja jalkani olivat jotenkin voimattomat, mutta muuten tunsin olevani kunnossa. Oli yhä yö, en uskonut sen loppuvan koskaan.

Aukiolla ei ollut enää ketään. Taivas punersi idässä vain aavistuksen verran, olin ollut tajuttomana korkeintaan tunnin, tuskin sitäkään. Kokeilin taskujani. Autonavaimet ja kännykkäni olivat poissa. Haparoin heinikkoa ja löysin taskulamppuni. Se jopa toimi, mikä oli olosuhteet huomioon ottaen ihme.

Könysin hiljalleen kohti paikkaa, jossa salaluukun piti olla. Olin varma, että se olisi kiinni tai niin hyvin naamioitu, etten edes löytäisi sitä. Ihme kyllä kuilu ammotti avonaisena.

Kipusin portaat alas, suljin luukun perässäni ja vedin salvat paikoilleen. Kuulostelin hetken tunnelin hiljaisuutta ja jatkoin matkaani. En tiennyt, missä muut olivat, enkä jaksanut sitä edes arvailla.

Kuka tahansa kolmikosta oli saattanut lyödä minua. Olin ollut niin innoissani löydöstäni, että varovaisuuteni oli herpaantunut. Hiljalleen asioihin alkoi tulla edes jotakin järkeä. Tajusin, että Einarin kuvissa minua vaivannut seikka oli hyvin yksinkertainen. Hupparihiipparin reppu oli kuva kuvalta näyttänyt pienemmältä. Hän ei suinkaan ollut kaivellut maasta jotakin, vaan hän oli kaivellut maahan jotakin, arvatenkin litran vetoisia pakasterasioita. Menneisyyden Pöyhijöissä oli varmasti joku, joka tiesi rasioista ja niiden sisällöstä, yksi tai useampi.

Käytävässä ja holvatussa kellarissa ei ollut ketään. Edes maakellarin ovea ei ollut teljetty, pääsin ulos helposti.

Volvo oli poissa, pihassa nökötti vain Einarin ruosteläjä. Kävelin notkuvin polvin Einarin talolle ja kokeilin, oliko ovi lukossa. Se ei ollut, joten lyhyen ovensuussa vietetyn hiljaisen hetken jälkeen menin sisälle. Kokeilin vaistomaisesti valokatkaisijaa ja eteiseen syttyi valo. Sähköt ainakin olivat palanneet.

Talo oli hiljainen, vain jääkaappi hurisi keittiössä. Hiivin olohuoneeseen, jossa mallinukke istui yhä sohvalla juuri siinä, mihin Laura oli sen asetellut. Talsin suoraan keittiöön ja ravistin kahvipannua. Se oli täynnä. Otin kaapista kupin ja kaadoin itselleni haaleaa kahvia. Jääkaapista löytyi maitoa, sokeria en kaivannut.

Katselin keittiön ikkunasta ulos. Siitä ei näkynyt kuin kaksi suurta koivua, joiden rungot hankasivat toisiaan. Tuulella niistä kuului varmasti ärsyttävää natinaa. Ihme, ettei Einari ollut kaatanut niitä.

Join kuppini tyhjäksi, kaadoin itselleni toisen kupillisen ja menin olohuoneeseen mallinuken seuraksi.

Talo natisi, kuten puutaloilla oli aina tapana. Mallinukke istui vieressäni ja näytti siltä, kuin se olisi tiennyt vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Ikävä kyllä se ei osannut puhua, enkä minä tiennyt oikeita kysymyksiä. Ehkä oikeita kysymyksiä ei ollut olemassakaan. Oli vain tyhmiä ja ahneita ihmisiä.

Kun kahvi alkoi hiljalleen lämmittää mahaani, jalkojeni vapina loppui. Taskussani oli talouspaperin sisään murentunut kanelipulla. Söin sen ja tarjosin palaa seuralaiselleni, mutta hänelle ei maistunut. Taputin mallinuken olkapäätä, se oli hyvää ja ymmärtäväistä seuraa. Laitoin kuppini lattialle ja kävelin eteiseen.

Ulko-oven vieressä oli pieni kaappi, jonka metalliovi oli raollaan. Kurkistin silkkaa uteliaisuuttani kaapin sisään. Siellä roikkui muutama avainnippu ja muutama koukku oli tyhjänä. Jokainen koukku oli nimikoitu maalarinteippiin kirjoitetuilla koukeroilla. Yhden tyhjän koukun alla luki ”Sillan avaimet”.

Menestyksestäni innostuneena kurkin eteisen vaatekaappeihin. Takkien ja kenkien lisäksi löysin yhdestä kaapista ruskean kassakaapin. Se oli tukevasti kiinni.

Juuri kun olin lähdössä, huomasin, että yläkertaan johtavien portaiden alla oli viltti, jonka alla oli jotakin. En muistanut päivällä nähneeni portaiden alla yhtään mitään. Nostin vilttiä. Lattialla lojui jalkajousi ja neljä lyhyttä nuolta.

Päätin olla ajattelematta liikoja. Heitin viltin takaisin lattialle, sammutin valot ja kävelin ulos. Taskulamppua en enää tarvinnut, yön pimeys oli taittunut aamun kuultavaan hämärään. Tallustelin hiljalleen soratietä pitkin kohti tätini huvilaa. Päätin kiertää mökkikylän kautta, matka ei siitä enää olennaisesti pidentynyt.

Näin jo kaukaa, että ykkösmökissä paloi valo. Pihalla ei ollut autoa, enkä kuullut kuin talitiaisen viserrystä. Tuulikki oli varmaankin jättänyt valot päälle naksutellessaan katkaisijaa sähkökatkon aikana.

Kiersin mökin taakse ja kävelin lasinsirpaleiden kirjomalle nurmikolle. Tallustelin edestakaisin ja hetken aikaa luulin, että olin ollut väärässä. Sitten huomasin nurmikon seassa sinertävän möykyn kutakuinkin siinä, mihin lasinsirpaleiden viuhka päättyi.

Kyykistyin möykyn viereen ja katselin sitä lähempää. En koskenut siihen. Ehkä säröisestä kynttilätuikusta olisi apua poliiseille.

Jatkoin matkaani kohti tätini huvilaa. Tunsin vieläkin oloni voimattomaksi, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Asia piti selvittää tavalla taikka toisella. Toivoin, että olisin kävelyn aikana keksinyt jonkin nerokkaan suunnitelman, mutta se oli turha toivo.

Sora rasahteli ja pääni humisi kuin vanha muuntaja, kun lähestyin huvilaa.

Kun pääsin pihaan kääntyvään mutkaan, jäin tarkkailemaan tilannetta tietä varjostavan syreenipensaan taakse. Huvilassa paloi nyt valot. Sälekaihtimet oli laskettu niin, ettei sisälle voinut nähdä. Volvo oli parkissa aivan kuistin edessä perä taloa kohti. Kaikki vaikutti siltä kuin joku olisi varustautunut pikaiseen lähtöön.

Juuri kun olin aikeissa hiipiä pihan yli, näin tumman hahmon erkaantuvan mökin varjosta. Se liikkui nopeasti päädyn ohi ja kiiruhti kumarassa suoraan kohti piilopaikkaani.

Odotin rauhallisesti, että karkulainen ehti kohdalleni, ponkaisin pystyyn ja kohotin jo käteni iskuun.

Hahmo hätkähti, nosti kädet kasvojensa eteen ja jähmettyi aloilleen.

– Älä, se olen minä!

Jenna katseli minua käsivartensa alitse ja puuskutti hengästyneenä.

– Mihin luulit olevasi menossa? kysyin.

– Etsimään sinua tietenkin. Pääsin livahtamaan karkuun keittiön ikkunasta.

Tartuin Jennan olkapäähän ja vedin hänet luokseni. Hän pyyhkäisi nenäänsä ja yritti saada hengitystään tasaantumaan.

– Juttu on selvä. Tuulikki tappoi Kimmon Mikon avustuksella. Kun minä tulin Lauran kanssa mökeille, Kimmo oli jo kuollut. Tuulikki ampui häntä selkään, rikkoi mökin ikkunan ja antoi jalkajousen ikkunan takana odottavalle miehelleen. Kun minä ilmestyin lampun valokeilaan, Mikko ampui minua kohti ja pinkaisi karkuun. Tuulikki heitti tuikun toisesta ikkunaruudusta ulos, jotta hän voisi väittää, että nuoli ammuttiin ulkoa. Mikko vei jalkajousen Einarin talolle ja pinkaisi vanhana maratoonarina takaisin huvilalle. Sinähän sanoit, että hän oli harhaillut ulkona yksikseen ainakin vartin, ellei kauemminkin. Täällä kaikki rakennukset ovat niin lähellä toisiaan, että matkaa olisi tullut reilusti alle kaksi kilometriä.

Jenna tuijotti minua silmät suurina. Selitykseni sai hänen kurtistamaan otsaansa.

– Oletko varma?

– Tietysti olen. Löysin tuikun, jonka Tuulikki oli heittänyt ikkunasta ulos. Jalkajousi on Einarin eteisessä. Rasiassa, jonka löysin, oli varmasti huumeita ja pieni metallinpala löytämisen helpottamiseksi. Apteekkari ja hänen vaimonsa pyörittävät tuottoisaa sivubisnestä. Ehkä Kimmo oli päässyt selville heidän puuhistaan ja siksi hänet piti tappaa. Paljastumisen pelossa Tuulikki löi minulta tajun kankaalle, kun kaivoin huumerasian maasta.

Huomasin, että aukoton päättelyni sai Jennan hämmentymään. Hän hieroi käsivarsiaan ja puisteli päätään.

– Mutta eihän Tuulikki lyönyt sinua vaan Einari. Einari tappoi Kimmon.

Jatkuu

Julkaistu: 7.9.2018