Apu

"Aviomieheni rakensi autotalliin giljotiinin"



"Aviomieheni rakensi autotalliin giljotiinin"

Kun Tuula seisoi bensankatkuisessa eteisessä ja lapsiaan suojellen yritti estää miestä raapaisemasta tulitikkua, hän löysi vihdoin rohkeuden lähteä 15 vuoden avioliitosta. Mutta siitä seurasi viiden vuoden piina, sillä mies alkoi stalkata, vainota.
Teksti Eve Hietamies

Kaksi naista istuu aurinkoisella lasiterassilla. Kuvankaunis Tuula ja tätä vastapäätä psykoterapeutti Sirkku Mehtola, VIOLA – väkivallasta vapaaksi ry:n toiminnanjohtaja.

Vuonna 1999 perustetun, Mikkelissä toimivan yhdistyksen asiakkaita ovat lähisuhdeväkivallan eri osapuolet, jotka saavat yhdistyksestä apua ja tukea. Sen lisäksi Violalla on useita kehityshankkeita, muun muassa vainohanke Varjo. Sen avulla kartoitetaan palveluja, joita vainon kohteeksi joutuneet ihmiset tarvitsevat.

– Varjo on hyvä sana. Minussa on koko ajan kiinni varjo, joka tähyää ja tietää liikkeistäni, Tuula sanoo.

– Valitettavan usein se on myös konkreettinen.

Nelikymppinen, lastentarhanopettajaksi valmistunut Tuula työskentelee kiertävän perhekeskuksen lapsi- ja perhetyön erityistyöntekijänä. Hän tapasi entisen miehensä Jussin vuonna 1989 yhteisten tuttavien välityksellä.

– Hän oli ahkera, työteliäs, hurmaava, humoristinen. Ihmiset pitivät hänestä, hän oli kova auttamaan muita, Tuula kertoo,

– Yleensä se kuva, minkä näistä ihmisistä saa, kun he ovat seurassa, on aivan toinen, kun ollaan kaksistaan, Sirkku sanoo väliin.

Koska Tuula opiskeli eri kaupungissa, mies ajoi useasti viikolla töiden jälkeen 120 kilometriä tapaamaan tyttöystäväänsä.

– Hän halusi viettää aikaa kanssani ja opiskelukaverit olivat kateellisia huomionosoituksista. Minua ei imarrellut se, että kalenterini ja muut menemiseni tutkittiin, mutta en ymmärtänyt sen vakavuutta. Eihän minulla ollut mitään salattavaa.

Ystävät katosivat elämästä, koska aina piti olla kaksistaan.

– Menee kaavan mukaan: että hän olisi kaikkia tärkeämpi, Sirkku hymähtää.

Lopulta pari meni kihloihin. Mies kosi.

– Edellinen suhde oli kuulemma pettymys, mutta tämän kerran hän vielä kokeilee. Halusin lunastaa sen, että kanssani kyllä onnistuu!

"Mies hoki, että sitä saa, mitä tilaa. Jos olet kiltti, hänkin on."

Vuonna 1991 vietettiin häitä, sitten syntyi lapsi. Mies rakensi taloa ja pyöritti yritystään. Hän ei ollut lukumiehiä, mutta taitava käsistään ja arvostettu työssään.

– Lapsen syntymä oli suuri onni, mutta mies ei välittänyt olla mukana arjessa. Sitten syntyi seuraava lapsi. Olin aina yksin. Toista lasta en saanut enää imettää siinä huoneessa, missä hän nukkui. Lapset olivat kivoja, kunhan eivät rasittaneet, herättäneet, häirinneet.

Jo seurusteluaikoina mies alkoi saada raivonpuuskia mitättömistä asioista. Tuula oli hämmentynyt, omassa lapsuudenkodissa ei edes kiroiltu.

– Oli tavaroiden heittelyä, itsemurhalla uhkailuja: "Jos teet väärin, tapan itseni." Naimisiinmenon jälkeen raivarit jatkuivat, mutta hyvittelyt ja anteeksipyynnöt loppuivat. Mies hoki, että sitä saa, mitä tilaa. Jos olet kiltti, hänkin on. Olin siis kiltti ja vielä kiltimpi. Tosin kohtelu ei siitä parantunut.

Tuula alkoi kokea pettymystä ja häpeää: ei tullut sellaista perhettä, joka piti tulla.

– En myöskään uskaltanut vaatia. Sille miehelle ei voinut sanella, mitä tehdä. Sain kerran vanhemmiltani lahjaksi mankelin. Aivan neutraalisti ehdotin, että siivottaisiin varasto ja autotalli, kun niihin on kertynyt roinaa. Mies sanoi, että okei – aloitetaan tästä. Hän kantoi mankelin pihalle ja ajoi traktorilla päälle: "Rouvalle siivous aloitettu." Valehtelin vanhemmilleni, että se meni rikki.

Mies alkoi rakennella taloon erilaisia virityksiä pohjalta "tapan itseni, lapset menettävät isänsä ja saat kantaa syyllisyyden". Traktorissa oli hirttoviritelmä, ja eräänä iltana mies tutustutti Tuulan autotallin giljotiiniin.

– Se oli rakennettu terineen kattoon ja merkit oli piirretty lattiaan. Että hän käy tuohon makaamaan, ja kun "sinä huora siivoat aivojani, tiedät mitä olet tehnyt". Mutta on vielä yksi mahdollisuus; jos polvillani pyytäisin anteeksi. Rukoilin siis anteeksiantoa kaikista pahoista teoistani. Hän nauroi, että olet tyhmä, kun rukoilet polvillasi…

– Teema toistuu monen naisen tarinassa: polvirukoukset, varpaiden nuolemiset. Kyse on vallankäytöstä, joka antaa mielihyvää, Sirkku sanoo.

Syntyi kaksoset.

– Eräänä iltana taaperot hyörivät jaloissa ja imetin vauvoja sohvalla, kun mies alkoi heitellä kukkaruukkuja sohvalle nähdäkseen, osuuko vai ei. Ruukut rikkoutuivat pääni viereen ja olimme aivan mullassa. Kun mies lähti raivopäissään, lähdin lasten kanssa karkuun. Sillä kertaa hän ei ollut lähtiessään irrottanut autostani piuhoja tai työntänyt sitä traktorilla lumipenkkaan.

Entä jos olisit haistatellut takaisin?

– Pelkäänpä, että olisi lähtenyt henki.

– Sain heti seurauksia, jos joku päiväkotilapsen vanhemmista tervehti kadulla tai isä soitti illalla lapsensa asioista. Kun hymyilin naapurille, mies otti kirveen: hymystä hän vihdoin tajusi, kenen kanssa petän… Parempi, kun ei olisi nähnyt ketään miespuolista missään eikä olisi tarvinnut tervehtiä ketään.

– Minulla ei todellakaan ollut vieraita suhteita eikä edes aikeita pettää, sellainen ei kuulu ajattelu- tai toimintatapoihini. Miehen puolelta kyseessä oli järjetön ja perustelematon, jopa sairas mustasukkaisuus, Tuula sanoo.

– Kerran työkaveri sanoi, että ärsyttää, kun ukko ei voi mattoja puistella. Menin ihan mykäksi. On riitoja ja riitoja.

Erään jouluaaton vastaisena yönä mies sai keittiössä kohtauksen: nyt kerrot, montako vierasta miestä on ollut tai lasit lähtevät kaapista.

– Sitä kesti niin kauan, kun laseja riitti. Nukutin hysteeriset lapset ja laitoin niille kumisaappaat jalkaan. Hakkasin yöllä matot, imuroin kivilattialta pirstaleet, pesin lattiat ja ajattelin, että huomenna on kuitenkin joulu.

Tilanteiden yli piti vain päästä nopeasti, jotta elämä olisi jatkunut. Tuula mietti, että jos hän osaa muuttua, olla kiltimpi ja tehdä parempaa ruokaa, kaikki korjaantuu vielä.

– Parisuhdeväkivalta alkaa pienistä asioista, nakertaen. Sitä ei tunnisteta, sitä kutsutaan muulla nimellä tai se selitetään pois. Vie vuosia ennen kuin tilanteen ymmärtää ja saa itsensä kasattua. Sitä tuntee syvää masennusta, voimattomuutta, kyvyttömyyttä, eikä ole välineitä erota. Tilanteessa on aivan yksin, Sirkku sanoo.

– Minulle oli taottu päähän, et-

ten pärjää, olen mitätön. Säälistä kuulemma otti. Ajattelin, että tämä on minun osani, kohtaloni. En uskaltanut jäädä, en lähteä. Vasta perhesurmien kautta ymmärsin, kuinka lähellä olimme vastaavaa. Suren menehtyneiden perheiden puolesta, mutta suren myös oman perheeni puolesta, Tuula miettii.

– Elettiin miinakentällä; väärä sana, väärä askel, niin räjähtää. Kahdesti joku hälytti poliisin, joka soitti kotiin. Mies seisoi vieressä, joten yritin puhua neutraalisti paljastamatta soittajaa. Voi kun poliisi olisi kysynyt, että pitääkö tulla. Olisin voinut vastata, että joo.

– Loppuaikana vietimme kaikki illat yhden lapsen huoneessa. Katsottiin telkkaria, syötiin iltapalat. Piti olla näkymättömiä, muuten räjähti.

VIOLA – Väkivallasta vapaaksi ry:n toiminnanjohtaja Sirkku Mehtola (oik.) toivoo, että lakialoite stalkkauksen kriminalisoimisesta menee eduskunnassa läpi.

Vuonna 2006 Tuula kertoi ystävälleen, että kotona on "vaikeaa". Ystävä ehdotti VIOLAA, ja Tuula suostui tapaamaan salaa Sirkun.

– Kun Sirkku alkoi puhua väkivallasta, silmäni aukenivat: sehän puhuu meidän elämästämme! Minun tilani kaventumisesta, turvaverkkoni karkotuksesta!

– Yleensä naiset itse pystyvät parhaiten määrittelemään, milloin on turvallista lähteä, sillä irrottautumishetkiin saattaa liittyä vakavaa väkivaltaa, Sirkku kertoo.

Lähtemistilanteisiin saa apua esimerkiksi poliisilta ja sosiaalitoimistosta. Tilanne olisi hyvä turvata ystävien, omaisten tai mieluiten viranomaisten avulla.

Elettiin vappua 2006.

– Mies oli antanut avaimensa ja luvannut pysyä poissa, jotta tilanne rauhoittuisi. Varmuuden vuoksi nukuin koiranunta puhelin tyynyn alla ja tietosanakirja sydämen päällä, että jos se lyö puukolla, ei mene heti läpi.

– Aamukuudelta mies tuli avaimilla sisään, repäisi peiton päältä ja ilmoitti, että hänellä on suunnitelma. Hän valeli paikat bensakanisterilla. Huusin lapset ulos, mutta mies lukitsi oven. Hän piti tikkua raapaisupintaa vasten, että nyt lähdetään kaikki, mutta antaa tikut, jos lupaan jäädä. Minä lupasin kaiken ja vielä enemmän. Kun olin luvannut tarpeeksi, hän ojensi tikut – ja sitten me lähdimme.

Tuula muutti lapsineen ensin vanhempiensa luo, sitten pieneen taloon. Hän laittoi eron vireille.

– Olimme niin onnellisia! Meillä ei ollut mitään. Söimme lasten kanssa pahvilaatikon päällä HK:n sinistä ja ruisleipää. Mies soitteli jatkuvasti, raivosi, aneli, pyysi, huusi, uhkaili. Tunsin itseni vahvaksi, mutta en uskaltanut olla vastaamatta.

Eräänä yönä mies hyökkäsi talolle. Tuula soitti hätäkeskukseen ja kyyristyi pelästyneiden lasten kanssa turvaan nurkkaan. Poliisin ja miehen kilpajuoksu kesti koko yön. Aamulla mies löytyi lähimetsästä, missä oli leiriytynyt kuorma-autonsa lavalle.

– Olin järkyttynyt. Meillä piti alkaa uusi hyvä elämä, mutta hän ei antanutkaan elää rauhassa. Mies riehui iltaisin pihalla, puhkoi renkaita, rikkoi roskiksia, soitteli, hakkasi ikkunoita, jätti puukon makuuhuoneeni ikkunan alle, irrotti autosta piuhoja, soitteli töihin ja odotti autossaan työmatkani varrella.

Kontrolli omasta elämästä katosi, miehen vaino määritteli kaiken: oli muutettava kerrostaloon, jonka ala-ovet ja käytävien ovet olivat lukossa. Oli vaihdettava lähikauppaa, muutettava arjen kulkureittejä, vahdittava lapsia, vaihdettava monta kertaa puhelinnumero salaiseksi ja hankittava kalliit hälytyslaitteet kotiin.

– Uhka oli todellinen. Jossain vaiheessa hän sanoi, että olin tappolistan ykkönen.

Tuula löysi vertaistukea VIOLASTA, väkivaltaa kokeneista naisista sekä stalkattujen naisten ryhmästä. Myös lapset saivat apua.

– Mutta toipuminen on vaikeaa, koska ei ole turvallisuutta. Kukaan ei voi luvata lapsille, etteikö joku hyökkäisi taas seuraavana yönä ovelle. Stalkatun ydinkysymys on se, että kuinka varjelen elämääni, kun kukaan muu ei sitä turvaa. Turva on vain omassa neuvokkuudessa, Sirkku sanoo.

– Oli syvä toivottomuus siitä, ettei tämä lopu ikinä tai jos loppuu, niin minun kuolemaani hänen kätensä kautta! Tunsin syyllisyyttä, että pilaan lasten elämän. Oli epätoivoa ja pelkoa, itsesyytöksiä... itsetuhoajatuksia. Aina se varjo jossain, Tuula miettii.

– Tosin kaiken paskan keskellä oli onni, ettei mies halunnut tavata lapsia. Ei ollut lapsenvaihtotilanteita.

Viiden vuoden aikana mies tuomittiin käräjäoikeudessa neljästi laajennettuun lähestymiskieltoon, joista ensimmäistä hän useasti rikkoi.

– Oli pakko vain selvitä. Onneksi oli lapset, ystävät ja omat vanhemmat, joiden tuki, apu ja lohtu olivat koossa pitävä voima, Tuula sanoo.

Eduskuntakäsittelyyn on tulossa lakialoite, jossa stalkkaaminen ei olisi enää asianomistajarikos. Tärkeää olisi myös turvata vainon kohteet. Ruotsissa turvalaitteet tulevat automaattisesti lainaksi ja stalkattu saa yhteiskunnalta apua turvaamaan esimerkiksi työssäkäyntiä.

– Suomessa asenne on vähättelevä. Stalkkaus katsotaan tilapäiseksi, eron aiheuttamaksi tunnekuohuksi, ja ihmisten itsensä pitäisi kyetä pysäyttämään tilanne. Stalkkaajan katsotaan usein joutuneen vain panettelun kohteeksi: "Mutta sehän on niin mukava ihminen."

– Toisaalta akuuttiin hätään saa viranomaisapua, mutta kun tilanne jatkuu pitkään, se saattaa alkaa myös ihmetyttää. Meillä ei ole välineitä hoitaa pitkäkestoista stalkkausta, tilanteet saattavat kestää jopa vuosikymmeniä. Jotkut yrittävät sinnikkäästi ylläpitää toimintakykyään, jotkut eivät selviä.

31.12.2009 Ibrahim Shkupolli surmasi neljä ihmistä kauppakeskus Sellossa, entisen naisystävänsä ja lopuksi itsensä. Shkupollilla oli lähestymiskielto ja hän oli vuosien mittaan uhkaillut naista, tämän tuttavia ja työtovereita.

Kun soitto viime syksynä tuli, Tuula luuli sitä huonoksi pilaksi. Mies oli löytynyt kuolleena ulkomailta, minne oli paennut etsintäkuulutusta.

– Miten oppia elämään niin, ettei tarvitse enää pelätä? Mutta tästä voi selvitä! Parisuhdeväkivallan tai stalkkauksen uhreille haluaisin sanoa, että se ei ole sinun omaa heikkouttasi tai tyhmyyttäsi. Sitä ei kannata hävetä. Ne, jotka tätä tekevät, ovat äärimmäisen taitavia. Vuosikymmenet kannoin häpeää ja syyllistin itseäni toisen ihmisen teoista.

– Ennen kaikkea olen kiitollinen ja onnellinen siitä avusta ja tuesta, mitä sain vanhemmiltani ja ystäviltäni, jotka kaikki ovat jaksaneet kahlata kanssani läpi nämä vaikeat vuodet, Tuula sanoo ja hymyilee.

Hän kertoo etsivänsä uudeksi kodiksi omakotitaloa tai rivitaloa, jossa on myös pieni puutarha – kotia "maan tasalta".

Teksti Teksti Eve Hietamies

Kuvat Kari Kaipainen

Juttu on julkaistu Avun numerossa 13/13.

Julkaistu: 27.3.2013