Apu

Avun kesädekkari: Kultainen kesä osa 3/10

Avun kesädekkari: Kultainen kesä osa 3/10

Juho Tulikoski syöksyy Einarin mökille vain huomatakseen, että tilanne on omituisempi kuin hän saattoi kuvitella. Aarteenetsijät väittävät kohdanneensa aaveen.
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Esa-Pekka Niemi
Mainos

Einarin talo oli hiukan sivussa päätieltä suurten kuusten varjostamassa pihapiirissä. Kivisen maakellarin edessä oli kaksi autoa, Einarin ruosteläjä ja tätini katumaasturi. Pihaan pääsi myös talon takaa, sillä saaren yksinkertainen tieverkosto muodosti pullean P-kirjaimen, jonka mutkassa maalia kaipaava talo nökötti.

Paitani oli hiestä märkä, sillä olin hölkännyt koko matkan mökeiltä Einarin talolle. Veri kohisi korvissani, kun harpoin portaat ylös auki retkottavalle ulko-ovelle. Näin tätini seisovan eteisen päässä, ikkunoista tuleva valo latisti hänet mustaksi varjoksi.

– Kai soitit jo ambulanssin?

Ryntäsin Lauran viereen ja jähmetyin aloilleni.

Olohuoneen katto oli aukaistu niin, että kolme kattoparrua oli tullut näkyviin. Tilava huone oli yllättävän siisti ja valoisa. Suuri vuolukivitakka hallitsi huonetta ja kelohirsistä tehdyn pöydän lakkapinta kiilteli himmeästi. Rauha olisi ollut täydellinen, ellei keskimmäisessä kattoparrussa olisi roikkunut köyden päässä ruumis.

Livahdin paikoilleen halvaantuneen tätini ohi ja tartuin Einarin jalkoihin. Nostin häntä ylöspäin, ukko tuntui yllättävän kevyeltä.

– Joko soitit ambulanssin? Hae keittiöstä veitsi ja etsi jostakin jakkara. Köysi pitää katkaista nopeasti!

– Se on doll.

– Olkoon tollo, mutta ei Einaria voi tähän jättää killumaan.

Kohensin otettani ja vilkaisin ylös. Einari näytti oudon kalpealta ja parta sojotti omituisesti. Tukka oli valunut melkein silmille ja kun nostin ruumista vielä hiukan, hiuspehko putosi maahan.

– Johan on perkele!

Irrotin otteeni ja ruumis jäi keinumaan itsekseen.

– Älä kiroile. Se on nukke. Einarilla on outo huumorintaju. Hyvä etten saanut slaagia.

Tätini nosti stetsoniaan takaraivolle ja puisteli päätään. Hänellä oli vieläkin puhelin kädessään. Hain keittiöstä sahalaitaisen leipäveitsen ja jakkaran. Nirhasin köyden poikki ja koko komeus rojahti lattialle. Laura laskeutui polvilleen ja tutki vale-Einaria.

– Tämä on mallinukke, jolla on vaatteet päällä ja parta naamassa.

Kumarruin Lauran viereen ja käänsin mallinuken mahalleen. Risaisen villapaidan selkämykseen oli kiinnitetty neulalla lappu, johon oli tussilla sudittu pari sanaa.

– ”Seuraavaksi sinä.” Mitä tämä oikein tarkoittaa? Uhkaileeko joku Einaria?

– En tiedä. Suomalaiset tavat ovat outoja. Meillä jenkeissä uhkailija olisi tullut ja posauttanut Einaria pistoolilla otsaan, juu nou. Ei mitään leikkiä vaan suoraa toimintaa.

– Ei tämäkään oikein leikiltä vaikuta. Missä Einari on? Miksi tulit tänne?

Laura nousi pystyyn polvet naksuen. Hän kaivoi farkkuliivin taskusta pussin, jossa oli muutama kakunpala.

– Einari soitti ja pyysi anteeksi kiivailuaan. Hän sanoi keittäneensä kahvit. Minä toin mukanani kakunpalat.

– Ja kun tulit tänne, ovi oli auki ja tämä nukke roikkui hirressä?

– Eksaktli. Einaria ei näkynyt missään. Tuo kuvatus killui keskellä olohuonetta.

Vilkaisin mallinukkea, jonka toinen käsi oli pudotessa irronnut. Viritelmän tekemiseen oli mennyt aikaa. Olohuone oli siisti, siellä ei ollut tapeltu tai muutenkaan painittu. Koko juttu vaikutti entistäkin omituisemmalta.

– Soita Einarille.

Laura näpytteli luuriaan ja nosti sen korvalleen. Tuuli oli yltynyt, se kohisi talon nurkissa ja sai vuolukivitakan viheltämään oudosti.

– Ei saada yhteyttä. Einari on laittanut puhelimestaan virrat pois.

– Niinpä tietysti.

Kiersin talon nopeasti lävitse. Yläkerrassa oli vain yksi huone, jonka seiniä peittivät kirjahyllyt. Olohuoneen avatun katon reunaa kiersi pieni parveke, jossa oli kaksi mukavaa lepotuolia ja jalkalamput. Lattialla oli kirjapinoja, Suomen historiaa käsitteleviä kirjoja näytti kirjanmerkeistä päätellen olevan kesken useita. Einari oli mitä ilmeisemmin lukumiehiä.

Alakerran keittiössä oli termoskannullinen kuumaa kahvia, jääkaapissa vajaa vodkapullo ja ainoassa makuuhuoneessa siististi sijattu sänky ja yöpöydällä viinalta haiseva lasi. Huoneessa oli suuri televisio, niin suuri, että sitä oli varmasti jo vaikea katsoa niin läheltä. Vessassa oli lavuaarin reunalla hammasharja ja kun napautin sitä kämmenselkääni vasten, siitä irtosi vielä kosteutta.

Palasin olohuoneeseen, jossa Laura oli asetellut mallinuken istumaan sohvalle.

– Se näytti niin hirveältä tuossa lattialla, hän selitti.

– Einaria ei näy missään. Voi olla, että hän on vähän ryypännyt ja riehaantunut. Minusta olisi parasta, että soittaisimme Menneisyyden Penkojat kasaan ja kerääntyisimme kaikki sinun luoksesi. Jos Einari ei ilmesty pian, meidän olisi parasta soittaa poliisi. Minusta hirtetty nukke käy tappouhkauksesta.

– Sehän olisi myrkkyä liiketoiminnalle. Setvitään tämä keskenämme, sinähän olet etsivä.

– Olen, mutta jos ihminen katoaa, siitä on ilmoitettava poliisille. Olisiko Einari voinut lähteä soutelemaan tai samoilemaan metsään viinapullo taskussaan, jonnekin, missä hän ei halua puhelimensa pirisevän?

– Ei ainakaan soutelemaan, sillä meidän molemmat soutuveneemme ovat veistämöllä tervattavana. Ja en muista, että Einarilla olisi koskaan ollut puhelin pois päältä. Hän on huoltomies, minun pitää saada hänet aina kiinni.

Yritin ajatella järkevästi. Katossa roikkunut mallinukke ei ollut ruumis, vaikka se ei mikään hilpeä ilmestys ollutkaan. Jokainen sai laittaa puhelimensa pois päältä, jos siltä tuntui.

– Eihän tässä sitten ole mitään tehtävissä.

Menin ulos ja kävelin epäluuloisesti ympärilleni vilkuillen pihamaan poikki. Kokeilin Einarin Mitsun konepeltiä, se ei tuntunut erityisen kuumalta.

Maakellarin ovenpielen suuret kivenlohkareet näyttivät läheltä katsottuina turhan jykeviltä. Niiden välissä laasti oli kellastunut ja halkeillut. Minusta näytti, että muurattu kiviseinä jatkui ruohoa kasvavan penkereen sisään.

Kun tätini ehti pihamaalle, jossakin jyrähti ukkonen. Tuuli oli selvästi yltynyt ja taivaalla pilvet kiisivät kohti Karmalaa. Ehkä siellä jaettiin ilmaisia ämpäreitä.

– Mitä tehdään? Laura kysyi.

– Hypätään autoon ja ajetaan huvilallesi. Käsketään aarteenetsijät sinne ja pidetään palaveri.

Kiipesin pelkääjän paikalle ja tätini käynnisti auton. Hän pujotteli kuusten ohi ja ajoi tien muodostaman P-kirjaimen kaarevaa osaa pitkin omalle huvilalleen niin, ettemme menneet mökkikylän ohi.

– Taitaa tulla ukkonen, sanoin.

– Ei se tule tähän päälle. Järvi hajottaa pilvet, juu nou.

Katselin ikkunasta saaren keskikohtaa kohti kohoavaa rinnettä, joka kasvoi matalaa mäntyä ja kuusentaimia. Kun kurvasimme huvilan pihalle, näin rinteessä jotakin liikettä. Hyppäsin autosta ulos ja kun tätini sammutti moottorin, kuulin oksien napsahduksia ja kolinaa. Metsä rytisi ja jokin huohotti raskaasti.

– Onko täällä hirviä? kysyin.

– Ei ole ainakaan ollut.

Samassa kuusentaimien välistä pöllähti näkyviin punaisen naaman yllä keikkuva valkea hiuspehko. Metallinilmaisimen varsi tarttui johonkin ja Mikko olisi kaatunut, ellei Tuulikki olisi saanut hänen repustaan kiinni.

– Näimme aaveen! Mikko parkaisi.

Koko nelikko puuskutti näkyviin ryteiköstä ja jopa Jenna näytti hiukan pelästyneeltä.

Istuimme tuvan pöydän ympärillä ja tätini tarjoili meille kahvia, teetä ja tietysti tiikerikakkua. Aarteenetsijänelikko haisi hiukan hielle ja Mikon käsivarsissa oli muutama ilkeä naarmu, mutta muutoin he näyttivät olevan kunnossa. Järven yllä mustat pilvet kieppuivat ja jossakin kaukana välähti salama.

– Se oli piispan astraalihahmo, siitä ei ole epäilystäkään, Jenna sanoi.

– Ei kummituksia ole olemassa. Sille on jokin luonnollinen selitys, Tuulikki intti.

– Se katosi niin nopeasti, ei sellainen ole mahdollista, Mikko selitti.

– Hitto kun ei ollut sitä infrapunakameraakaan mukana. Eikä päästy kaivelemaankaan, Kimmo harmitteli.

Ei ollut vaikea päätellä, että nelikko oli selvästi nähnyt jotakin. Minun oli kuitenkin vaikea uskoa, että he olisivat nähneet piispan haamun.

– Syökää ja juokaa, niin kaikki tuntuu heti paremmalta, Laura sanoi.

– Te siis näitte, että joku munkinkaapuinen hahmo kulki piispanlinnan raunioilla ja katosi kuin maan nielemänä?

Jenna katsoi minua unisilla silmillään ja nyökkäsi.

– Sen aura oli punertava, oudon voimakas aaveeksi.

– Oletteko varma, ettei se ollut Einari? Ehkä hän halusi säikytellä teitä.

– Sen voisin hyvin kuvitella, mutta kun tämä katosi savuna ilmaan silmiemme edessä, Mikko tuhahti.

– Kuinka lähellä olit sitä ilmestystä, kun se katosi. Metrin päässä?

Mikko vilkaisi Tuulikkia, joka puisteli päätään.

– Ei, kyllä se oli Mikosta ainakin kuuden metrin päässä. Me olimme taaempana ja näimme puiden välistä sen hahmon.

Seurue alkoi kinastella, oliko välimatkaa ollut kuusi vai viisi metriä, oliko kuulunut jotakin ääntä vai ei. Annoin heidän purkaa traumaansa rauhassa, usein höpöttäminen sai ihmiset rauhoittumaan. Laura tuli olkapääni taakse ja ojensi minulle lautasta, jolla oli lämmitetty karjalanpiirakka.

– Syö vähän, tästä voi tulla pitkä ilta.

Meinasin jo protestoida mutta tein, kuten tätini halusi. Piirakka oli yllättävän hyvä, ehkä Laura oli leiponut sen itse. Ulkona pimeni ikävästi, joten sytytin tupaan valot.

– Ymmärrän kyllä, että näitte raunioilla jotakin omituista. Toivon, että mietitte nyt tarkkaan asiaa siltä kantilta, ettei kyseessä ollut mikään kummitus vaan elävä ihminen. Einari on kadonnut ja voi olla, että saaressa seikkailee meidän lisäksemme joku ulkopuolinen.

Seurueen pulina katkesi ja he kääntyivät katsomaan minua.

– Onko se tyyppi vaarallinen? Mikko kysyi.

– Vaikea sanoa. Ainakin hänellä on hyvin outo huumorintaju. Hän oli hirttänyt Einarin olohuoneeseen mallinuken.

– Joku hullu! Niitä kyllä riittää joka lähtöön, Tuulikki tuskastui.

Kimmo hieroi kaljunsa riimuja. Minusta tuntui, että hulluja oli paljon lähempänä kuin Tuulikki osasi aavistaakaan.

– Kuulostan varmasti hiukan tylsältä ja ikävältä, mutta nyt olisi hyvä hetki kertoa, jos teillä on jotakin erikoista kerrottavaa.

– Kuten mitä? Mikko ihmetteli.

– Jos olette esimerkiksi etsimässä jotain erityistä aarretta. Kätkettyä kultaa tai Jimmy Hoffan ruumista. Jotakin, joka voi kiinnostaa turhan paljon ulkopuolisiakin. Suurimmat tyhmyydet tehdään aina rahan tai rakkauden vuoksi.

– Me olemme ihan kunniallinen yhdistys, jota kiinnostaa vain ja ainoastaan historia. Jos tällä Einarilla on jotain hämäriä liiketoimia, sille me emme voi mitään, Mikko tuohtui.

– Oikein mukavaa, jos näin on. Voin kuitenkin kokemuksesta sanoa, että mitä myöhemmin totuus paljastuu, sen pahemmin se kirpaisee. Mutta jos olette kiinnostuneet valepiispan kuusisataa vuotta vanhoista kengänsoljista, asia on kunnossa. Pyydän teitä kuitenkin pysyttelemään täällä vielä jonkin aikaa. Tätini voi tarjota teille lisää syötävää, eikö niin?

– Ehdottomasti! Minulle on tärkeää, että te viihdytte. Ikävää, että Einari aiheuttaa meille ylimääräistä huolta, mutta kyllä tästäkin selvitään.

– Minä lähden tekemään vielä pienen kierroksen saaressa. Saanko lainata autoasi?

– Tietysti saat.

Laura haki avaimet ja antoi ne minulle.

– Kimmo, lähdetkö mukaani?

Kimmo vilkaisi minua, hörppäsi kuppinsa tyhjäksi ja nousi pöydästä.

– Lähden.

Kiiruhdimme pihan poikki ja kipusimme tätini maasturiin. Arvioin, että Kimmo painoi kahdeksankymmentäviisi kiloa ja oli suhteellisen vahva. Jos hänen kanssaan aikoi tapella, oli parasta päästä lyömään ensin ja mahdollisimman lujaa.

– Käydään katsomassa sitä Einarin ihmesiltaa. Jos se on paikoillaan, täällä voi olla väkeä vaikka kuinka paljon.

– Selvähän se. Voitko yhtään tarkemmin sanoa, mistä tässä on kysymys?

– Ehkä ei yhtään mistään. Einari voi olla huumorimies, joka haluaa pelotella meitä. Mutta sinua hän tuskin pystyy pelottelemaan.

– Kuinka niin?

– Minua ei ainakaan huvittaisi haastaa riitaa miehen kanssa, jolla on jalkajousi.

Kimmo naurahti ja heristi minulle sormeaan.

– Ei saisi kurkkia toisten ikkunoista. Minulla on jalkajousi mukana ihan vain sen vuoksi, että harjoittelen ensi viikolla oleviin kilpailuihin.

– Ja mikäpä olisi historianharrastajalle parempi maali kuin ihmisen pää.

– Meille kelpaavat kyllä melonitkin.

– Useimmiten ihmisen päällä ja melonilla ei ole suurtakaan eroa ainakaan sen suhteen, mitä päässä liikkuu.

– Voi olla, en tiedä, Kimmo myönsi.

Jyristelimme mökkikylän ohi ja pian olimme sillalle johtavalla suoralla. Erotin jo kaukaa kopin, jossa Einarin ihmesillan sähkömoottori oli. Muutama metri lisää ja näimme, että silta oli vedetty saaren puolelle.

Pysäytin maasturin kopin viereen ja hyppäsimme ulos.

Einarin viritys oli tosiaan jonkinlaisen insinöörihulluuden taidonnäyte. Metalliritilöistä hitsattu hökötys lepäsi leveiden kiskojen päällä. Sillan molemmissa reunoissa oli ylösalaisin hammastangot, joita kiskon sisäurassa pyörivät hammasrattaat liikuttivat. Koko komeuden sai kaiketi liikkeelle kopissa olevasta kytkimestä, mutta varmaankin hökötys toimi myös kaukosäätimellä.

Kimmo kyykisteli kiskoviritelmän vieressä ja huitoi minua luokseen.

– Katso! Mitäs järkeä tässä on?

Kyykistyin Kimmon viereen ja hän valaisi kännykällään sillan alustaa. Kiskon ja hammastangon läpi kulki paksu rautakettinki, joka oli lukittu kahdella riippulukolla.

Oli selvää, ettei meistä kukaan voinut poistua saaresta ainakaan siltaa pitkin.

Jatkuu

Julkaistu: 30.8.2018