Uskallan väittää, että David Cronenberg ei ole kovin monen naisen suosikkiohjaaja. Hänen uutuuselokuviaan naiset tuskin odottavat. Paitsi kenties tällä kertaa.
Eastern Promises -elokuvan pääosassa on Viggo Mortensen. Säveltäjänä vastikään debytoineen, maalaustaidetta harrastavan Mortensenin kuuluisin rooli tähän mennessä on Sormusten herran Aragorn. Komeassa Mortensenissa on voimakas vaaran, arvaamattomuuden ja kahlitsemattomuuden tuntu, ja siksi hän loistaa nimenomaan epätavallisissa sankarirooleissa. Mortensenin vivahteikkaan ihanuuden tajusivat nopeimmat jo Todistajassa ja hitaammatkin viimeistään Täydellisessä murhassa.
Naisten odotuksia uuden elokuvan suhteen voi kohottaa se, että Amerikan moralistit ovat jo mekastaneet pitkästä kohtauksesta, jossa Mortensen esiintyy alasti ja “näyttää kaiken”.
Eastern Promisesissa Mortensen esittää Nikolaita, Lontoon venäläisen mafian jäsentä. Kun italialaisperäinen mafia alkaa olla loppuun kaluttu miljöö, venäläinen versio on hiukan raikkaampi kohde. Kovin samanlaisilta ne kyllä tuntuvat, ja yhtä ristiriitaisilta. Molemmat vaalivat perinteitä, ja perhe aterioineen, juhlamekkoihin puettuine pikkutyttöineen ja vanhan maan mummoineen on tärkeämpää kuin mikään muu, paitsi kunnia. Kunniakasta taas on varastaminen, tappaminen, kiduttaminen ja nöyryyttäminen, ja muiden tyttäret ovat pelkkiä panopuita.
Cronenberg on body horror -genren uranuurtaja ja tunnettu elämännesteiden esittelijä. Kärpäsessä hän herkutteli ruuansulatusnesteillä, M. Butterflyssä verisuihkuilla, Crashissa bensalla ja spermalla.
Eastern Promises -elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa mieheltä leikataan kurkku auki. Se ei meinaa millään aueta. Pitää sahata monta kertaa. Kaksi minuuttia myöhemmin lähikuvassa on keuhkoihinsa ilmaa kiskova verinen keskonen, jonka äiti on juuri kuollut. Minua ottaa päähän. Olisin kyllä tajunnut, että miestä tapetaan tai että keskosta peittää äidin veri, vaikkei niitä olisi näytetty näin raa’asti. Mihin ihmeeseen näin taitava ohjaaja tarvitsee tällaista splatteria? Se ei tunnu edes tyylikeinolta, kuten Tarantinon väkivaltabaleteissa.
Sitten tulee kohuttu alastonkohtaus. Se on kirjaimellisesti avainkohtaus. Se avaa koko elokuvan, eteen- ja taaksepäin.
Kohtauksessa Mortensen, jolla on yllään pelkät pietarilaisessa vankilassa saamansa tatuoinnit, taistelee yleisessä saunassa kahta pukeissa olevaa tsetseenitappajaa vastaan. Kohtaus kestää neljä minuuttia. Se on pitkä, raaka ja eläimellinen. Se ei ole juonellinen käännekohta, mutta valaistumisen hetki se on.
Kyllä, Mortensenin sukukalleudet näkyvät siinä monta kertaa. Niiden näkeminen tuntuu kiusalliselta, liiankin todelliselta, ja kenties niitä näytetäänkin juuri siksi. Tämän kohtauksen aikana tajuaa nimittäin yhtäkkiä katsovansa luontodokumenttia.
Harvalla ohjaajalla on sekä itsevarmuutta että taitoa tehdä pitkitettyjä kohtauksia, joiden aikana ei puhuta. Nämä ovat hetkiä, jolloin näyttelijä todella pääsee näyttelemään – ja Mortensen tekee niin. Hän ei koskaan peilaile itseään kameralinssistä, ja se on niin komealle näyttelijälle hyvin, hyvin harvinaista.
Nämä ovat myös hetkiä, jolloin katsoja oivaltaa hahmosta jonkin oleellisen asian, tai koko elokuvan keskeisen filosofian. Taitoa ohjaajalta vaaditaan siihen, että hän tietää mikä kaikista elokuvan paristasadasta kohtauksesta on se oikea.
Itsevarmuutta tarvitaan siihen, että uskaltaa pitkittää sitä, kunnes katsoja on tehnyt oivalluksensa.
Ensimmäiset kolme minuuttia minua vain inhottaa ja ärsyttää. Yhtäkkiä rauhoitun, ja katselen uteliaasti ihmistä kirjaimellisesti alastomimmillaan. Sitten tajuan.
Eastern Promises on Avara luonto, joka kuvaa ihmistä, ristiriitaista ja merkillistä petoa. Se taistelee alasti ja viimeiseen veripisaraan, välittämättä hiukkaakaan siitä, miltä se näyttää, tai mistään muusta kuin omasta hengestään. Se huohottaa, karjuu ja hyökkää. Se haavoittuu helposti, mutta on sitkeä. Sitä ei ole helppoa saada hengiltä.
Tämä peto on julma ja jalo, se kostaa ja juonittelee ja kadehtii ja himoitsee ja suree ja itkee ja huutaa ja yrittää kuolla pois, kun sitä rääkätään. Missään muualla nämä kaikki puolet eivät ole niin räikeästi esillä kuin mafiassa, ja siksi se on oikea ympäristö tehdä luontodokumentti ihmisestä.
Aiemmin ei vastaavaa olekaan nähty. Kummisetä-trilogia on suurista mafiakuvauksista kenties historiallisin. Mafiaveljet on yksityiskohtainen ajan- ja alakulttuurin kuvaus. Lähimmäs luontodokumenttia on päästy Sopranosissa, varsinkin jaksossa, jossa Tony vie tytärtään kouluun ja tappaa reissulla miehen metsässä, peuran katsellessa tyynesti vierestä.
Mutta Eastern Promises todella paljastaa ihmispedosta kaiken. Myös sen, että uroksen kivekset ovat aina karvaiset ja kurttuiset, jopa valioyksilöillä.
Kolumnisti Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, jonka suosikkeja luonto-ohjelmista ovat meridokumentit, etenkin planktonia koskevat.
