Apu

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 4/10



Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 4/10

Saarelta pääsee pois vain uimalla eivätkä kännykät toimi. Juho Tulikoskella, hänen tädillään ja aarteenetsijöillä on kohta vakavampiakin ongelmia.
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Esa-Pekka Niemi

Vaikka pahin ukkonen ei noussut Leponiemen päälle, ulkona oli sysipimeää. Tuuli humisi puissa ja välillä terassille lensi männynkäpyjä, jotka kierivät kolisten laudoituksella. Minun ja Kimmon tuoma uutinen ei ollut saanut ketään erityisen iloiseksi. Seurueemme istui synkkänä pöydän ääressä ja mulkoili toisiaan.

– Eikö niitä avaimia muka ole kellään muulla? Mikko tivasi.

– Einari on hoitanut täällä kaiken, minulla ei ole koskaan ollut mitään valittamista. En edes tiennyt, että sillan saa lukittua, Laura puolustautui.

– Miksi kukaan haluaa meidän pysyvän saaressa? Tuulikki ihmetteli.

– Kyllähän tästä mantereelle ui helposti. Sillan kohdasta ranta on jyrkkä, mutta kun vähän jaksaa polskia, sieltä löytyy matalampikin ranta, Kimmo huomautti.

– Minä en ala uimaan yhtään mihinkään. Miksi joku vainoaa meitä? Mikko valitti.

– Ikävä sanoa, mutta joku teistä tietää sen paremmin kuin minä tai tätini.

– Syytätkö meitä jostakin vilpistä? Minusta oli alun alkaenkin todella epäkohteliasta laittaa yksityiskyttä vahtimaan meitä, Mikko kiivastui.

– Mietihän tätä. Jos Einari on tämän takana, hänellä on kaunoja teistä jotakuta kohtaan. Aika vaikea kuvitella, ettei asianosainen itse tietäisi miksi.

– Mutta jos joku ulkopuolinen on murhannut Einarin ja haluaa nyt varmistaa itselleen etumatkan? Eihän tämän tarvitse liittyä meihin mitenkään, Mikko intti.

– Sekin on mahdollista ja siksi minusta olisi parasta soittaa poliisille nyt heti, sanoin.

– Ihan hullua puhetta, gaad dämmit! Aikuinen mies on ollut omilla teillään muutaman tunnin, eihän se ole vielä mitään. Jenkeissä poliisi ei liikahda mihinkään, ennen kuin joku on ollut kadoksissa viikon tai pari. Etsitään Einari, ei tämä nyt niin suuri saari ole.

Tätini ehdotus synnytti kiivasta pulinaa. Mikko ei halunnut saada hölmön mainetta soittelemalla poliisille turhan takia eikä Kimmokaan innostunut ajatuksesta, vaan molemmat olivat samaa mieltä tätini kanssa ja halusivat etsiä Einaria omin voimin. Tuulikki tuki Mikkoa, mutta pimeä metsä ei erityisemmin houkutellut häntä, varsinkin kun Jenna muistutti, että valepiispan haamu vaelsi saarella.

Olin tottunut enoni toimistolla typerien ihmisten demokratiaan ja tiesin, miten joukkohysterian kanssa tuli toimeen. Otin luurin taskustani ja näppäilin hätänumeron. Puhelin vingahti oudosti ja mykistyi. Vilkaisin näyttöä, joka ilkkui, ettei signaalia ollut.

– Mihin sinä soitit? Mikko uteli.

– Poliisille.

– Mutta mehän sovimme, ettemme soita virkavaltaa paikalle!

– Minua ei kiinnosta teidän typerät päätöksenne paskan vertaa. Mutta älä huoli, ukkonen on varmaankin rikkonut tukiaseman, sillä täällä ei ole lainkaan signaalia.

– Se oli rumasti sanottu, Juho. Kyllä demokratiaa pitää kunnioittaa, Laura nuhteli minua.

– Ja senkö takia lähdit Trumpia pakoon? Eikö sinun pitäisi olla rakentamassa Meksikon rajalla muuria, sehän oli demokratianne yhteispäätös? Mitä demokratiaa se on, että jos oma suosikki häviää, aletaan heti kapinoida eikä tehdäkään yhteistyötä?

– Se on ihan eri asia, Laura kiivastui.

Tuijotin luuriani, mutta se ei herännyt eloon katseeni voimalla. Kimmo ja Tuulikki kaivelivat omat kännykkänsä esiin ja totesivat saman kuin minä, verkko oli alhaalla. Laskin mielessäni sataan ja taputin tätini olkapäätä.

– Anteeksi. Minulla on paha tapa hermostua, kun asiat menevät pieleen. Tehdään niin kuin sanot. Etsitään Einari omin voimin.

Laura hymyili minulle ja nipisti korvaani.

– Nyt puhut asiaa. Minulla on taskulamppuja ja jos joku kaipaa tulivoimaa, minulta löytyy kyllä pari kunnon pistooliakin. Kivääreitäkin on, mutta jätetään ne asekaappiin. Osaako joku ampua?

Kimmo ja Tuulikki nostivat välittömästi kätensä pystyyn.

– Eiköhän jätetä ne pistoolitkin asekaappiin. Jos joku olisi halunnut tappaa meidät, se olisi jo onnistunut helposti. Olemme istuneet tässä kirkkaassa valossa kuin maalitaulut koko illan.

Mikko vilkaisi vaistomaisesti olkansa yli ja hivuttautui penkillä kauemmas ikkunasta. Sovimme, että Jenna ja Mikko jäisivät pitämään päämajaa tätini mökkiin. Tuulikki ja Kimmo tutkisivat mökkikylän mökit, rantasaunan ja työkaluvajan. Minä kävisin tätini kanssa uudestaan tutkimassa Einarin talon ja vajat. Samalla voisimme tarkistaa, oliko Einarilla avainnippuja, joista voisi olla apua sillan lukitsevan ketjun aukaisuun. Laura haki taskulamput ja toi muutaman pullon juotavaa jogurttia kaikille.

– Evästä pitää olla, juu nou.

– Jos on jotakin raportoitavaa, tulkaa kertomaan se tänne Mikolle ja Jennalle ennen kuin lähdette haahuilemaan jonnekin muualle. Luulen, että Einari on vain innostunut ryyppäämään ja kömpinyt johonkin vajaan nukkumaan. Ehkä hän kännipäissään hirtti mallinukenkin ihan itse, selitin.

– Einari kyllä saattaa silloin tällöin ratketa ryyppäämään, Laura vahvisti.

Ehkä tätini halusi rauhoitella vieraitaan, ehkä hän puhui totta.

Jenna ja Mikko jäivät pirtinpöydän ääreen päivystämään, kun me muut kipusimme Lauran autoon. Järvellä salamoi yhä ja sateen laahus näkyi ulapalla valkoisena, aavemaisena harsona. Toivoin, ettei saarella alkaisi sataa, pimeydessä oli tarpeeksi kestämistä.

– Entäs jos täällä tosiaan hiippailee joku hullu? Kimmo kysyi takapenkiltä.

– Sitten linnoittaudutaan minun mökkiini ja otetaan aseet esiin, Laura tuhahti.

– Ei mennä asioiden edelle. Varmistetaan nyt vain se, ettei Einari ole kännipäissään sammunut mihinkään saunan lauteille tai mökin kuistille.

Laura pysäytti auton mökkikylän pihassa. Tuulikki ja Kimmo hyppäsivät pihalle ja sytyttivät taskulamput.

– Tulemme kohta tätä kautta takaisin ja otamme teidät kyytiin, sanoin.

Kaksikko nyökytteli ja alkoi sohia lamppujen valokiiloilla tummia rakennuksia. Laura kaasutteli takaisin tielle ja olimme muutamassa hetkessä Einarin pihamaalla. Nousin autosta ja napsautin taskulampun päälle.

Mitsu nökötti omalla paikallaan eikä sen sisällä istunut ketään. Kokeilin vielä auton ovia, ne olivat lukossa.

– Sanohan nyt rehellisesti, kuinka kova ryyppymies Einari on?

Tätini ravisteli taskulamppuaan, joka ei ensin suostunut palamaan kunnolla. Tuuli humisi kuusikossa ja jossakin huhuili pöllö.

– Enhän minä sitä paljoa näe. Jenkeistä aina soittelin hänelle ja joskus mies kyllä vähän sössötti. Kun tulin tänne, niin ehkä kerran viikossa nähdään, siinä kaikki. Mutta joka mökki on kunnossa, joten ei hän mikään hampuusi ole.

Valaisin lampulla talon ikkunoita, pientä avonaista vajaa ja maakellarin jykevää puuovea. Kellarin kivet näyttivät yhä silmissäni järjettömän jyhkeiltä pelkän perunalaarien säilytyskomeron seinäksi.

Astuin lähemmäs ja rapsuttelin kivien sammalta. Lampun valossa oven päällä olevasta kivestä erottui matalia uurteita.

– Onko tuossa numeroita?

Laura tuli lähemmäs ja tihrusteli kiveä. Hän kaivoi farkkuliivinsä povitaskusta lukulasit ja asetteli ne nenälleen.

– On siinä. Ykkönen ja nelonen ja sitten kaksi numeroa, joista en saa selvää.

– Voisiko se olla vuosiluku?

– Hyvin mahdollista.

– Aika vanha kellari. Ehkä Einari säilyttää täällä viinejään.

Kellarinoven musta rautakahva tuntui käteeni kylmältä. Kiskaisin ovea rivakasti ja se aukesi. Aukosta huokui ummehtunutta ja oudon lämmintä ilmaa. Laura kurkki olkani yli ja sohi lampun valokeilalla pimeyteen.

– Melkoinen kaninkolo.

Huomasin luolan lattialla jotakin. Kun kumarruin lähemmäs, taskulampun valo paljasti lattialla lojuvan kännykän, jonka näyttö oli pirstaleina.

Laura katseli maasta poimimaani kännykkää ja mutristi suutaan.

– Kaikki puhelimet näyttävät samoilta. Ehkä se on Einarin. Kenen muunkaan se voisi olla?

En alkanut arvailla, vaan valaisin kiviholvia, joka näytti jatkuvan pitkälle maan sisään. Paikalla oli joskus ollut jokin suurempi rakennus, josta oli enää jäljellä holvattu kellari.

– Mitä sanot? Mennäänkö tuonne?

Laura vilkaisi minua ja naurahti. Hän painoi stetsonin syvemmälle päähänsä ja kaivoi taskustaan muovisen jogurttipullon.

– Tietysti. Mutta juo ensin tämä, näytät niin kalpealta.

– Kiitos vain, mutta ei nyt.

Tätini huokaisi ja työnsi pullon takaisin taskuunsa.

– Nuorena sitä jaksaa. Mennään sitten tyhjällä mahalla.

Einarin maakellari oli tynnyriholvattu taidokkaasti. Punaiset tiilet olivat tavallista suurempia ja maan lähellä seinä muuttui luonnonkiveksi. Ensimmäisen huoneen jälkeen käytävä kapeni ja alkoi nousta ylöspäin. Vilkaisin tätiäni, joka ihasteli hikoilevia seiniä.

– Tämä menee varmaankin sille kukkulalle, jossa on piispanlinnan rauniot?

– Siltä vähän vaikuttaa. Jos tämä muurari olisi vielä elossa, palkkaisin hänet heti. Mahtavaa työtä! Oosom!

Ensimmäisen porraskiven jälkeen lattian kivetys päättyi. Seinissä oli tasaisin väliajoin pieniä komeroita, joissa oli joskus saattanut olla soihtupidikkeitä. Kun olimme kivunneet jonkin aikaa, portaat päättyivät huoneeseen, jonka vasen sivusta näytti romahtaneen.

Huoneessa oli sekalaista roinaa, tuoleja, metallijalkainen pöytä, kasa jauhoksi lahonnutta puuta ja seinän syvennykseen aseteltuja saviruukkuja, ehjiä ja rikkinäisiä. Toisella seinustalla oli ovi, joka oli salvattu ruosteisella puomilla. Oven vieressä oli vanha metallivahvikkeinen kirstu.

– Tämä näyttää varastolta, Laura sanoi.

– Niinpä, varasto jo vuodesta 1453 lähtien. Einari oli kovin kiinnostunut historiasta, hänellä oli monta tietokirjaa kesken. Hän on varmasti tutkinut piispanlinnan raunioita enemmänkin.

Laura vaelsi ympäri huonetta ja valaisi milloin mitäkin tavarakasaa. Yhtäkkiä huomasin, että valo oli kadonnut ja säikähdin, että hän oli pudonnut johonkin kuiluun.

– Hei, missä olet?

– Tulehan katsomaan!

Kiiruhdin äänen suuntaan. Pujottelin ruosteisen metallimöhkäleen ohi ja löysin tätini kivipilarin takaa. Hän osoitti taskulampullaan ylös johtavia portaita. Seinän koukussa oli ruskea munkinkaapu, jonka taskusta roikkui pitkä nuoravyö.

– Alkaa vaikuttaa siltä, että Einari tosiaankin oli aarteenetsijöiden näkemä kummitus.

– Ihmisillä on outoja harrastuksia, Laura ihmetteli.

Olin tätini kanssa täysin samaa mieltä. Emme jääneet ihmettelemään Einarin aivoituksia sen enempää vaan palasimme omia jälkiämme pitkin takaisin ulos. Taloa oli turha tutkia, kipusimme autoon ja Laura kurvasi kohti mökkikylää.

– Vihaan sekasotkua. Einari on kyllä minulle selityksen velkaa. Minä omistan tämän kirotun saaren, gaad dämmit! Asiakkaita ei pelotella! Eikä varsinkaan minua!

Sora vain ropisi, kun kiisimme lyhyen pikataipaleen mökeille. Näin jo kaukaa, kuinka taskulamppujen valokiilat heiluivat levottomasti mökkien välissä. Haroin vaistomaisesti kainaloani, mutta aseeni oli turvallisesti kotona vaatehuoneen hyllyllä.

– Mikä hässäkkä täälläkin on? Laura parahti.

– Oli mikä hyvänsä, pysy autossa.

Tätini pysäytti auton ykkösmökin eteen. Hyppäsin ulos ja juoksin heiluvien valokiilojen suuntaan.

Kun pääsin mökkien väliin, huomasin, että taskulamppu oli sidottu mökin päätyhirsien alla olevan onkivavan siimaan. Tuuli pyöritteli keikkuvaa lamppua ja se oli kuin köyhän miehen diskopallo. Kiskaisin lamppua niin, että siima napsahti poikki ja vapa putosi maahan.

Korvani vierestä surahti jokin ja tömähti vasten mökin päätyä. Kumarruin vaistomaisesti alas ja sammutin molemmat lamput.

Silmäni tottuivat hitaasti pimeyteen. En kuullut muuta kuin auton moottorin hyrinän ja tuulen suhinan männikössä ja rannan koivuissa. Konttasin mökin seinustalle ja haparoin pyöreitä hirsiä. Käteeni osui tappi, joka sojotti kahden hirren saumasta. Se oli jalkajousen nuoli, jonka joku oli yrittänyt upottaa kallooni.

En tiedä, kuinka kauan yritin koota ajatuksiani, mutta hyvä yritykseni keskeytyi huutoon, joka kuului ykkösmökin sisältä. Kuulin, kuinka ikkuna räsähti rikki ja huuto muuttui kiljunnaksi. Säntäsin liikkeelle, kompuroin mökin päädyn ympäri kuistille ja törmäsin Tuulikkiin, joka ryntäsi ovesta ulos.

– Se oli Einari… hän vaani meitä ikkunan takana!

– Mene autoon.

Livahdin Tuulikin ohi ja rymistelin sisälle mökkiin. Napsautin taskulamppuni päälle ja näin, kuinka tuvan takaseinän ikkunaruuduista kaksi oli rikki. Lasinsirpaleiden seassa lattialla makasi mahallaan kaljupäinen hahmo.

– Oletko kunnossa?

Kimmo ei vastannut minulle mitään. Ehkä se johtui siitä, että hänen vasemman lapaluunsa alla sojotti samanlainen nuoli, jollaisella joku oli yrittänyt porata päähäni uuden reiän. Verta oli lattialla niin paljon, että arvasin Kimmon siirtyneen rajan taa tutkimaan aaveita näiden luonnollisessa ympäristössä.

Jatkuu

Julkaistu: 1.9.2018