Apu

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 5/10

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 5/10

Saaren järkyttynyt väki törmää odottamattomaan henkilöön. Tilanne tuntuu hieman selviävän – mutta luvattoman lyhyeksi aikaa.
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Esa-Pekka Niemi
Mainos

Monet ihmiset rakastavat työtään, ainakin he väittävät niin kiiltäväpaperisten lehtien sivuilla. Toisille työ tuo paljon rahaa, mainetta ja henkistä tyydytystä.

Kun seisoin jumalanhylkäämässä mökissä, jonka räystäslautoja tuuli yritti repiä irti ja katselin miestä, jota tätini yritti turhaan elvyttää, en tuntenut suurtakaan kutsumusammatin nostattamaa riemua.

– Ei voi mitään, kuollut mikä kuollut. Dämmit!

– Oletko varma?

– Minä olen ollut Duluthin vapaapalokunnassa yli kolmekymmentä vuotta, kyllä minä elävän erotan kuolleesta. Tämä ei ole kyllä hyvää mainosta, ei todellakaan.

Tätini nousi polvet naksuen jalkeille. Hänen housunlahkeensa olivat veressä, samoin puseron hihat ja farkkuliivin rintamus. Tuulikki seisoi ovensuussa ja paineli sähkökatkaisijaa ylös ja alas. Valot eivät syttyneet, ukkonen oli kaiketi aiheuttanut sähkökatkon, mutta asia ei mennyt Tuulikin tajuntaan.

– Ei sotketa jälkiä enempää. Lukitaan ovet ja minä käyn laittamassa ikkunaluukut kiinni.

Laura nyökkäsi. Ojensin hänelle stetsonin, jonka hän oli tyrkännyt syliini ennen kuin oli yrittänyt saada Kimmoon eloa.

– Ei kai tässä muutakaan voi. Poika parka, noin nuorikin vielä. Jos Einari löytyy elävänä, tapan hänet omin käsin.

Vilkaisin nopeasti ruumista, joka retkotti nyt kyljellään. Lapaluun alta sojottavan nuolen takia Laura ei ollut voinut kääntää Kimmoa selälleen, elvytystoimet olivat jääneet muutamaan suusta suuhun puhallukseen. Verilammikko oli pelkkää sotkua, jossa lasinsirpaleet kimmelsivät himmeästi.

Laura saatteli järkyttyneen Tuulikin autoon ja minä kiersin mökin taakse. Kurkistin vielä ikkunasta sisään ja yritin kuvitella, miten kaikki oli tapahtunut. Ilmeisesti Einari oli ampunut jalkajousella mökin takaa ensin minua ja sitten Kimmoa ikkunan läpi.

Lasinsirpaleita oli melkoisen paljon sekä sisällä että ulkona. Toinen ikkunaruutu oli kokonaan rikki, toisessa ammotti noin kämmenen kokoinen aukko.

En oikein hahmottanut, miten toinenkin ruutu oli rikkoutunut, mutta ehkä Einari oli murtautunut sitä kautta mökkiin ennen veritekoa.

Suljin ikkunaluukut ja asetin puomin paikoilleen. Tietysti tallasin lisää rikospaikkaa, mutta tuskin poliisi olisi ilahtunut siitäkään, että korpit olisivat nokkineet ruumiilta silmät päästä. Minulle jäi aina vain huonoja valintoja, mutta olin jo tottunut siihen.

Kun kipusin autoon, Laura puristi rattia suu tiukkana viivana. En tiedä, missä liemissä tätini on keitetty, mutta ei hän kovin vähästä hätkähtänyt. Tuulikki istui takapenkillä ja puisteli päätään.

– En tajua, mitä tapahtui. Kimmo aikoi juuri sanoa minulle jotakin, kun ikkuna räsähti ja hän… hän vain kaatui naamalleen.

– Ei puhuta siitä nyt. Muut haluavat kuulla saman tarinan ja pääset vähemmällä, kun selität sen vain kerran.

Laura käynnisti auton ja lennätti soraa pitkin pihaa. Kojetaulun kello näytti yhtätoista. Ukkospilvet alkoivat hajaantua mutta aurinko oli jo ehtinyt laskea, joten saimme yhä vaeltaa pimeydessä.

– Toivottavasti Mikko ja Jenna ovat kunnossa, kun mökistä on mennyt sähköt. Mikko voi välillä olla aika säikky, Tuulikki huolestui.

– Onhan siellä kynttilöitä. Kai aikuiset ihmiset osaavat käyttää tulitikkuja.

Lauran toive osoittautui turhaksi, sillä kun huvila ilmestyi näkyviin, sen ikkunat olivat pimeinä. Auton valokiilat pyyhkäisivät kuistia ja näimme Mikon, joka heilutteli käsiään päänsä yläpuolella.

– Luoja nähköön, kuinka avuttomia ihmiset voivat olla, tätini manasi.

Purkauduimme autosta ja kukin meistä sohi taskulampullaan kohti mökkiä niin, että Mikko peitti käsillään silmänsä.

– Täältä meni sähköt! Mikko parkaisi.

– Tiedetään. Mutta se on nyt murheistamme pienin. Emme löytäneet Einaria,

sanoin.

– En jää kyllä kaipaamaan sitä äkäpussia. Jos mies juo itseltään jalat alta ja sammuu metsikköön, minkäs sille voi.

Laura pyyhälsi Mikon ohi tupaan. Hän marssi takan ääreen ja alkoi sytytellä sen reunustalla olevia tuikkuja. Tuulikki hyökkäsi halaamaan Mikkoa.

– Kimmo… Kimmo on kuollut!

– Kuollut? Kimmoko? Ei kai?

– Menkää sisään, niin puhutaan tämä asia kerralla selväksi.

Ilmeisesti väsymys oli hionut äänestäni niin terävän, että molemmat tottelivat mukisematta. Vedin oven perässäni kiinni. Laura kiikutti pirtin pöydälle kynttelikköä, joka sai Jenna kasvot näyttämään entistäkin läpikuultavammilta. Aloin jo epäillä, että hän oli aito meedio.

– Istutte pimeässä kuin uunot. Mikä teitä nykynuoria oikein vaivaa? tätini puhisi.

– Minä viihdyn pimeässä. Mikko sen sijaan eksyi matkalla huussiin, Jenna sanoi.

Mikko lysähti penkille ja Tuulikki istui hänen viereensä.

– Enkä eksynyt. Onko Kimmo muka oikeasti kuollut?

– Kuin kivi. Yritin elvyttää häntä mutta se nuoli oli varmasti osunut suoraan sydämeen, Laura sanoi ja ravisti tulitikun sammuksiin.

– Joku ilmeisesti ampui Kimmoa jalkajousella ikkunan läpi, vai kuinka siinä kävi?

Katsoin kysyvästi Tuulikkia, joka hieroi ohimoitaan. Hänen punaiset hiuksensa hehkuivat kynttilöiden valossa. Hän räpytteli silmiään kiivaasti.

– Juuri niin. Menimme tutkimaan ensin sen tyhjän mökin, sitten Kimmon ja Jennan mökin ja lopuksi meidän mökin. Kimmo meni edeltä ja kun minä tulin tupaan, Kimmo seisoi selin ikkunaan. Hän sanoi minulle, että Einari oli varmaankin murtautunut mökkiin, kun ikkuna oli rikki, sitten kuulin räsähdyksen ja Kimmo kaatui naamalleen lattialle.

– Miksi se taskulamppu oli ripustettu sinne mökkien väliin? kysyin.

– Kimmo laittoi oman lamppunsa valaisemaan pihaa, kun siellä oli niin kauhean pimeää.

– Ettekö kuulleet meidän auton ääntä? Siinähän meni monta minuuttia, ennen kuin kuulimme sinun kirkuvan. Einarin täytyi olla mökin takana kun tulimme pihaan, gaad dämmit, Laura manasi.

– Tietysti kuulimme. Mutta olimme jo sisällä, ja sitten… sitten Einari ampui Kimmon.

– Näitkö siis oikeasti Einarin? kysyin.

– Näin jonkun partaisen hahmon ikkunan takana. Kuka muu se olisi voinut olla?

– En tiedä. Mutta sinä joko näit Einarin tai et nähnyt. Kuinka on?

Mikko halasi Tuulikkia, joka puri alahuultaan.

– Miksi sinä Tuulikkia vainoat? Hän on järkyttynyt.

– Tietysti on, niin minäkin olen. Ja meidän kaikkien on syytä olla, koska saarella on vapaana murhaaja, joka voi ampua nuolen kalloonne minä hetkenä hyvänsä. Siksi haluan tietää tarkasti, mitä kukakin näki ja mitä ei.

Tuulikki nyökkäsi ja katsoi minua.

– Se oli Einari. Olen varma siitä.

Laura huokaisi raskaasti. Hän otti rakkaan stetsoninsa päästään ja pöyhi harmaita hiuksiaan. Minusta näytti kuin hän olisi painunut hiukan kumaraan.

– Tämä on huonoa mainosta, huonoa mainosta.

Tarkistin kännykkäni, verkko oli yhä alhaalla. Ehkä korjauksia ei ollut uskallettu vielä aloittaa ukkosen vuoksi.

– Nyt on parasta, ettemme…

Yläkerrasta kuului tömähdys ja vaimeaa kiroilua. Jenna nousi seisomaan ja tuijotti kohti portaikkoa silmät suurina.

Odotin näkeväni lakanaan pukeutuneen kummituksen, mutta petyin pahasti.

Olin nähnyt niin paljon tuurijuoppoja, etten tarvinnut opaskirjaa tunnistaakseni sellaisen.

Portaita alas hoiperteli punanaamainen partasuu, jonka hiukset sojottivat joka suuntaan. Mies nojasi kaiteeseen niin raskaasti, että puu rusahteli.

– Onko täältä palanut sulake?

Einarin ääni oli pelkkää kähinää ja hän siristeli silmiään, vaikka kynttilöiden valo tuskin häikäisi ketään. Mikko kavahti seisomaan ja olisi varmaankin juossut ulos, jos en olisi napannut häntä paidan selkämyksestään kiinni.

– Gaad dämmit! Kuinka kehtaat marssia tänne muina miehinä, kun olet tappanut maksavan asiakkaan? Laura kivahti.

Einari piteli päätään ja irvisti.

– Älkää huutako, on vähän huono olo.

– Tehkää jotain, sehän tappaa meidätkin, Mikko parahti.

Päästin irti Mikon paidasta ja hän kompuroi pöydän taakse suojaan. Einari hoiperteli minua kohti. Hänen oikea kätensä hapuili jotakin housujen takataskusta. Harppasin hänen eteensä, tartuin hänen oikeaan kyynärpäähänsä ja kiepahdin hänen selkänsä taakse. Väänsin ja painoin käsivartta yhtä aikaa, lattialle rapsahti vajaa painolevyllinen Buranaa.

– Ai helvetti. Päästä irti tai kohta lentää laatta, Einari ähisi.

– Missä helvetissä olet ollut?

– Tuolla yläkerrassa nukkumassa. Älä nyt väännä, johan on perkele.

– Minulla alkaa hiljalleen kärsivällisyys loppua. Alahan selittää, miksi talossasi oli hirtetty mallinukke ja miten muka päädyit tuonne yläkertaan nukkumaan?

Einarin otsasuoni alkoi pullottaa ja hänen päänsä muuttui punaiseksi.

– Joku noista uteliaista munapäistä oli ripustanut nuken sinne. Käytän sitä varkaanpelottimena, kun olen poissa kotoa. Halusivat säikytellä minua, kun ovat penkomassa luvatta piispanlinnan raunioita.

– Niin varmaan.

– En minä sitä itsekään sinne kiskonut. Kun näin nuken, minua alkoi vituttaa koko touhu niin, että siemailin vähän vodkaa ja päätin käydä pelottelemassa noita nuuskijoita.

– Me löysimme salakäytäväsi ja munkinkaapusi.

– Mitä te minun maillani könyätte… ai hitto, älä väännä.

– Minä kysyn ja sinä vastaat. Kävit leikkimässä kummitusta ja luikahdit takaisin koloon. Sitten sinua vitutti enemmän ja kiskoit lisää viinaa, niinkö?

– Suunnilleen. Otin minä vähän kipulääkkeitäkin, vaikka ne eivät pelaa viinan kanssa koskaan hyvin yhteen. Tulin tänne, jotta olisi voinut haukkua nuo tyypit, mutta täällä oli tupa tyhjänä. Kipusin tuonne ylös odottamaan teitä ja sammuin.

– Ja heräsit vasta nyt?

Einari nyökkäsi. Hänen päänsä oli niin punainen, että katsoin parhaimmaksi päästä hänet vapaaksi.

Hän oikaisi selkänsä ja hieroi käsivarttaan. Parrassa näkyi vähän sylkeä ja silmätkin verestivät.

– Jos Einari on kuorsannut koko illan yläkerrassa, kuka tappoi Kimmon? Laura ihmetteli.

– Äijä valehtelee. On tainnut itse varastaa täältä muinaisjäännöksiä ja nyt pelkää meidän tekevän samaa. Hänhän on lukinnut sillankin, ettemme pääsisi karkuun aarteet taskussa, Mikko puhisi.

– Onko joku lukinnut sillan? Minä en ainakaan ole sitä tehnyt. Sitä paitsi avaimet ovat yhä…

Einari haparoi paitansa ja housujensa taskuja. Hän löysi avainnipun, mutta se ei ollut selvästikään se, jota hän etsi.

– Joku on varastanut minulta sillan lukkopultin avaimet!

– Valehtelet!

– Minusta hänen auransa on puhdas. Hän puhuu totta, Jenna sanoi.

– Niin varmaan. Edellisen kerran, kun näit hänet, luulit ukkoa aaveeksi, Mikko tuhahti.

– Enpäs, vaan sanoin, että ilmestyksellä oli oudon voimakas aura aaveeksi. Ja tietysti olikin, koska kyseessä oli elävä ihminen.

– Voisiko joku kertoa minullekin, mitä täällä muka on tapahtunut? Einari murahti.

Laura toi Einarille kahvia samalla kun selitin hänelle, että Kimmo oli tapettu jalkajousella. Einari puisteli päätään ja hörppäsi irvistellen kahviaan.

– Tapettiin jalkajousella? Johan on helvetti. Mistä täällä sellainen oli?

– Se oli Kimmon jalkajousi. Hänellä oli se mukanaan, jotta hän olisi voinut harjoitella. Jos nyt oletetaan, ettet sinä ampunut Kimmoa, sitten sen on täytynyt olla joku ulkopuolinen, sanoin.

– Ai joku hiippari? Miten se olisi tänne päässyt? Silta on vedetty saaren puolelle eikä ainakaan iltapäivällä täällä ollut ketään muita kuin me, Einari sanoi.

– Mistä sinä sen voit tietää? Ehkä joku on soutanut tänne, tai uinut, intin.

– Minulla on valvontakameroita rannassa ja liiketunnistimet myös. Voin omasta makuuhuoneestani seurata, hiippaileeko täällä joku. Tarkistin kaiken ennen kuin tulin tänne.

– Olet omituisen epäluuloinen tyyppi, sanoin.

– Ja syystä. Heti kun olin vähän aikaa unilla, te tapatte täällä toisianne ja joku varastaa avaimeni.

Laura katsoi minua ja huokaisi raskaasti.

– Mitä tässä pitäisi uskoa? Eihän tässä voi enää luottaa keneenkään! Olkoon, minä menen vaihtamaan vaatteet. Jos tapatte toisenne, menkää ulos. En halua enempää sotkua.

Tätini harppoi tuvasta makuuhuoneeseensa ja paukautti oven kiinni. Mikko mulkoili Einaria, joka joi kädet täristen kahviaan. Jenna tuijotti pöydällä palavan kynttilän liekkiä ja Tuulikki nypläsi hiustensa latvoja.

– Sanon tämän teille nyt ihan suoraan. En pidä arvoituksista, en ole koskaan pitänyt. Kunhan tätini on saanut vaihdettua puhtaat vaatteet, tämä sotku selvitetään pohjia myöten, hyvällä tai pahalla.

– Mitä selvittämistä tässä on? Einari tappoi Kimmon ja sillä hyvä! Mikko sanoi.

– Olitko sinä muka täällä mökissä jatkuvasti Jennan kanssa? Kun tulimme pihaan, harhailit kuistilla. Ehkä sinä kävit ampumassa Kimmon ja juoksit sitten tänne. Kuinka kauan Mikko oli pois?

Jenna havahtui kysymykseeni ja katsoi minua kynttilän liekin yli. Hän näytti miettivän ankarasti.

– Ainakin vartin.

– Siinä ajassa olisit hyvin ehtinyt tappaa vaikka kaksi Kimmoa, totesin.

Mikko hieroi kuivia käsivarsiaan ja aukaisi jo suunsa protestoidakseen, kun Lauran makuuhuoneen ovi aukesi. Tätini astui huojahdellen tuvan puolelle vesipullo kädessään. Hän hieraisi harmaita hiuksiaan ja katsoi meitä pää kallellaan.

– Fani teist, hän sanoi ja pullo lipesi hänen kädestään.

Tätini rojahti polvilleen ja kaatui siitä kasvoilleen tuvan matolle kuin salaman iskemänä.

Jatkuu

Julkaistu: 3.9.2018