Apu

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 2/10



Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 2/10

Yksityisetsivä Juho Tulikoski tutustuu aarteenetsijöihin, joiden kanssa huoltomies Einarilla on napit vastakkain. Kaiken sotkee puhelinsoitto.
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Esa-Pekka Niemi

En ollut koskaan ajatellut olevani suuri rauhantekijä, mutta siihen tehtävään Laura minut palkkasi. Kun istuimme terassilla hirsipöydän ääressä kahvittelemassa, tätini lupasi maksaa minulle sata euroa päivältä, jos viipyisin Leponiemessä yhtä kauan kuin saarta tonkiva aarteenetsijöiden ryhmä.

– Sovitaan niin. Mutta tämä on sinulle aika huonoa liiketoimintaa. Ihmiset vuokraavat mökin ja sinä palkkaat heille lapsenvahdin. Katteet kutistuvat.

– Maineelle ei voi laskea hintaa. Pidät Einarin kurissa, niin olet palkkasi ansainnut. Tämä on PR-toimintaa, juu nou. Samalla voidaan vähän tutustua toisiimme. Sinä ja siskosi olette minun ainoat sukulaiseni.

Tätini hymyili aurinkoisesti ja alkoi kertoa stetsoninsa suojista, kuinka hän oli paimentanut isääni pulkkamäessä joskus 60-luvulla, kun lunta oli talvisin satanut metrin ja pakkasta oli ollut aina vähintään kaksikymmentä astetta.

Lintujen livertäessä ja auringon paahtaessa kuumasti en oikein päässyt tunnelmaan. Isäni oli aina osannut keskittyä olennaiseen, eli omiin asioihinsa, joten häneen liittyvät nostalgiset muistot eivät juuri koskettaneet minua.

– Kuule, minä käyn tapaamassa sitä haravajengiä. On mukavampi leikkiä rauhankyyhkystä, kun tietää, kuinka moni muista puluista onkin metsästyshaukka.

– Se sopii. He ovat mukavaa väkeä, eivät ollenkaan yhtä ärhäköitä kuin Einari. Tuulikki ja Mikko Aho asuvat mökissä numero yksi. Jenna Laukko ja Kimmo Viitanen jakavat mökin numero kaksi. He ovat kovin innokkaita niine laitteineen, metallinpaljastimiahan ne ovat.

– Metallipaljastimet ovat oikea muotivillitys. Moni on löytänyt niiden avulla arvokkaitakin muinaismuistoja.

– Sehän on monen ihmisen haave, löytää aarre. Etkö ottaisi vielä yhtä palaa tätä tiikerikakkua? Olet aika riutuneen näköinen.

Kieltäydyin kakusta ja tallustelin kuistin varjosta pihamaalle. Tietä pitkin mökeille oli tuskin edes kolmeasataa metriä, joten en uskonut kuolevani nälkään. Einarin talo oli puoli kilometriä kauempana lähempänä siltaa.

Välimatkat olivat saaressa suhteellisen lyhyet ja siksi minusta tuntui omituiselta, että Einari oli tullut pikaiselle vierailulle autonromullaan.

Kävelin hitaasti ja kuuntelin tuulen huminaa männikössä. Jossakin puiden kätköissä rapisteli orava ja järvellä minulle tuntematon lintu huusi pitkiä, valittavia huutoja.

Kun ehdin vuokramökeille, lintu oli saanut purettua tuskansa ja valittava ääni vaikeni.

Ykkösmökin edessä kyykkivät punatukkainen nainen ja valkohiuksinen mies. He olivat levittäneet mökin portaille kartan ja tutkivat sitä keskenään supisten. Välillä auringon punaiseksi paahtama mies teki karttaan lyijykynällä jotakin merkintöjä. Mökkien edessä oli vain yksi auto, farmarimallinen punainen Volkswagen.

– Hyvää päivää. Saanko häiritä?

Nainen hyppäsi notkeasti pystyyn ja mies taitteli kartan nopeasti kasaan.

– Tietysti, nainen sanoi ja hymyili leveästi.

– Olen vuokraemäntänne Laura Tulikosken veljenpoika Juho Tulikoski.

– Minä olen Tuulikki Aho ja tässä on mieheni Mikko Aho.

Kättelimme. Siinä missä Tuulikin puristus oli jämäkkä, Mikon käsi tuntui kuolleelta lahnalta. Kerroin, että olin saapunut Leponiemeen tätini pyynnöstä rauhoittelemaan kiristynyttä ilmapiiriä.

– Tätini haluaa, että viihdytte, Einarista huolimatta.

Mikko naurahti ja oikoi karttansa taitoksia. Hän hieraisi valkeita kulmakarvojaan, niistä irtosi kuivunutta ihoa hilsepilvenä.

– Tällä huoltomiehellä on tosiaan pinna hiukan kireällä. Hän ei ymmärrä lainkaan, että pieni amatööriarkeologien ryhmämme tekee arvokasta tutkimusta. Kun perustin Menneisyyden Pöyhijät, sääntöihin kirjattiin erikseen, että kaikki löydöt esitellään Museovirastolle. Meillä ei ole tarkoitus varastaa yhtään mitään, emmekä ole koskaan rikkoneet muinaismuistolakia.

– Olemme kartuttaneet Kansallismuseon kokoelmaa kahdella upealla hopeasoljella, Tuulikki lisäsi.

– En usko, että Einari epäilee teitä varkaiksi. Hän on vain hiljaisuutta rakastava luonne, sanoin, vaikka en tiennyt, kuinka hullu Einari oikeasti oli.

– Ei metallinpaljastamista lähde kummoistakaan ääntä. Ja me emme pidä muutenkaan kovaa meteliä. Tai no, Kimmo kyllä välillä hihkuu, jos hän löytää jotakin, vaikka olen käskenyt hänen hillitä itsensä. Ja kun minun pitää harjoitella Helsinki City Marathonia varten, joudun juoksentelemaan näillä poluilla aika monta ympyrää, mutta ei kai se ketään haittaa, Mikko sanoi.

– Onko Kimmokin Menneisyyden Pöyhijöiden perustajajäseniä?

– Ei. Minä ja Tuulikki perustimme tämän kaksin. Jäseniä on nyt kuusi. Viitasen Kimmo ja Laukon Jenna liittyivät joukkoomme pari viikkoa ennen tätä retkeä.

Mikko hieroi käsivarttaan ja siitäkin irtosi valkeaa hilsettä. Hän ei selvästi ollut paahtavan auringon paras ystävä.

– Anteeksi jos vaikutan uteliaalta, mutta miksi tulitte juuri Leponiemeen?

Närkästymisen sijaan Mikon silmät alkoivat loistaa. Hän osoitti kokoon taitetulla kartalla kohti saaren korkeinta kohtaa.

– Moni ei tiedä, mutta tuolla kummulla on vuonna 1453 rakennetun piispanlinnan rauniot. Siinä asui Eerik Stenforsius, kuningas Kaarle VIII Knuutinpojan suosikki. Se oli sekavaa unionikuninkaiden aikaan, jolloin vallasta taisteltiin kaikin keinoin. Eerikistä ei koskaan tullut virallista piispaa, sillä hän oli melkoisen raaka mies. Hän eristäytyi linnaansa ja räjäytti tänne johtavan luonnonkivisillan taivaan tuuliin niin, että tästä niemestä tuli saari.

– Aika harva edes tietää tästä paikasta mitään. Lähes kaikki Eerik Stenforsiukseen viittaavat dokumentit tuhoutuivat Turun palossa. Mutta Kimmo on tutkinut piispanlinnan historiaa ja kertonut meille jännittäviä asioita, Tuulikki lisäsi.

Pariskunnasta huokui sellainen into, etten epäillyt heidän aitoa kiinnostustaan muinaista piispaa kohtaan.

– Onko Jenna yhtä innoissaan tästä piispasta?

Tuulikki vilkaisi Mikkoa ja naurahti.

– Voi kuule, vielä meitäkin enemmän. He uskovat Kimmon kanssa, että piispa kummittelee täällä. Jenna on käynyt jonkin rajatilakurssin Yhdysvalloissa, älä kysy minkä. He etsivät muinaisjäännösten lisäksi myös aaveita.

Olen tietysti ennakkoluuloton ihminen, kuten me kaikki olemme. Jos joku halusi uskoa kummituksiin, hänellä oli siihen täysi vapaus. Uskoihan joku veronpalautuksiinkin, vaikka minä en ollut koskaan sellaisia nähnyt.

Siitä huolimatta Kimmo vaikutti minusta yli-innokkaalta hörhöltä ja Jenna eteeriseltä meediolta, kun he tulivat mökistään pihalle ja kyselin heiltä aavejahdista. Koko nelikko oli kokoontunut mökkikylän pihamaalle laitteineen, koska olin pyytänyt heitä esittelemään metallinpaljastimet.

– Joo, totta se on. Me Jennan kanssa ollaan oltu mukana aavejengissä. Meillä ei ole täällä mukana infrapunakameraa tai ghostboxia, mennään nyt ihan luomuna vaan, Kimmo selitti.

Hänen kaljuun päähänsä oli tatuoitu rivi riimuja, joiden viesti jäi minulle epäselväksi. Jenna nyökytteli hitaasti. Hän teki kaiken hiukan hitaasti, jopa silmien räpäytys kesti useamman sekunnin.

– Aistitaan tunnelmaa, siinä kaikki. Et kai sinä pelkää aaveita? Jenna kysyi.

– Minäkö? En tosiaankaan. Elävistä on ollut minulle enemmän harmia kuin kuolleista, sanoin.

Mikko vaikutti hiukan vaivautuneelta, hänessä oli aimo annos kuivakkaa tiedemiestä. Ehkä hän ajatteli, että Menneisyyden Pöyhijöihin oli pesiytynyt ikävä alajaosto, joka rapautti koko haravajengin uskottavuutta.

Samasta tuskasta oli varmasti kärsinyt paavi, kun roomalaiskatolinen kirkko oli alkanut hajota paloihin.

– No niin, unohdetaan nyt aaveet ja palataan kovan tieteen pariin. Tämä metallinpaljastin luo käämiin magneettikentän, jonka reagoi metalliesineiden aiheuttamiin virtauksiin. Tätä pyörylää tässä liikutetaan lähellä maanpintaa ja taajuusalueesta riippuen tämä havaitsee syvemmältä isompia esineitä tai pinnasta pienempiä. Tietoa metallin laadusta saadaan tähän pieneen näyttöön ja näihin kuulokkeisiin tulee myös merkkiääni. Tällä retkellä minä ja Tuulikki hoidetaan konkareina etsintä, Kimmo ja Jenna kaivavat, jos jotain löytyy.

Mikko liikutteli pyöreällä metallilevyllä varustetulta kainalosauvalta näyttävää laitetta pitkin pihaa. Hän ehti astua vain muutaman askeleen, sitten hän pysähtyi ja ojensi kuulokkeet minulle.

– Kuuletko?

– Kuulen. Pitäisikö tästä pystyä päättelemään, onko aarre kultaa vai rautaa?

– Kokemus opettaa erottamaan eri metallit toisistaan äänen perusteella.

Mikko kumartui maahan, raapi pienellä kukkalapiolla soraa ja sörkki kasaa pienemmällä, ulvahtelevalla metallitikulla. Kasasta löytyi ruskea kokkare, jota hän nypläsi sormissaan.

– Pullonkorkki. Näitä löytyy joka paikasta, varmaan jo Kuustakin, hän huokaisi ja paineli jalallaan kuopan umpeen.

– Niissä riittää tulevilla sukupolvilla tutkimista. Ehkä he luulevat, että korkki on jokin rituaaliesine, joita on uhrattu hyvän ohrasadon toivossa.

Vitsini ei naurattanut ketään. Joka tapauksessa oli helppo päätellä, ettei metallinpaljastimista aiheutunut sellaista melua, joka olisi voinut ärsyttää Einaria.

– Teillä on maanomistajan lupa tutkia tätä saarta, joten älkää antako Einarin häiritä teitä. Kunhan ette mene hänen pihaansa, asia on ihan kunnossa. Jos jotakin outoa tapahtuu, soittakaa minulle.

Kaivoin farkkujeni takataskusta käyntikorttini ja ojensin sen Mikolle. Hän katseli sitä ja kurtisti otsaansa.

– Olet yksityisetsivä. Onko tätisi palkannut sinut vahtimaan meitä?

– Ei tietenkään. Olen täällä lomalla ja samalla katson, ettei saaren erakko riehaannu turhasta.

Kimmo hieraisi kaljuaan ja naurahti. Hän iski minulle silmää, en tiennyt miksi. Nelikko kokosi laitteensa ja alkoi valmistautua lähtöön. Tuulikki oli laitteiden kanssa paljon miestään kätevämpi. Mikolla oli suuria vaikeuksia olla pudottamatta aina jotakin. Kun hän otti kartan, kukkalapio putosi maahan ja kun hän nosti sen, vesipullo luiskahti hänen repustaan. Oli kuin hänellä olisi ollut yksi käsi liian vähän tavaramäärään nähden. Muut hikoilivat ja odottivat jonglöörishown loppua kärsivällisesti. Ilma oli painostava, ehkä ukkonen lymysi jo jossakin järvenselän takana.

– Etkö halua lähteä mukaamme? Täältä voi löytyä vaikka mitä jännittävää, Tuulikki kysyi.

– Ei kiitos. Olen työssäni huomannut, että jos löydän jotain, se ei ole koskaan mitään hauskaa.

– Yksityisetsivä etsii asioita yksin, Kimmo naurahti.

– Ja usein toivoo, ettei löytäisi mitään, sanoin.

– Eiköhän mennä. Jos tulee ukkonen, homma pitää lopettaa siihen. Salama voi rikkoa laitteet, Mikko sanoi.

Nelikko lähti marssimaan mökkien taakse. Mikolta putosi taas vesipullo, Tuulikki kumartui poimimaan sen hänelle. Hiljalleen Menneisyyden Pöyhijät katosivat näkyvistä ja jäin yksin autiolle pihalle.

Oli vaikea päätellä, mitä nelikko oli oikeasti etsimässä. Kimmo vaikutti tatuointeineen mieheltä, jota varmasti kiinnosti mystiikka. Mikko puolestaan oli tutkijankammiostaan eksynyt hömelö, joka voisi kadottaa oikean kätensä peukalon, jos Tuulikki ei olisi vahtimassa häntä. Jennasta oli paha sanoa mitään, hän saattoi hyvinkin olla kummitusjahdissa. Siitä oli tullut muoti-ilmiö, olin itsekin nähnyt iltapäivälehtien nettisivuilla videoklippejä, joissa valopallot lentelivät pimeydessä.

Odottelin vielä hetkisen ja kävelin ykkösmökin kuistille. Kurkin ikkunoista sisään mutta en nähnyt mitään ihmeellistä. Pöydällä oli leipäpussi ja vaatteita tuolien selkänojilla. Kokeilin ovea, se oli lukossa. Tietysti olisin saanut tiirikoitua oven auki, jos olisin halunnut, mutta siihen ei ollut mitään tarvetta. Kuuntelin hetken tuulen huminaa ja siirryin kakkosmökin kuistille.

Kimmon ja Jennan mökki oli jaettu kahteen osaan niin, että keittiö oli yhteinen ja molemmilla näytti olevan lukolliset huoneet. Keittiössä ei ollut muuta kuin kolme appelsiinia pöydän kulhossa. Kiersin mökin taakse. Toisen huoneen rullaverho oli vedetty alas, toinen oli melkein alhaalla niin, että karmin ja verhon väliin jäi sentin rako. Kumarruin kurkkimaan kapeasta raosta ja varjostin kädellä silmiäni.

Oli tietysti vaikea nähdä tarkasti mitään, mutta minusta näytti kuin lattialla sänkyä vasten olisi ollut jalkajousi. Ase ei ollut lelu, siksi jykevää tekoa se vaikutti olevan.

Oli vaikea kuvitella, että Jenna olisi kuljetellut moista mukanaan, joten päättelin sovinistisesti, että se oli Kimmon.

Juuri kun harkitsin etuoven tiirikoimista auki, puhelimeni alkoi soida. Kaivoin luurin taskusta. Tätini nimi vilkkui näytöllä.

– No, mikä hätänä?

Kuulin vain raskasta hengitystä ja kolinaa. Epäilin, että Laura oli tunkenut puhelimen taskuunsa ja soittanut minulle vahingossa taskupuhelun.

– Haloo? Onko siellä ketään?

– Juho, kuuletko minua?

– Tietysti kuulen, mikä hätänä?

– Tule Einarin talolle, nyt heti!

– Miksi? Saiko Einari taas raivarin?

– Ei saanut. Luulen… luulen, että hän ei ole ihan kunnossa.

Sulattelin hetken tätini hermostuneita sanoja. Jossakin Pyyjärven yllä jyrähti ukkonen.

– Soita ambulanssi. Jos ukko on saanut vaikka aivoveritulpan, liotushoito pitää aloittaa mahdollisimman nopeasti.

– Tule nyt vain tänne. Ei kai ambulanssista ole mitään apua, jos ihminen roikkuu hirressä?

– Älä koske mihinkään, tulen sinne. Hengittääkö Einari?

– Ei, kyllä hän taitaa olla kuollut.

Kylmä koura puristi sydäntäni. Lomani ei alkanut kovin onnellisissa merkeissä.

Jatkuu

Julkaistu: 28.8.2018